Elegia hopeiselle Säämingille

Vanhan kirjallisuuden päiviltä hankkimani SKS:n sika säkissä-tarjouskassin ensimmäinen aarre on Joel Lehtosen Mataleena (1905). Lehtosen elämäkerta on kiehtonut minua tutkiessani virtuaalisesti eteläisen Savon mielenmaisemia ja kirkonkirjoja. Hänen synnyinpitäjässään Säämingissä en ole käynyt, mutta hauskaa on huomata, että Putkinotkon tila (kuvassa vasemmalla) on edelleen olemassa ja sinne tehdään opastettuja retkiä. Putkinotko (1919-20) on Lehtosen tunnetuin teos (tai oikeastaan teossarja), joka elää kansan suussa puheenpartena yhtä lailla kuin Ilmari Kiannon Ryysyranta. Kumpaakaan teosta en ole vielä lukenut, mutta Juutas Käkriäisen hahmo kummittelee takaraivossani ikään kuin jo hänet tuntisin. Lehtosen tuotannossa minua tosin kiinnostavat enemmän runot ja vähemmän tunnetut teokset. Mataleena olikin hieno johdanto tämän erikoisen, paljon kärsineen ja traagisesti poismenneen kirjailijan elämäntyöhön.

Mataleena on tiiviiksi 91-sivuiseksi romaaniksi harvinaisen monisanainen, suorastaan rönsyilevä. Lehtosen kielen runollinen, monipolvinen itäpotku vaatii nykylukijalta aivojen niksautusta – kielen rytmiin pääseminen onnistuisi varmasti paremmin, jos tekstiä lukisi ääneen. Lauseet ovat välillä kokonaisen kappaleen mittaisia, puhekielen ja kirjakielen vaihtelu on nopeatempoista ja uskonnollis-mytologinen tajunnanvirta tuntuu välillä psykedeeliseltä. Oman aikansa teokseksi Lehtosen tyyli on kokeilevaa, symbolistista ja rajoja rikkovaa. Kansallisromanttiset elementit ovat läsnä kaikkialla, ja olen löytävinäni tekstistä paljon kalevalaisuuttakin kristinuskon ja pakanauskon luovassa yhdistelyssä.

Jos lukija on yhtään Lehtosen elämäkertaan perehtynyt, teoksen sisältö avautuu helposti. Romaanissa on nuori kertoja, joka palaa kesäksi synnyinseudulleen, ”hopeiseen” maisemaan, jonka korpivaaroilta siintävät loputtomat ulapat. Hän löytää hiki päässä raatavan pienviljeljävelipuolensa, tämän perheen ja töllin nurkassa vuosikausia luteisilla pahnuilla hermotautisena kärvistelleen silmäpuolen äitinsä, Mataleenan. Mataleenaa on pidetty kylän porttona ja hänen alennustilansa uskotaan johtuneen sovittamattomista synneistä. Nuorimman lapsensa vierailun aikana liian varhain vanhentunut muori nousee kuitenkin houreistaan kertomaan tälle elämäntarinansa. Tarina ei loppujen lopuksi ole niin paheellinen kuin mitä kylän akat ovat antaneet ymmärtää, vaan liittyy enemmän säätykiertoon ja kahden tilan keskinäiseen kilpailuun vallasta ja mahdista. Nuori kertojamies saa tehtyä jonkinlaisen sovituksen äitinsä kanssa ja saa uuden yhteyden lapsuutensa sielunmaisemaan.

Vaikka tässä käsitellään rankkoja teemoja, köyhyyttä, lasten hylkäämistä, mielisairautta ja yhteisön harjoittamaa ulossulkemista, Lehtonen onnistuu säilyttämään tekstissä lempeän ja ymmärtäväisen perussävyn. Äidin sairauden ja ruumiillisuuden kuvaus on paikoitellen raadollista, mutta sairauskohtauksista ei kuitenkaan tule oloa kurjuudella mässäilystä. Voisi hyvin kuvitella, että näin kovia kokenut mieskirjailija saisi aikaan naisvihaisen eepoksen, mutta Mataleenasta ei löydä misogyniaa, vaikka täikammalla etsisi. Lehtonen maalaa potrettia epätasa-arvoisesta maalaisyhteiskunnasta, mutta vääryydet eivät johdu ensisijaisesti sukupuolesta, vaan luokkayhteiskunnan edeltäjästä säädystä. Itsepäiselle, omaan sääty-yhteiskunnan asettamaan paikkaansa tyytymättömälle naiselle käy tässä karvaasti, eikä hänelle tarjoudu muuta vaihtoehtoa kuin päätyä irtolaiseksi ja lopulta aikuisen poikansa syytingille. Poliittisesta näkökulmasta teoksen ongelmana saattaakin olla liika maalailevuus: näillä aineksilla olisi toisentyyppinen kirjailija saanut aikaan riipivän, sosiaalista omaatuntoa kolkuttavan dokumentin köyhyydestä. Lehtonen taas varsinkin uransa alkuvaiheessa profiloitui ”sielullisena” kirjailijana, joka mieluummin operoi yksilötasolla kuin yhteisöllisellä.

Lempihahmoni oli Mataleenan ensimmäinen ja ainoa aviomies, Söyrharjun tilan itkusilmäinen, körttiläinen vanhapoikaisäntä, jonka Mataleena nai vain ilkeyksissään kostaakseen naapuritilan nuorelle Mikaelille, entiselle rakastajalleen, joka on kopeaksi käynyt ja hänet hyljännyt.  Tästä alkaa kahden tilan koston kierre ja toivoton kilpavarustelu, joka johtaa molemmat isännät konkurssin partaalle. Muitakin herkullisia etnologisia yksityiskohtia Lehtonen tarjoilee liittyen esimerkiksi kesäöiden riiusteluun ja kyläkeinuilla ilakointiin.

Kaiken kaikkiaan Mataleena on mainio kesäkirja huumaavine tuoksuineen ja kesäillan ilojen sensuelline kuvauksineen. Kurjuus ja elämänilo ovat löytäneet tässä sopivan balanssin. Tänä hyisenä kesänä on lohdullista lukea paremmista keleistä ja kaikista niistä idylleistä, joihin ei tarkene lähteä.

Tyrvään vieraanvaraisuudesta

Olen jo vuosikausia yrittänyt ängetä itseäni Vammalan Vanhan kirjallisuuden päiville, mutta jotenkin pääseminen julkisilla lähialueen maaseutupitäjään on tuntunut mahdottomalta. Sastamalassa olen takavuosina seikkaillut Karkussa, samalla VR:n yhteydellä kuin minkä otin tänäänkin, mutta olin silloin kyläilemässä, en turistina. Samaa ratayhteyttä olen seilannut matkalla siskon luo Poriin, mutta pysähtyminen Vammalassa ei silloinkaan ole ollut agendalla. Nyt aukko sivistyksessä on paikattu.

Sastamalan seudulla on yllättävän monipuolista nähtävää, mutta turismin huippusesonki keskittynee muutamiin kesäjuhliin, joista Vanhan kirjallisuuden päivät ehkä tunnetuin. Olin läsnä päivillä vain kolmisen tuntia eikä aikeenani ollut ostaa mitään, vaan kuunnella esityksiä. Esittelytiloissa, varsinkin Sylvään koulun pihalle pystytetyssä näyttelyteltassa, oli lauantai-iltapäivänä niin tiivis tunnelma, että vannoutunutkin bibliofiili meinasi pökrätä. Ymmärsin, että antikvariaattien pisteet ovat festivaalien ”itse asia”, joiden vuoksi monet matkustavat paikkakunnalle kaukaakin. Itse en ole antikvariaattifriikki; käyn sellaisissa vain muutaman kerran vuodessa ja poistun usein tyhjin käsin tai etsimäni täsmäteos taskussa. Kun itse asun kotikutoisessa antikvariaatissa, en enää jaksa innostua sotkuisista ja tunkkaisista kirjahyllyistä kaupallisella sektorilla. Eli päivien kävijäksi olin erityisvaikea tapaus – en päässyt täysillä sisään myyntikojujen tunnelmaan. Ostin vain SKS:n pisteestä ”sian säkissä”, eli yllätyskassin, jonka sisältöä pengon nyt täpinöissäni.

Paras esitysformaatti päivillä oli Annikin runofestivaalien järjestämä runoklubi koulun pienessä Mediateekissä. Intiimiin tilaan mahtui maksimissaan viitisenkymmentä kuulijaa, joten paikat täyttyivät tulijajärjestyksessä ja monet jäivät ulkopuolelle. Itse kuulin ”suomalaisen beat-runouden isän” Pekka Kejosen ja Tampereen filharmonian muusikko Teppo Hauta-ahon performanssin, jossa Kejonen lausui provokatiivisia sanoja kirjoittamisesta ja lukemisesta ja Hauta-aho komppasi klassisella kontrabassolla. Sanojen ja musiikin yhdistelmä oli varsin maaginen ja yleisö haltioissaan.

Päivien kävijämäärä on loistava uutinen suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuudelle. Mitä erilaisempia kirjallisuuspäiviä ja kirjamessuja tarvitaan, ja mieluummin lähden tungeksimaan luonnonläheisen pikkupaikkakunnan koululle kuin urbaaniin messuhalliin. Sastamalan kaupungille, seurakunnalle ja muille toimijoille annan erityiskiitoksen toimivista järjestelyistä: tietoa taajaman muista palveluista jaettiin vuolaasti ja meitä autottomia autettiin ilmaisella kuljetuksella asemalta päiville ja muihin kohteisiin. Uskoisin, että paikallista väkeä oli myös vieraina tuhatpäin, sillä olin kuulevani erityisesti vanhemman väen suusta eksoottista tyrväänmurretta. Kotiinlähtiessä näin Poriin menevällä laiturilla enemmän väkeä kuin Tampeeen suuntaan lähtevällä, eli tapahtuma saattaa olla enemmän satakuntalaisten suosiossa.

Reissun kohokohta itselleni oli vierailu taajaman ulkopuolella sijaitsevaan, 1500-luvun alussa rakennettuun Pyhän Olavin kirkkoon, jonne en olisi välttämättä jaksanut Vammalan keskustasta eestaas kävellä. Jo kirkon ympäristö oli niin seesteinen ja silmää hivelevä, että sinne olisi voinut jäädä runoilemaan ja maalailemaan tuntikausiksi. Kirkkotarhaan ja sen ulkopuolelle olikin strategisesti sijoitettu retkipöytiä esim. lapsiperheiden pikniktarpeita ajatellen. Kirkon dramaattisesta historiasta en ole tainnut aiemmin kuullakaan, ja siksi sen sisältä löytynyt nykytaide, Kuutti Lavosen freskot ja Osmo Rauhalan alttarimaalaukset, tulivat tälle turistille jymy-yllätyksenä. Opastus oli niin osaavaa ja perusteellista, etten ehtinyt sitä täysin loppuun asti kuulemaan paluukyydin jo tullessa. Erityisen paljon minua auttoi alttarimaalausten symboliikan avaaminen, sillä en olisi ensi näkemällä osannut yhdistää esim. kahden norsun symboliikkaa Aatamin ja Eevan syntiinlankeemukseen.

Sastamalan seudun muutkin kirkot kiinnostavat, erityisesti Pyhän Marian kirkko, joka on Olavinkin kirkkoa vanhempi, 1400-luvulta ja jonka esineistö on osittain säilynyt. Siellä järjestetään loppukesästä gregoriaanisen kirkkolaulun festarit. Kirkkokierrosten suurkuluttajille, jollaiseksi en itseäni vielä tituleeraa, on tarjolla opastettuja tai omatoimisia n. 20 km mittaisia kirkkovaelluksia Karkun kylästä Vammalan keskustaan, joista saa lisää tietoa Wanhan-Harsun kotimuseolta: http://www.wanhaharsu.com/. Museolta saa innokas vaeltaja mukaansa opaskartan, rukouskortin, vettä ja leipää. Jos ei siis vielä koe itseään Santiago de Compostela-kuntoiseksi, voi startata näiltä vaatimattomammilta rasteilta. Mystistä, meditatiivista tunnelmaa voin luvata jo yhden rastin suorittaneena.

Valekallonkutistaja 1920-luvulta

Löysin Teuvo Nisoniuksen (1906-1985) postuumina julkaistun romaanin Axel Tulikiven traagillinen kohtalo (Tammi, 2011) Suomalaisen kirjakaupan alekorista Tampereelta 1,95 euron polkuhintaan. Jo teoksen runollinen kansikuva herätti suuren mielenkiintoni, sillä olin juuri edellisenä päivänä kirjoittanut fantasioiden 20-luvun naisten poikatyttöestetiikasta polkkatukkineen ja tupakkaholkkeineen. Minulle 1900-luvun alkupuolen historia on loputon aarreaitta, josta ammennan myös sukututkimuksen saralla. Kiitän myös kansikuvan suunnittelija Markko Tainaa hyvästä työstä; cinemaattisen kansikuvan lisäksi minua viehätti takaliepeen tunnelmallinen kuva räntäsateesta Aleksanterinkadulla. Jo kirjasta objektina tuli hyvä mieli.

Teoksen tyylilaji vaihtelee rankasta itseironiasta ja tilannekomiikasta traagiseen perhedraamaan. Keskiössä on Teuvo-kertojan kiinnostus freudilaiseen psykoanalyysiin ja elokuvateoriaan, joista 23-vuotiaalla vastavalmistuneella maisterilla on aikomus valmistella väitöskirja lähitulevaisuudessa. Teuvo saa yhteyden Suomi-filmin studioiden legendaariseen Axel Tulikiveen, näyttelijä-ohjaajaan, jonka elämäntapa herättää pahennusta myös taiteilijapiireissä. Axel kuitenkin suostuu Teuvon aineistonkeruupyyntöön ja Teuvo pääsee studioille jonkunlaiseksi palkattomaksi jobbariksi.

Teuvon intressi psykoanalyysiin ei ole puhtaasti tieteellinen; hän etsii nuoria naispotilaita oppiakseen lisää naisten viettimaailmasta. Freudin teorioita hän on opiskellut itsenäisesti kotonaan pitkinä kesinä sanakirjan, voileipien ja maitokannujen seurassa, kun muu perhe on ollut laitumilla Keski-Suomessa. Teuvon menestys naismarkkinoilla on ylioppilasaikoina ollut alakuloinen; vasta maisteriksi valmistuttuaan hän rohkenee lähestyä osakunnassa intellektuellia Kaijaa, kunnon perheen tytärtä, jolle mikään inhimillinen ei tunnu olevan outoa. Siveellisyyssäännöt estävät kuitenkin esiaviollisen suhteen edistymisen, joten Kaijan sijaan Teuvo saa analysoitavakseen vapaamielisemmän Esterin, jonka hän kohtaa työn touhussa Lapinlahden mielisairaalassa. Analyysisessioiden dokumentointi on puhdasta komiikkaa, mutta herättää kysymyksen valelääkärien historiallisuudesta. 1920-luvulla ei ollut Valviraa. Teuvon psykoanalyysiyritys ei menesty kauan, mutta hän melkein pääsee sänkyyn ainoan potilaansa kanssa.

Melkein uskoin teoksen esi- ja jälkisanoissa sepitettyyn ”tositarinaan” uudelleen löydetystä vanhasta kässäristä ja kustannusluvasta päähenkilöiden kuoleman jälkeen. Joissain kohdin epäily heräsi, itselleni eritoten akateemisia pyrintöjä kuvatessa. Onko 1920-luvun lopulla ollut missään maailmassa akateemista elokuvantutkimusta ja kuinka tällainen itseoppinut julli olisi keksinyt omasta päästään yhdistää psykoanalyysin ja filmin? Muuten Teuvon karaktääri on kaikessa naiiviudessaan kovinkin uskottava. Romaanin kieli ja ajankuva valloittavat, erityisesti kuvaukset elävissäkuvissa käynneistä, perhe-elämästä ja vanhempien tavasta holhota jo täysi-ikäisiä kotona asuvia opiskelijanuoriaan. Siveellisyyden ja siveettömyyden rajankäynti on rankkaa. Kuitenkin vanhemmilla riittää luottamusta jälkikasvuunsa, ja toista sukupuolta olevia vieraita pidetään kuin piispaa pappilassa.

”Traagillisempi” juoni liittyy Axel Tulikiven persoonaan ja perhe-elämään. Rikkonaisen perheen sijaiskärsijäksi nousee 11-vuotias puhumaton, usein psykoosiin vaipuva tytär Tyyne, joka toimitetaan Lapinlahden sairaalaan lähes menetettynä tapauksena. Tyyneä käytetään sairaalassa häikäilemättömästi hyväkseen opetuskappaleena, ja ilmeisesti tyttö on kiireisessä lobotomiajonosssa. Teuvo koittaa lähestyä tyttöä näyttämällä tälle isänsä ja äitinsä yhteisiä filmipätkiä ja soittamalla heidän karkeita puheitaan. Sessiot epäonnistuvat katastrofaalisesti, mutta lopulta Tyyne pääsee matkustamaan Tukholmaan äitinsä kanssa, joka on edennyt Siiri Turusesta Sigrid Lejonstjernaksi.

Joissain arviossa teosta on verrattu Mika Waltarin Suureen Illusioniin. Tässä tosin seikkaillaan vain Helsingin porvarispiireissä, ei maailmalla.  Vastaavaa nuoruuden intomielisyyttä, dekadenssin ihailua ja juurettomuutta on havaittavissa Nisoniuksen tekstissä. Ihailen kirjailijan kykyä uppoutua täysvaltaisesti ajan henkeen. Itseäni lukukokemuksessa haittasi se, että aivan loppumetreihin saakka uskoin lukevani reaalimaailmassa eläneen ihmisen tositarinaa, jonka ihmeellistä edistysmielisyyttä ja modernismia hämmästelin.

Pieleen meni, hähhähhää. Jonkun aikaa kirjan julkaisun jälkeen paljastettiin, että oikea kirjailija onkin HS:n kuukausiliitteen toimittaja Teppo Sillantaus, joka tunnetaan myös menestyneen Naisen kanssa-sarjakuvan kirjoittajana. Tässä siis valekallonkutistajan seikkailuista dokumentoi aito vale-elämänkerturi. Eläköön bluffi ja fiktion magia!

 

Porvarillisen boheemiuden nousu ja tuho

Hollantilaisen Saskia Noortin Ruokakerho (WSOY, 2006) tuli luokseni Hervannan Punnitse ja säästä-kaupan kierrätyshyllystä, jonne toivon mukaan teoksen myös pian palautan. Teos ei kuitenkaan ole hersyvä ruoanlaittoteos, vaan psykologinen dekkari, jossa ryypätään enemmän kuin syödään. Ihastuin teoksessa kielenkäyttöön ja ilmeisen hyvään käännökseen (Titia Schuurman), mitkä auttoivat saamaan teoksen jouhevasti loppuun, vaikka aihepiiri olikin köykäinen ja jokseenkin ärsyttävä. Helppona lomakirjana tämä menee mainiosti, mutta uusia kysymyksiä elämästä ja sen tarkoituksesta teoksesta on turha etsiä. Itseäni kirjassa kiinnosti eniten kuvaus hollantilaisesta yhteiskunnasta, sillä tunnen sitä huonosti ja ennen tätä hollantilaisia romaanejakin olen lukenut vain yhden Anne Frankin päiväkirjan jälkeen. Jos pidät esimerkiksi hollantilaisten sisustustyyleistä ja muodista, tämä kirja saattaa ilahduttaa sinua esteettisellä tasolla.

Romaanissa seurataan pienelle paikkakunnalle muuttavien nelikymppisten boheemiporvaripariskuntien seurapiiriä, jota ruokakerhoksi kutsutaan. Kertojana on graafinen suunnittelija Karen, joka kipuilee yhteenkuuluvuuden ja -kuulumattomuuden dilemman kanssa ja ihastuu yhteen porukan miehistä, Simoniin, joka on äijistä äijin ja ehdottomasti paskiaisin. Ystäväpiiriin meininki alkaa viattomista illalliskutsuista kehittyen seksuaalisesti vihjailevaan, parinvaihtoon rohkaisevaan viinanhuuruiseen häröilyyn, joka käy piirin heikommille lenkeille henkisesti painostavaksi. Porukan humalahakuisuus peittyy porvarillisten symbolien taakse, eli riippuvuuden ongelmia vältellään ja ohitetaan, koska kaikilla ainakin ulkokohtaisesti on millä mällätä. Eräs piirin rouvista, leskeksi päätyvä Babette, tosin joutuu pitkään paikkaamaan miehensä taloudellisia ohareita asioimalla ”köyhyydeltä haisevassa” Aldissa, mutta naamioi halpatuotteiden hamstraamisensa kalliin supemarketin kasseihin. Kerhon naispuolisista jäsenistä suurin osa pysyy naimisissa vain vältelläkseen yksinhuoltajuuden ja vuokralla asumisen stigmaa. Suurin rakkaudenosoitus teoksessa on ruokakerhon miesten rouvilleen järjestämä yllätysloma Portugalissa ilman miehiä ja lapsia. Muuten liitot vaikuttavat elähtäneiltä ja pystyyn kuolleilta.

Rikosten selvitys jää tässä toisen viulun asemaan elämäntapakuvauksen dominoidessa. Dekkariksi juoni on liian ilmiselvä ja juoruileva, eikä loppuratkaisukaan herätä suuria tunteita. Chicklit-pläjäykseksi teoksessa on liikaa pohdintaa, joten ehkä ongelmana on kirjailijan päättämättömyys genren suhteen. Joskus välimuotoratkaisut toimivat niin, ettei lukijalle jää edes tarvetta kategorisoida lukemaansa ennaltamäärättyihin lajityyppeihin. Tässä tapauksessa kaipasin kuitenkin selkeämpää genremäärittelyä.

Jostain syystä teoksen ilmapiiristä mieleeni tuli norjalaisen satiirikko Torgrim Eggemin romaani Sisustaja (2005), vaikka Eggemin yhteiskunnallinen ote on Noortia purevampi ja ilkeämpi. Olisin toivonut Noortilta astetta ilkeämpää otetta, jos romaanin pointtina oli keskiluokkaisten uraihmisten pinnallisen elämäntapakuplan puhkaisu. Nyt sitä tökittiin liian tylsillä aseilla. Kirjasta jäivät lähinnä mieleen Dolce&Gabbanan vuohennahkajakut, täydelliset cappuccinot ja loputon valkoviinimeri.

 

St. Michel

Juhannusaatonaattona piti päästä piipahtamaan Mikkelissä, sillä pyhinä en olisi päässyt sen taidemuseoon katsomaan kuvitustriennaalia. Koolla oli 39 eri-ikäisen ja taustaisen kuvittajan töitä, osa heistä maailmanmainetta niittäneitä. Näyttely oli monipuolinen, humoristinen, futuristinen ja joka suhteessa sydäntä sekä älyä lämmittävä. Taiteilijoista tiesin etukäteen tasan kaksi, Tiina Pystysen ja Ville Tietäväisen, mutta nyt suomalaisen nykykuvituksen ja graafisen suunnittelun tietämykseni kasvoi kertaheitolla. Pidin enemmän perinteisiä tekniikkoja hyväksikäyttävistä töistä kuin tietokoneella tehdyistä, ja jostain syystä mieleeni jäi erityisesti kuvituskilpailun toisen sijan voittaneen Anna Emilia Laitisen (s. 1983) lastenkirjakuvitukset. Laitisen maantieteelliset intressit alkoivat kiinnostaa erityisesti: hän on etsinyt kuvilleen inspiraatiota Islannin maaseudulta ja julkaissut iki-ihanan lastenkirjan Italiassa. Laitisen tuotantoon voi tutustua hänen kotisivuillaan: http://www.annaemilia.com/index.html.

Näyttelyn kansainvälinen tähti on brittiläinen Chris Haughton, joka tunnetaan mm. värikkäistä lastenkirjoistaan ja reilun kaupan aktivismista. Mainostetut näyttämötaiteelliset lastenkirjat eivät ehkä olleet minulle niin silmiä avaavia kuin väitettiin, mutta pidin paljon hänen yhteiskunnallisista animaatioistaan (esim. paperittomien siirtolaisten apuprojektin kampanjavideosta) ja Node-mattoprojektista, jossa vierailtiin Nepalin reilun kaupan mattotehtaalla. Itsesuunniteltu pikselimatto on mm. loistava lahjaidea, mutta ottaisin sellaisen mielelläni ihan itsellenikin. Tästä nousi taas syy piiskata itseään bloggaamista vakavampaan kirjoittamiseen; noita mattoja kun ei työttömyyskorvauksella tai matalapalkoilla tilailla.

Taidemuseon tuleva antikin kiinnostaa: loppuvuodesta on esillä Samuli Heimosen (s. 1976)  ja Kalle Hammin (s. 1969) töitä. Heimonen on mökkipaikkakunnallamme Kangasniemellä vaikuttava paljon palkittu, suurten pintojen unenomainen maalari, kun taas Hammin tuotannossa kiinnostaa muukalaisuuden teema. Museossa oli myös ihana lastennurkka ja kohtuukiinnostava kauppa. Viihdyin siellä paremmin kuin esim. Tampereen taidemuseossa, jonne eksyn ehkä vain kerran viidessä vuodessa.

Olen asunut Mikkelissä 70-luvulla 2-5-vuotiaana kahdessa lähiössä, Emolassa ja Rokkalassa. Muistikuvani kaupungista ovat hajanaisia: parhaiten muistan torin ja sen kuuluisat Viipurin rinkelit, kaupunginkirjaston ja idyllisen puutalon kaupungin keskustassa, jossa olin päivähoidossa. Toisen kotimme, Rokkalan tornitalon, ohi ajoimme tällä reissulla: sieltä muistan erityisesti sähkölakon eli sen öljykriisin aikaisen säännöstelyjakson, jolloin usein vietettiin iltoja pelkässä kynttilänvalossa. Poltin tietysti hiukseni. Muistan myös steariinikuvat, joita opin tekemään sanomalehtileikkeistä steariinia niiden päälle valuttamalla. Erityisen kivoja luomuksia tuli sarjakuvista. Hissin oltua lakossa myös lukutaitoni kasvoi eksponentiaalisesti, sillä muistan opetelleeni ulkoa koko kerrostalon asukkaiden nimet ovikylttejä tavaamalla. Rokkalan lähiössä sain liikkua kaikki illat ilman valvontaa, ja opin tuntemaan erityisesti lähikauppojen kassat, joista yhtä pelkäsin niin paljon, että siirsin minimaaliset ostokseni (yleensä äidin kysymän maitopurkin) läheisestä Osuuskaupasta kaukaisempaan E-markettiin.

Mikkeliin paluu ei herätä minussa villiä muistojen tulvaa, sillä emme palanneet sinne perheenä välivuosina kuin aniharvoin. Siitä seuraavaan asuinpaikkaan, Keski-Suomen Suolahteen taas liittyy sellainen muistojen virta, että niistä romaanin julkaisu tuntuu pakottavalta tarpeelta. Verrattuna moniin vastaavan kokoisiin pienempiin kaupunkeihin Mikkeli kuitenkin vaikuttaa hyvin hoidetulta, kultturellilta ja elävältä- nimenomaan urbaanilta ympäristöltä, jonka kaduilla ei näe traktoreita kuten joissain sitä isommissakin mestoissa. Historiallisuus on läsnä keskustan kaduilla, kaupunkikuvaa ei ole 1970-luvulla pilattu armottomalla tuhoamisvimmalla. Suurempaa angstia olen kokenut mm. Porissa ja Joensuussa; Mikkeli on vähintään yhtä charmantti kuin Hämeenlinna, vaikka siellä ei olekaan keskiaikaista linnaa.

Mikkelin seudun turismi näyttää kukoistavan tänä päivänä. Erityisen kiinnostavia kohteita olisivat sen lähistön kartanot romanttisine majoituksineen ja lähiruokahankkeineen. Keskustan kahvila- ja baaritilanne vaikutti myös lupaavalta; valitettavasti hyisen kylmänä kesäpäivänä terassielämä ei houkutellut. Etelä-Savon kartano- ja sukututkimusreissulle tarvitsisin hyvin kärsivällisen ja joustavan autokuskin, joka jaksaisi kuunnella 1700-1800-luvuille ulottuvia spekulaatioitani ja paksumman lompakon kuin normaalille ulkomaanmatkalleni, sillä suurin osa alueen ihanuuksista on suunniteltu keski-ikäisille ja sitä vanhemmille, ylemmän keskiluokan kulutustottumukset omaavalle hedonistiselle turistille.

Vesipuisto Surina

Inna Patrakovan Kultahammas (Helsinki-kirjat 2012) oli niin hykerryttävä matkakertomus, että luin sen putkeen kaksi kertaa. Teoksessa palataan kultaiselle 1990-luvulle, jolloin venäläisten länsiturismin pää oli vasta aukeamassa ja länsimaisten kulutushyödykkeiden himo oli usein syy matkustaa bussilla ”Suokkulaan”. Romaanin päähenkilö Dasha on edennyt oppaan urallaan tasolle, jolla hän voi jo kieltäytyä pahimmista turistiryhmistä, moskovalaisista ja ”sukkuloijista”, mutta ei vielä saa palvella rikkaita maalaisia. Dashan etu matkabusineksessa on hänen suomen kielen taitonsa – hänen kaltaisiaan oppaita on Pietarissa vain kolme. Yleensä hän työskentelee tiimissä Vovkan ja Dimkan kanssa, kuskien, jotka myös tuntevat Suomen kuin omat taskunsa, erityisesti Helsingin keskustan rapa-alkoholistit,  joille pimeät pullot kelpaavat  minä vuorokaudenaikana tahansa.

Kultahampaassa reissataan kolmen päivän tehomatkalla vapun aikaan vuonna 1997. Klassikoksi muodostuneeseen lomapakettiin kuuluu Helsingin kiertoajelu, retki Vesipuisto Serenaan ja päivä Tampereella. Suurimmat odotukset liittyvät juuri Serenaan, jossa kylpeminen on tärkeä initiaatio länsimaiseen sivistykseen. Rouvashenkilöt ovat aloittaneet laihdutuksen ja solariumissa käynnin tätä riittiä silmällä pitäen jo puolta vuotta ennen lähtöä ja sijoittaneet pienen omaisuuden muodikkaisiin bikineihin, joita heidän ukkonsa kuvaavat jokaisen tekopalmun alla väsymättä. Dasha enimmäkseen jättää Serenassa uimisen välistä vedoten ammatillisuuteensa, mutta tällä matkalla sortuu houkutukseen. Surkuhupaisaa kerrontaa lukiessani päässäni soi Vintiöt-sarjasta tuttu tunnari ”Vesipuisto Surina”, jossa myös pilkataan venäläisten pesutapoja. Muistelin myös omaa parin vuoden takaista neitsytmatkaani kyseiseen kohteeseen, joka tällä vuosikymmenellä vaikutti vielä kämäisemmältä kuin Patrakovan kertomana.

Teoksen turistit ovat tietysti riehakkaita karikatyyrejä, mutta Patrakova kertoo heistä niin lämpimästi ja hellyyttävästi, ettei porukasta muodostu friikkisirkuksen vaikutelmaa. Tässä tiivistetään kymmeniä, ellei satoja venäläisturismiin liittyviä kliseitä, joista kestävin taitaa liittyä heidän vessakulttuuriinsa. Talvella Saimaan alueella olin pyörtyä löydettyäni tavallisen Citymarketin vessoista nolon venäjänkielisen kyltin, jossa kiellettiin vessanpöntön reunoilla seisominen. Tämä siis vuonna 2014. 1990-luvulla ilmiö selittyi vielä postsosialistisilla syillä: Venäjän siivottomiin julkisiin vessoihin tottuneilla oli kuin olikin tapana kyykkiä vesivessan reunoilla pöpöjen pelosta.

Vessahuumorin lisäksi Patrakova viljelee roisia seksi- ja ruokahuumoria; viinanjuontihuumoria on teoksessa yllättävän vähän. Venäläisistä suomalaisnaisten pariutuminen turkkilaisten kanssa on valtion sponsoroima projekti sukurutsan estämiseksi. Tamperelaisen suklaakaupan seksistis-rasistisista suklaaluomuksista Patrakova ottaa myös ilon irti. Tampereen arkkitehtuuri, erityisesti Metso-kirjaston estetiikka, pääsee myös ikuistetuksi hilpeässä muodossa. Särkänniemen delfinaarion lakkauttajat saisivat teoksesta myös tuulta purjeisiinsa.

Teos on ilmeisesti osittain autoetnografinen kannen kuvista päätellen. Mikään realistinen muistelma se ei kuitenkaan ole, vaan hemmetin hienoa kaunokirjallisuutta. Ihailen kirjailijan kykyä tehdä jostain hyvin arkisesta ja mitäänsanomattomasta suuria spektaakkeleita. Ihailen myös hänen pistämätöntä itseironian kykyään, joka taatusti hauskuuttaa venäläisiä ja suomalaisia tasapuolisesti. Kun katselin keväällä YLE:n ahdistavaa Venäjä-iltaa, olin jo epätoivoinen naapurussuhteittemme tolasta. Miksi televisioon ei kutsuta Patrakovan kaltaisia todellisia kulttuuritulkkeja, joilla selvästi on jotain raikasta sanottavaa?

Ei Patrakovaa olla turhaan verrattu Arto Paasilinnaan. Virkistyin Dasha-oppaan kyydissä niin perusteellisesti, että etsin taatusti käsiini myös hänen aiemmat teoksensa.

 

Kansanmurhan pragmaattinen todistaja

Kolmas juhannuskirjani oli rankempaa settiä, eli pomppasin angloamerikkalaisesta romanssista suoraan keskelle v. 1994 Ruandan kansanmurhaa. Paul Rusesabagina oli se tosielämän hotellinjohtaja, joka piilotteli Kigalin loistohotellissa yli 1200 tutsia ja hututoisinajattelijaa ja jonka tarinaan perustui elokuva Hotelli Ruanda. Elokuvan olen nähnyt kaikessa kaameudessaan, ja se kuuluu samaan pakollisten nähtävien sarjaan kuin Uskollinen puutarhuri ja Skotlannin viimeinen kuningas.

Vuonna 2006 eli elokuvan teon jälkeen Rusesabagina julkaisi yhdessä Tom Zoellnerin kanssa muistelmateoksen An Ordinary Man (suom. Hotellinjohtaja, Bazar 2007). Teos on maltillinen, historiallinen ja yhteiskunnallisesti analyyttinen katsaus maan lähihistoriaan, kolonialismiin ja sen henkiseen perimään. Osan kuvauksesta muistin hyvinkin, mutta opin paljon ruandalaisesta kansanluonteesta ja paikallisista tavoista. Ruandalaiseen kansanluonteeseen kun on kuulunut diplomaattisuus siihen pisteeseen saakka, että ”ein” sanominen on heille melkein mahdotonta. Banaanioluen panemisesta ja sen nauttimisesta oli myös hersyvää analyysia.

Alkoholilla oli iso rooli Des Mille Collines-hotellin piilotettujen henkiinjäämisessä: hotellinjohtaja-Paul nimittäin käytti ranskalaisia shampanjalasteja murhanhimoisten kenraalien voiteluaineena. Ylipäänsä hänen filosofiansa oli käytännöllinen: oli vain harvoja hutufanaatikkoja, joiden kanssa hän ei suostunut juomaan lasillista, vaikka miesten takit saattoivat olla tuoreessa veressä. Etnisen puhdistuksen aikana hän uskoi kaupankäynnin logiikkaan: mikäli murhamies suostui edelleen käymään kauppaa panttivangeista, hänet oli mahdollista kääntää hyvän puolelle tai ainakin suostutella tekemään vähemmän pahaa.

Onneksi tässä teoksessa ei kuvailla murhia yksityiskohtaisesti, vaan keskitytään elämään ja sen ylläpitämiseen. Karmivin yksityiskohta liittyi uuteen kaupalliseen radioasemaan, joka oli alussa kuin raikas tuulahdus maan kulttuurielämässä kansallisen jämähtäneen radion rinnalla, mutta joka alkoi kansanmurhaa edeltävinä vuosina lietsoa populistista vihaa tutseja kohtaan. Populismin analyysi on tässä teoksessa meitä suomalaisiakin ravisuttavaa, sillä Rusesabagina onnistuu kuvaamaan sen helpon notkahduksen populismista barbarismiin, mikä voi pahimmillaan tapahtua kuukausissa tai viikoissa. Mikään kulttuuri, manner tai kansakunta ei ole immuuni sille.

Teos on edelleen ajankohtainen erityisesti eurooppalaisille, jotka veivät sairaat rotuoppinsa Afrikkaan ja jotka kamppailevat äärioikeiston kanssa päivittäin. Suosittelisin tätä teosta erityisesti nuorille lukijoille, erityisesti vuoden 1994 jälkeen syntyneille. Jos opettaisin lukiossa historiaa, teos kuuluisi pakolliseen lukemistoon. Muistan Ruandan kansanmurhan aikaan olleeni erityisen herkillä pienen vauvan äitinä – taisin seurata tilannetta aktiivisemmin kuin keskivertokansalainen. Toisen lapsen syntyessä sota jatkui Balkanilla, ja silloinkin mietin enemmän elämän ja kuoleman kysymyksiä kuin ollessani työelämässä. Tässäkin teoksessa synnytetään puskassa pakomatkalla vainoajia.

Afrikkalaiseksi mieheksi Rusesabagina on avoin ihmissuhteistaan ja perhekuvioistaan, vaikkakin yksityiselämä ei ole teoksessa keskiössä. Miehen ensimmäinen avioliitto kaatui ”erilleen kasvuun”, hän eli pitkään yksinhuoltajana ennen kuin löysi toisen vaimonsa, Tatianan, joka on tutsi. Miehen oma kaksoisidentiteetti hutuisän ja tutsiäidin lapsenakin on tässä työn alla. Hienolla tavalla hän osoittaa etnisyyden osittaisen fiktiivisyyden ja rotupiirteiden liukuvuuden. Hutujen huono itsetunto kuulostaa melkein suomalaiselta: molempia kansoja on pidetty takapajuisina, persjalkaisina alkuperäiskansoina, joille uusien asioiden oppiminen on ollut vaikeaa.

Rusesabagina joutui lähtemään rakkaasta Ruandastaan maanpakoon Belgiaan heti kansanmurhan jälkeen. Elämästä Brysselistä hän kertoo vain vähän, mutta antaa positiivisen vaikutelman. Hotellinjohtaja aleni Euroopassa taksikuskiksi, mutta niilläkin tuloilla on onnistunut elättämään perheensä ja hankkimaan asunnon lähiöstä. Teoksen pääsävy on lempeä ja kiitollinen.

Ruandalaista kirjallisuutta en tunne lainkaan, mutta hyllyssäni on ihana Gaile Parkinin Baking Cakes in Kigali (2008), jossa kirjaimellisesti leivotaan kakkuja kansanmurhan jälkeisessä ilmapiirissä. Teos ei ole täysin harmitonta chicklitiä, vaan siinä on vakavampi maan jälleenrakentamisen teema. Rusesabaginan vakava omaelämäkerrallinen proosa ja Parkinin kevyempi ilottelu muodostavat hienon lukukokonaisuuden Ruandasta kiinnostuneille.

Kigalin Des Mille Collines-hotelli on edelleen pystyssä. Minua hieman ahdistaisi siellä yöpyminen, vaikka paikka onkin legendaarinen ja tunnetaan nimenomaan elämän puolustuksesta, ei kuolemasta. Kauheuksista huolimatta tämäkin teos herätti ylitsepursuavan matkakuumeen.

 

Nukkuvan tiikerin herätysoperaatio

Kesämökiltä löytyi brittiläisen Rosamunde Pilcherin 60-70-luvun romanttista klassikkokamaa, josta valitsin edustuskappaleeksi vuonna 1967 julkaistun niteen Sleeping Tiger. Pilcherin (s.1924) kirjailijanura alkoi Mills and Boon-sisällöntuottajana pseudonymilla Jane Fraser; Mills and Boon on Suomessa perinteisesti tunnettu Harlekiini-sarjana, joka on globaalin firman kanadalainen nimi. Pilcher alkoi kuitenkin julkaista omalla nimellään 1950-luvun lopussa ja koki kirjailijanurallaan yllättävän nousujohdanteen vanhoilla päivillään The Shell Seekers-romaanin (1988) julkaisun jälkeen. Suuri osa hänen teoksistaan sijoittuu kirjailijan synnyinseuduille Cornwalliin. Erityistä suosiota teokset ovat saaneet Saksassa, josta matkustaa vuosittain turistiryppäitä etsimään teosten alkuperäisiä paikkoja ja tunnelmaa.

Jos oikein ymmärsin, romaanissa matkustetaan Ibizalle ennen kuin Ibizasta tuli kuuma turistikohde. Pilcher viittaa saareen nimeltä San Antonio, jota en löydä Espanjan kartalta, mutta Ibizalla on sen niminen kaupunki ja muutenkin maantieteelliset koordinaatit matchaavat. Tässä lennetään Barcelonan kautta hyvin takapajuiseen paikkaan, jossa paikalliset elävät täysin perinteeseen ja turpeeseen sidottua elämää. Espanjalaiset hahmot ovat villejä karikatyyrejä, väkivaltaisia riidanhaastajia, moraalinvartijota tai niin lyhytsäärisiä taloudenhoitajia, ettei heidän lattiaa kuuratessaan tarvitse edes polvistua  -siis sopivia statisteja urbaanien brittien ”ulkomailla” tapahtuvaan draamaan. Saaren köyhyyttä, elämäntavan hitautta ja paikallisten asukkien yksinkertaisuutta korostetaan melkein siihen pisteeseen asti, että heistä tulee jaloja villejä. Klassista orientalismia, vaikka Pilcher ei tarinassaan uppoudukaan kylän elämän mikroskooppiseen analyysiin samalla intensiteetillä kuin esimerkiksi E.M.Forster uppoutuu kuvatessaan toscanalaista tavallista kansaa teoksessa A Room with a View. Kaunokirjallisuuden ja viihteen ero on ilmiselvä. Espanja tuntuu tässä kulissilta, joka on pystytetty brittejä varten. Forsterin Italiassa, vaikkakin kuvattuna brittiläisten nurkkapatrioottien silmin, oli kuitenkin roppakaupalla autenttisen oloisia elementtejä.

Päähenkilö Selina olettaa olevansa orpo, kunnes hänen sulhasensa Rodney epätoivoisessa ”sivistysmissiossaan” tunkee naisen käteen Espanjan kaukaisesta saaresta kertovan matkakirjan. Rodneyn kun on vaikea kuvitella olevansa naimisissa naisen kanssa, joka lukee enimmäkseen naistenlehtiä – mitä nyt illallispöytäkeskusteluistakaan tulisi? Selinaa kirja pitkästyttää kuten kaikki sulhasensa pakkosyöttämät opukset. Vasta huomatessaan kirjailijan kuvan teoksen takakannessa hän pysähtyy. Kirjailija muistuttaa salaperäistä miestä, josta Selinalla on kuva pöytälaatikossaan – miestä, jonka oletetaan kuolleen Ranskassa toisessa maailmansodassa. Kuvan nähtyään Selinassa herää toivo isän henkiinjäämisestä. Hän saa pakkomielteen seurata intuitiotaan saarelle, jossa hänelle tuntematon kirjailija George Dyer asuu. Arkijärkevä sulhanen Rodney pitää morsiamensa spontaaniutta haihatteluna peläten myös tulevien perintörahojensa häviämistä nälkätaiteilijan elatukseen. Nukkuvaa tiikeriä ei kannata herättää, on sulhasen neuvo nuorikolleen, mutta ensimmäistä kertaa nuorikko ei tottele.

Teos on nykypäivän näkökulmasta humoristinen ajankuva 1960-luvun käsityksistä avioliitosta, sukupuolten välisistä suhteista ja naisen oikeudesta olla yksilö. Nuoren naisen matkustaminen yksin on edelleen ainakin Lontoon keskiluokkaisissa piireissä hieman kyseenalaista, vaikka tällä olisi omaa varallisuutta. Tässä Selina ei lähde hedonistiselle huvimatkalle, vaan kunniallisesti isää etsimään. Matkalla sattuu kuitenkin niin paljon kommelluksia ja väärinymmärryksiä, että hänen siveellisyytensä joutuu koetukselle. Asuminen tuntemattoman miehen pienessä huvilassa tämän nukkuessa viereisessä huoneessa on jo vakavaa kohtalon uhmaa, josta kokematon sankaritar vielä jää kiinni rysän päältä. Tässä on klassinen ”damsel in distress”-asetelma, joka ratkaistaan varsin konventionaalisin asein. Päähenkilöhän olisi voinut kohdata kaukaisella saarellaan tajuntaa laajentavia aineita tai seksuaalista vapautumista, mutta sen sijaan hän kohtaakin uuden kosijan. Olen ymmärtänyt, että joillekin tuon ajan tytöille matkustaminen oli vapautumisen väline, mutta Pilcher selkeästi suuntaa proosansa niille, jotka mieluummin pysyvät kotona halaamassa kuumavesipullojaan ja koristelemassa kapioarkkujaan.

Teoksen juoni on kökkö ja ennalta-arvattava, päähenkilö tarpeeksi yksinkertainen ollakseen Harlekiini-sankaritar ja miehetkin karikatyyrisen tyhmiä, mukaan lukien mystinen kirjailija. Kielellisesti teos ei ole toivoton; Pilcherin ilmaisu on tiivistä ja pursuaa hauskoja kielikuvia, kuten ”You’re not a green as you’re cabbage-looking.” Tahallinen komiikka teoksessa liittyy ulkomailla asuvien brittityhjäntoimittajien elämäntapaan ja sen hentoon kritiikkiin: kuvattu matkakirjailijahan on klassinen vätys, joka on tehnyt mitään tekemättömyydestä todellisen taidelajin. Miehen älykkäämpi amerikkalainen naisystävä esittelee tälle käsitteen kirjoitusjumi, josta hän ei edes tiedä kärsivänsä. Lyhytjalkainen Juanita toimittaa herkkukoreja miehen huvipurrelle milloin minkin heitukan viihdyttämiseksi. Mieluummin kuin työstäisi seuraavaa mitään tekemättömyydestä kertovaa teostaan mies selvästi kuitenkin eläisi rikkaan perijättären tai lesken varoilla.

Romaani viihdytti tunkkaisine ennakko-oletuksineen ja matkakuvauksineen ajalta, jolloin lentomatkailu oli vielä suuri seikkailu ja jolloin ulkomaalaisuuteen liittyi aina jotain syvästi epäilyttävää. Jos pidät Sydämen asialla-sarjasta, pidät varmasti Pilcheristä. Nykylukijoissa teos varmaan tyydyttää kaipuuta yksinkertaisempiin aikoihin – huomaan nimittäin, että teoksesta on otettu lukuisia uusintapainoksia eli se ei ole unohdettu aarre. Jonkun rouvan myöhemmän Britanniaan sijoittuvan teoksen voisin itsekin vielä tsekata, sillä olen ymmärtänyt, etteivät kaikki hänen teoksensa ole läpikotaisin romantillisia, vaan osa liittyy mm. työväenluokkaisten naisten sotamuistoihin.

 

Mökkikirjallisuuden aatelia

Kristin Hannah’n Paluu Kesäsaarelle (Tammi 2001) lähti mukaani Etelä-Savoon juhannuslukemistoksi, sillä järven rannalla on joskus hyvä lukea tarinoita suuremmista vesistä. Pohjoisen Tyynenmeren rannikon saarten virtaukset tuntuivat trooppisilta yrittäessäni dipata nilkkojani hyiseen Puulaan. Saaritematiikka onkin minulle toistuva pakkomielle sekä kirjojen että matkojen saralla. Toivon, että tänäkin kesänä säiden lämmittyä pääsisin tutustumaan edes yhteen minulle ennen tuntemattomaan saareen. Veikkaan, että seuraava kohde sijaitsee Turun saaristossa, mutta kaukaisemmatkin kohteet kelpaavat.

Pahimpina ruuhkavuosina en lukenut enkä edes seurannut tämäntyyppistä perhedraamatuotantoa, sillä omassa elämässä oli tarpeeksi draamaa kestettäväksi. Hannah’ista minulla ei siis ollut mitään ennakkokäsitystä, vaan tartuin teokseen kiinni kuin sika limppuun. Kyseessä olikin täydellinen matkakirja – se ei vaatinut täydellistä keskittymistä, vaan siitä pystyi nauttimaan pitkän ja kylmän mökkeilyn suvantovaiheissa muiden seurassa, läsnäolevana ja kuulolla.

Päähenkilöinä romaanissa ovat toisistaan vieraantuneet äiti ja tytär, Norah ja Ruby. Norah on hylännyt perheensä Rubyn ollessa seitsentoistavuotias ja alkanut radion talkshow-emännäksi. Hän on sen jälkeen noussut maankuuluksi juontajaksi ja neuvonantajaksi, joka erityisesti liputtaa perinteisten perhearvojen puolesta. Ruby taas on yrittänyt kymmenisen vuotta luoda uraa Hollywoodissa koomikkona, mutta pystyy hädintuskin maksamaan laskunsa pikaruokalan tarjoilijan palkalla. Kolmeakymppiä lähestyessä hän pelkää olevansa liian vanha tekemään suurta läpimurtoa. Norah on välivuosina katunut tytärtensä hylkäämistä, muttei ole koskaan kyennyt avautumaan lähtönsä syistä. Ruby taas on kääntänyt selkänsä menestyneelle äidilleen totaalisesti kykenemättä antamaan anteeksi hänen itsekkyyttään.

Romaanissa on paljon yhteistä tänne aiemmin arvioimani Joanne Harrisin Ranskaan sijoittuvan Suolaista hiekkaa kanssa. Molemmissa on pieni kaukainen saari, jolla on omaperäinen kulttuuri ja paluumuuttajia, joiden sielut ovat rikki. Hannah on Harrisia taitavampi kertoja – vaikka tyyli on kevyttä, siinä on omat twistinsä, jopa ripaus yhteiskunnallista analyysia, ellei kritiikkiä. Tässä seikkaillaan Seattlen ulkopuolisessa saaristossa Yhdysvaltojen ja Kanadan välillä, paikoissa, joissa off-season aikaan väkiluku on noin sata ja kesäaikaan saattaa nousta kolmeensataan. Paikallista kauppaa pitävät Pyhän Fransiskuksen nunnat, joille lähiruoka on ollut ylpeyden aihe jo ennen kuin siitä tuli supertrendikästä. Saaren arki on jumittunut kultaiselle 80-luvulle, jonka jälkeen suurin osa nuorisosta on kadonnut palatakseen vain piipahtamaan vanhempiensa tai isovanhempiensa hylätyillä tiloilla.

Teoksen juoni ei ole elämää suurempi, mutta Hannah’n psykologinen silmä on tarkka. Tässä keskitytään eritoten hylkäämisen ja torjunnan monisyisiin mekanismeihin ja psykologisiin lukkoihin, jotka estävät meitä elämästä näköistämme ja arvoistamme elämää. Äidin ja hänen kahden hyvin erilaisen tyttärensä välille syntyy tässä aikuinen suhde osittain sattuman oikusta, siksi, että äiti on menettänyt kasvonsa entisen rakastajan kiristämänä, rattijuoppoudesta kärähtäneenä jalkapuolena. Uskottomuus, juurettomuus ja levottomuus ovat tässä periytyvää sorttia, samoin puhumattomuus ja  jääräpäinen anteeksiantamattomuus. Amerikkalaiseksi ”naiskirjallisuudeksi” tässä ryypätään, rellestetään ja rikotaan naiseuden ennaltamäärättyjä kaavoja suht estottomasti. Painopiste on enemmän perhesiteissä kuin romanttisessa rakkaudessa.

Jotain yhteistä teoksella oli myös Michael Cunninghamin Tunnit-teoksen kanssa – Tunnit tosin on taiteellisempi ja taitavammin leikattu. Myös tässä valvotaan kuolevan homomiehen sängyn laidalla, tosin hän on kuolemassa syöpään toisin kuin muu maailma olettaa. HIV:iin liittyvistä ennakkoluuloista, homofobiasta ja 1990-luvun homopiirien synkästä hautajaismeiningistä teos siis kertoo välillisesti. Eric on omien vanhempiensa hylkäämä, mutta on saanut varaäidikseen entisen naapurin tätinsä Norah’in. Kuoleva mies ehtii vielä toimia terveen veljensä Amorin nuolena.

Pidin teoksessa eniten pienistä yksityiskohdista kuten suklaahippulettujen paistamisesta, lapsuuden lempimehujään uudelleenlöytämisestä ja pyjamahippojen nostalgiasta. Teos sopii erityisesti niille, jotka eivät pahastu Amerikka-kliseiden runsaasta viljelystä, niille, jotka työstävät vaikeaa äiti- tai tytärsuhdetta ja eritoten meille nesomaanikoille.

 

Senegalilainen sylttytehdas

Ranskalais-senegalilaisen Marie Ndiayen romaani Kolme vahvaa naista (Gummerus 2009) on ollut minulla kauan työn alla; vasta tänään sain sen päätökseen. Tämä on toinen lukemani senegalilainen romaanini; ensimmäisen maan ykkösfeministi Mariama Bân Pitkän kirjeen (1981) luin jo 90-luvulla ja nautin elegantista kielestä. Senegalista en tiedä paljoa muuta kuin musajuttuja, mutta kuuluu niihin Afrikan maihin, joihin matkustaisin välittömästi, jos vain kykenisin.

Toisin kuin romaanin nimi antaa ymmärtää, kyseessä ei ole itketyttävä kevyehkö lukuromaani vahvojen afrikkalaisten naisten kärsimyksistä, vaan monimutkainen tajunnanvirtainen taidepläjäys. En tiedä, oliko käännöksessä jotain häikkää, mutta paikoitellen lauseiden logiikassa oli jotain outouttavaa. Olipa kyse afrikanranskan oudoista lauserakenteista tai käännöksen liiallisesta lojaalisuudesta alkuperäistekstille, minulla oli tämän teoksen kanssa vaiheita, joissa aivot yksinkertaisesti löivät tyhjää. Alankin haaveilla ranskaksi lukemisesta – se olisi todellista aivojumppaa kahdenkymmenen vuoden kielen käyttämättömyyden jälkeen.

Ndiayen (s. 1967) biografian jännittävin yksityiskohta on Ranskasta maastamuutto Berliiniin Sarkozyn vaalivoiton jälkeen. Ndiaye on julkaissut ensimmäisen romaaninsa jo 17-vuotiaana ja kirjoittanut ahkerasti koko aikuisikänsä. Ranskassa hän on ollut merkittävä kulttuuripersoona kaikki nämä ajat, mutta vasta Kolme vahvaa naista nosti naisen maailmanmaineeseen. Hän on ensimmäinen musta naiskirjailija, joka on voittanut Goncourt-palkinnon ja ainoa naiskirjailija, joka on voittanut arvostetun Prix Feminan ja Goncourtin. Menestys tuntuu ansaitulta: Ndiayen tyyli on hyvin omalaatuinen, yhdistelmä maagista realismia, mustaa huumoria ja purevaa yhteiskuntakritiikkiä.

Kolmessa vahvassa naisessa, kuten olettaa saattaa, on kolme naispäähenkilöä, joiden elämät kytkeytyvät toisiinsa epätodennäköisin sitein. Vahvuus ei ole tässä kuitenkaan mitään Oprah Winfrey-tyyppistä selviytymistä eikä mustien naisten afrosentristä solidaarisuutta, vaan psykologista sinnittelyä hankalien miesten, isien, veljien ja aviomiesten kasaamissa paineissa. Naisten tarinat juontavat lopulta juurensa senegalilaiseen kalastajakylään Dara Salamiin, jonne on rakennettu moderni lomakylä länsimaisille turisteille. Dara Salam on se ”sylttytehdas”, josta useimman romaanihenkilön pahoinvointi ja henkinen epätasapaino johtuu.

Naiset kuuluvat eri yhteiskuntaluokkiin ja heillä on hyvin erilaiset motiivit ja haaveet. Norah on puoliksi senegalilainen asianajaja, joka asuu komplisoidussa uusioperheessä Pariisissa. Fanta on muuttanut Senegalista Ranskaan valkoisen aviomiehensä painostamana jättäen hyvän lukionopettajan virkansa hypäten kohti tuntematonta. Khady on Norahin perheen entinen palvelija, joka on noussut itsenäiseksi yrittäjäksi, rantakahvilan pitäjäksi, mutta kantaa sisällään kaameita väkivallan traumoja ja kärsii lapsettomuudesta, tuosta afrikkalaisen naisen suurimmasta kirouksesta. Naisten merkittävillä toisillakaan ei mene kuin Strömsössä. Fantan tarinan kertoo hänen ranskalainen miehensä Rudy, joka on kasvanut aikuiseksi Senegalissa ja jonka maahan liittyvät muistot ovat rikkoa hänen mielensä. Fantan ja Rudyn tarina oli se hankalin kakku lukea tässä triptyykissä; se oli myös muita puolet pidempi. Ndiaye on mennyt niin syvälle vainoharhaisen psykoottisen ex-keskiaikatutkijan, nykyisen keittiökokonaisuusmyyjän problematiikkaan, että sieltä nouseminen voi tuntua haasteelliselta.

Ranskalaisten ja ranskankielisten afrikkalaisten tapa puhua rodusta ja kulttuurieroista eroaa jokseenkin angloamerikkalaisesta ja englanninkielisen Afrikan tavoista. Tässä ihonväriä ei politisoida tietoisesti, ja paikoitellen ihonväri lakkaa merkitsemästä lainkaan. Henkilöhahmoista ei välttämättä automaattisesti arvaa, minkä värisiä he ovat.

Itse pystyin samastumaan parhaiten Norah’in hahmoon, joka päätyy vankilaan murhasta tuomitun veljensä asianajajaksi kyseenalaisissa olosuhteissa. Senegalissa ei kai sitten tunneta jääviysperiaatetta – Ranskassa koulutettu sisko on siellä ”huippuasianajaja”. Norah’in paluu isänsä kotitaloon on kuvattu kuvottavan eeppisesti. Isän henkinen taantuminen ja tylsistyminen kuvataan irvokkaana ylensyömisenä, likasiivoisuutena ja yleisten käytöstapojen puutteena. Isän moniavioisuus ilmenee välinpitämättömyytenä: viimeisimmän avioliittonsa hedelmiä, pieniä kaksostyttöjä hän ei enää vaivaudu kutsumaan nimillä. Isä kykenee kuitenkin skarppaamaan hetkellisesti ulkopuolisten vieraiden saavuttua esimerkiksi Norah’n uusi miesystävä saa appiehdokkaastaan aluksi varsin myönteisen kuvan.

Ndiaye on myös loistava fyysisyyden, erityisesti psykosomaattisten oireiden kuvaaja. Norah alkaa Senegalissa pissata alleen hankalissa tilanteissa; Fantan mies Rudy taas kokee piinallista tarvetta kynsiä peräpukamiaan julkisilla paikoilla.

Viime aikana lukemistani uusista afrikkalaisista romaaneista Kolme vahvaa naista oli ehdottomasti haasteellisin ymmärtää. Taiye Selasien ja Ndiayen tyyleissä on saman luokan taiteellista kunnianhimoa. Ndiayen kertomus on emotionaalisesti vaativa, paikoitellen hyytävä, joten jos pidit Adichien Americanah’n lämminsävyisestä nostalgiasta, et välttämättä syty tälle välittömästi. Ndiayeta ja Adichieta yhdistää yhteiskunnallinen kriittisyys, mutta Ndiaye pukee sen melkein goottilaisen kauhun sävyihin, Adichie taas esittää sen hymyssä suin kuunnellen autostereoistaan uusinta imelähköä lagosilaista r’and b’tä. Itse viihdyn molemmissa tunnelmissa, mutta väsyneenä ja stressaantuneena kykenen vain siihen lagosilaiseen purkkapoppiin.

Minusta on jännittävää, että Afrikasta kerrotaan nykyään niin eri sävyisiä tarinoita. Ndiaye-seikkailuni jälkeen olen jo melkein valmis jatkamaan Afro-skifi haastettani, jota on ladattu Kindleeni ainakin tuhat sivua. Postituksia aiheesta ei kannata odotella ennen loppukesää. Välissä aion nimittäin heittää aivot narikkaan kunnon lomateosten parissa.