Varastettujen hetkien taika

cunningham-michael-tunnitMichael Cunninghamin Tunnit (1998, suom. Gummerus, 2000) olen nähnyt leffamuodossa parikin kertaa, ja ehkä siksi itse kirja on lojunut sänkyni alla pari vuotta. Kirjaa on hehkutettu reaalimaailmassa ja blogeissa vuosikausia – se on monien kestosuosikki loistavan teeman, tyylikkään toteutuksen ja ehkä myös vahvan sukupuolipoliittisen viestin vuoksi. Onko Tunnit sitten Virginia Woolfin Mrs.Dallowayn halvempi viihdeversio vai itsenäinen taideteos? Mikä siinä tarkalleen hurmaa?

Itse en ole koskaan lukenut Mrs Dallowayta loppuun; To the Lighthouse on ainoa Woolfin romaaneista, jonka selätin ja hänen esseitään, erityisesti ikonista klassikkoa Omaa huonetta, olen lukenut antaumuksella. Kelle tahansa feministille tai naiskirjallisuuden ystävälle Woolf on kuitenkin keskeinen virstanpylväs. Pidän tajunnanvirrasta. Ongelma hänen teostensa suhteen ei ole tyylissä, vaan jonkun asteen tunkkaisessa jankkaavuudessa. Hän ei tunnu koskaan pääsevän eroon yläluokkaisesta rajoittuneisuudestaan. Kuten Cunningham osoittaa, Virginia Woolf on henkilö, jolle on tavallista lähettää sisäkkö esikaupungista Lontooseen hakemaan vain inkiväärihilloa ja oikeanlaista kiinalaista teetä vain siksi, että tämän sisko on tulossa kylään lapsikatraansa kanssa.

Tunneissa on kolme on päähenkilöä, Virginia itse vuonna 1923 kirjoittaessaan Mrs. Dalloway-romaania, kalifornialainen kotiäiti Laura vuonna 1949 ja newyorkilainen kirjailija Clarissa joskus 1990-luvun lopulla. Virginia Woolfin varjo seuraa Lauraa ja Clarissaa: Woolfin romaanit ovat Lauran ainoa henkireikä avioliitossa, jonka kulissit ovat kaatumassa päälle; Clarissaa on taas entinen rakastaja Richard kutsunut vuosikymmeniä leikillisesti Mrs. Dallowayksi. Richard on nyt kuolemassa AIDS:iin – epidemia niittää taiteilijapiirien keski-ikäisiä miehiä kulovalkean lailla. Ennen hyvästijättöä Clarissa haluaa järjestää exälleen juhlat runopalkinnon vuoksi.

Romaanissa päällimmäisenä tuntemuksena välittyi omituinen valo. Seuraamme naisia, joilla ei ole tosiaankaan mukavaa itsensä kanssa, mutta samalla he pystyvät havaitsemaan nyansoituja asioita ympäristöstään. Laura kärsii kotiäitiyden aikaansaamista rajoitteista ja oirehtii suicidaalisesti. Hän kokee Los Angelesin sykkeessä samantyyppistä klaustrofobiaa kuin Woolf koki asuessaan Richmondin esikaupunkialueella. Ainoa toivo löytyy epärationaalisilta retkiltä lähiympäristöön: seuraamme hänen angstintäytteistä iltapäiväänsä, jonka aikana hän pakenee anonyymiin hotelliin lukemaan Virginia Woolfia vain kuvitellakseen parin tunnin ajaksi olevansa joku muu. Aika, ohikiitävien hetkien hauraus ja läpikuultavuus, nousee päällimmäiseksi ihmetyksen kohteeksi kaikkien naisten tarinoissa. Taianomaisinta teoksessa on kuitenkin leikkaus. Dramaturgisen vaikutelman aikaansaaminen oikeanlaisilla väliintuloilla.

Clarissa on hahmoista vahvoin ja empaattisin. Eläydyin romaanissa eniten Clarissan ja Richardin outoon rakkaustarinaan, 60-70-lukujen nostalgiseen kaiveluun – aikoihin, jolloin vapaa rakkaus ei vielä merkinnyt kuolemantuomiota. Richard-runoilijan viimeiset elintunnit ja -hetket kuvataan tässä monumentaalisella herkkyydellä. Clarissan tarinassa keskiössä on homojen ja lesbojen vapautusliike ja feministinen aktivismi – tässä liikutaan piireissä, joissa kaikilla on joku sateenkaariperheviritys tai suhde sukupuolentutkimuksen yliopisto-opettajaan. Clarissan tarinassa fokus ei ole kuitenkaan kaapista ulostulossa, vaan saattohoidossa. Kuoleman kosketus ei lopulta kategorisoi ihmisiä sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen mukaan.

Juuri tänään luin Suomi 24- keskustelupalstalta kirjailijoiksi aikovien kokemuksia kustantajista (ks ketju: http://m.suomi24.fi/node/12194746). Ketjun keskeisenä pointtina tuntui olevan katkera tilitys siitä, kuinka vain feministiset tai homouden historiaa käsittelevät teemat pääsevät isojen kustannustalojen seulan läpi. Esimerkiksi laman kourissa kärsineiden sisämaan tavisten kohtalot eivät isoja kustantajia kiinnosta. Keskustelijoiden mukaan esimerkiksi kansan syvien rivien tuntojen tallentajat Heikki Turunen tai Arto Paasilinna eivät olisi koskaan läpäisseet kustantajan seulaa tällä vuosikymmenellä.  Itse en ole koskaan osannut asettaa Paasilinnaa, Turusta ja saman ikäluokan Pirkko Saisiota eri leireihin.

Mene ja tiedä. Kun tutkin maailmankirjallisuuden historiaa, huomaan, että aika monilla ihailemillani klassikkokirjailijoilla oli ongelmia seksuaalisuutensa ilmaisun kanssa ja tämä näkyy myös tuotannossa tavalla tai toisella. Seksuaalisuus (tai seksuaalisuuteen liittyvä politisointi) on kuitenkin vain jäävuoren huippu siinä teemojen kirjossa, joista kirjailija voi valita. Jos seksuaalisten vähemmistöjen määrä yhteiskunnassa on jotain 5-10%, eikö olisi kohtuullista, että kaunokirjallisuudessa olisi ainakin tuo määrä seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvia hahmoja? Kysymystä voidaan laajentaa muihin vähemmistöihin.

Muodikkaan homouden dissaajat taatusti heittäisivät Tunnit roskakoppaan jo takakannen tekstin luettuaan. Ja heittäkööt. Valtaosassa tänne arvioimissa teoksissa perusasetelma keskittyy heteroseksuaalisten parien ja perheiden haasteisiin, sanoisinko jopa sen 95%. Itse en valitse kirjoja sen perusteella, ovatko henkilöhahmot homoja tai heteroita, perinteisessä parisuhteessa vaiko eronneita ja karanneita. Muutakin kaunokirjallista arvoa on oltava.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s