Pitkä matka peijaisiin

taiye-selasi-portr_2521212bGhanalais-nigerialaisen Taiye Selasin  Ghana Must Go (2013) on hämmentävä esikoisromaani: sen kypsyys ja syvä viisaus antavat vaikutelman pitkän kirjailijanuran luoneesta tekijästä. Romaanin nimi on jo omanlaisensa arvoitus: miksi Ghanan pitää poistua? Mikä ghanalaisuudessa mättää? Häpeävätkö romaanin päähenkilöt etnistä taustaansa? Onko Ghanassa luurankoja kaapissa tai koiria haudattuna?

Selasi vie lukijansa pitkälle matkalle Yhdysvaltojen, Nigerian ja Ghanan välillä. Matka kestää yli neljäkymmentä vuotta 60-luvun lopulta näihin päiviin saakka. Tarinan keskiössä on Bostonin alueella asuva Sain nelilapsinen perhe, jonka kirurgi-isä Kweku on jättänyt silloin, kun isää olisi tarvittu eniten. Sain perheessä äiti Fola on hoitanut arjen pyörityksen perinteiseen malliin unohtaen oman uransa, keskittyen aviomiehensä unelmaan. Huippukirurgin tulot ovat riittäneet talouden pyörittämiseen siihen päivään saakka, kun Kweku saa potkut sairaalasta tekaistuun virkavirheeseen viitaten. Kweku ei uskalla kertoa kokemastaan vääryydestä vaimolleen, vaan teeskentelee töissä käyvää kuukausitolkulla. Lopulta Kweku pakenee Ghanaan jättäen vaimonsa vastuuseen lasten kasvavista menoista, mukaan lukien collegemaksut neljälle. Fola ottaa avioeron ja selviää kaikesta hammasta purren.

Ghanassa Kweku ottaa viidenkympin villityksessä toisen vaimon, nuoren kouluttamattoman Aman, jonka pääasiallinen tehtävä on lämmittää miehen sänkyä. Uusi avioliitto on täysin erilainen kuin ensimmäinen. Nuori vaimo on vähään tyytyväinen eikä riitele koskaan. Vanhoilla päivillään Kweku keskittyy ekologisen puutalon rakennuttamiseen ja muihin elämän pieniin iloihin. Jossain taka-alalla kalvaa kuitenkin ikävä ensimmäistä vaimoa ja aikuisia lapsia.

Tarina lähtee liikkeelle Kwekun kuolemasta ja avautuu spiraalinomaisesti. Tässä liikutaan kohti isän hautajaisia ja yritetään paikata dysfunktionaalisen perheen haavoja pienin elein. Kerroksellisuus ja tajunnanvirta vaativat lukijalta keskittymistä – tätä ei lueta yhdeltä istumalta, vaan mielellään hitaasti pureskellen. Itselleni suurin ahaa-elämys oli kerrontatekniikassa: se on samaan aikaan ilmavaa ja tiivistä. Ihailen Selasin tapaa kuljettaa useampaa aikakerrosta samanaikaisesti mukana. Muistaminen ja unohtaminen ovat dialogissa keskenään.

Temaattisesti Selasi ottaa kantaa sukupuolten väliseen työnjakoon ja myyttiin moniavioisesta afrikkalaisesta miehestä. Kwekun hahmo on riittävän monisärmäinen kaatamaan stereotypioita. Mies ei ole kroonisesti uskoton hamesankari, vaan pikemminkin vetäytyvä nörtti, jolle yhdenkin naisen pyörittäminen on joskus liikaa. Hänen todellinen intohimonsa ja lahjakkuutensa liittyy arkkitehtuuriin ja taiteisiin, mutta on valinnut lääketieteen miellyttääkseen sukuaan. Avioliitto Folan kanssa ei ole alun perin onneton, mutta pariskunta ajautuu elämään rinnakkaisia elämiä lasten kasvaessa. Aikuiset lapset ovat yrittäneet vuosikausia mieltää isänsä todellisena paskiaisena, mutta hautajaismatkan aikana he joutuvat tutustumaan isäänsä ja tämän kotimaahan uudelleen.

Teoksen kaikki henkilöt ovat monisärmäisiä – jokaisesta jää vahva muistijälki. Oma lempihahmoni on äiti-Fola, joka lasten vartuttua muuttaa suutuspäissään Ghanaan kertomatta kenellekään uudesta osoitteestaan. Kwekukaan ei tiedä, että hänen eksänsä pitää kukkakauppaa samassa kaupungissa hänen kanssaan. Nigerialaisella Folalla ei ole muuta yhteyttä naapurimaahan kuin puolighanalaiset lapset. Hän elää steriiliä länsimaisen oloista elämää yksin isossa talossa palveluskuntansa kanssa. Accrassa on tyyntä ja rauhallista verrattuna Lagosin hälyyn ja kaaokseen. Selasi maalaa potrettia kaupungista, joka tuntuu melkein hipsteriltä ja ehdottomasti vierailun arvoiselta.

Kirjan nimen arvoituskin aukeaa loppumetreillä. Se viittaa konkreettisiin historiallisiin tapahtumiin 1980-luvulla yhtä lailla kuin perheenjäsenten vaihteleviin tunnetiloihin. Ghanan postkoloniaali historia on näyttämönä tapahtumille, mutta Selasi operoi historiallisilla faktoilla säästeliäästi. Nigerian ja Ghanan naapuruussuhteista käydään vääntöä, johon lukija voi halutessaan keskittyä. Romaani kuitenkin aukeaa niillekin, jotka eivät Länsi-Afrikan lähihistoriasta paljoa tiedä.

Selasia lukiessa mieleeni pompahti kaksi samantyyppistä kertojaa, intialainen Kiran Desai (erityisesti teos The Inheritance of Loss) ja irlantilainen Anne Enright (erityisesti teos The Gathering). Kaikilla daameilla on taito rakentaa ikimuistoista jälkeä melko pienistä aineksista. Selasien hautajaiskeikalla yllättivät raikkaus, tuoreus ja elämänilo. Suosittelisin teosta erityisesti niille, jotka ovat äskeittäin menettäneet läheisen. Tämä teos nimittäin voi auttaa suruprosessissa yllättävällä tavalla.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s