Bloggareiden unelmateos: Americanah

Jazzhole 2Chimamanda Ngozi Adichien kolmas romaani Americanah (2013) on ollut lukulistallani pitkään ottaen huomioon, kuinka paljon kirjailijaa fanitan. Kai sitten pelkäsin etten pitäisi kevyemmästä mamu-aiheesta verrattuna Nigeriaan sijoittuviin raskaamman sarjan historiaa, uskontoa ja patriarkaattia käsitteleviin teoksiin. Chimamandan edellisestä novellikokoelmasta The Thing Around Your Neck en kostunut paljoa, joten odotin myös Americanah’in suhteen pettymystä.

Pettynyt en lainkaan, mutta yllätyin monta kertaa. Teosta lukiessani sain ensimmäistä kertaa aikoihin toivon kipinän Nigeriasta, jopa niin syvän, että harkitsen sinne matkustamista lähivuosina. Kun on koko kevään seurannut lähinnä kauhunsekaisia uutisia maan syvästä poliittisesta kriisistä, oli lohduttavaa lukea näiden kotiinpalaajien pienemmästä arjesta. Sillä sitä Americanah parhaimmillaan on: älyllisesti haastava lohtukirja. Teoksessa on jopa piirteitä chicklitistä: seuraamme urbaanin ja ostovoimaisen Ifemelun kasvamista kokonaiseksi naiseksi, hänen lukuisia miessuhteitaan ja urakehitystä viestinnän ammattilaisena.  Kiinnostavaa onkin, että tässä formaatissa voi kuin voikin esittää vakavia asioita ja kriittisiä kysymyksiä.

Asuttuaan Yhdysvalloissa muutaman vuoden Ifemelu on tullut pikkujulkkikseksi bloggaajana. Hänen bloginsa käsittelee afrikkalaisen naisen havaintoja rodusta amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Blogi on niin suosittu, että Ifemelu alkaa elättää itseään sillä ja siihen liittyvillä puhujakeikoilla. Hän pystyy jättämään päivätyönsä ja hankkimaan itselleen oman asunnon. Teoksen keskeinen teoreettinen kysymys kuuluu: millaista on alkaa tiedostaa rotuun liittyviä poliittisia kysymyksiä aikuisiässä, jos on kasvanut yhteiskunnassa, jossa rotu ei ole ihmisiä jakava tekijä? Muutenkin Americanah on ovelalla tavalla teoreettinen pläjäys: monimutkainen postkoloniaali teoria tuodaan tässä esiin sellaisessa muodossa, että kansakoulun kiertomenetelmällä käynyt mummokin sen ymmärtäisi. Tässä luetaan paljon naistenlehtiä ja käydään kauneussalongeissa ”sillä silmällä”. Tukka on poliittisimmista poliittisin symboli ja vastarinnan kanava. Luonnollisen afron kannattajlla on omat yhteisönsä, jotka kykenevät haastamaan valtavirtakulttuurin rodullista sokeutta.

Black BeautyMinulle on jo vuosikausia ollut iso ongelma afrikkalaisten ja afroamerikkalaisten naisten näkymättömyys valtavirtamedioissa. Tai ehkä ei niinkään näkymättömyys, vaan typistetyt roolit. Whoopi Goldberg on mahtava näyttelijä, mutta milloin olette nähneet Whoopin romanttisena sankarittarena? Länsimaisessa mediakulttuurissa musta nainen voi olla komedienne, ehtoisa emäntä, uhri tai syöjätär, mutta harvemmin heitä näytetään tavallisissa arkirooleissa, menestyjinä tai romanttisen rakkauden kohteina. Ei-valkoisen tyttären kasvattaminen tällaisessa vääristyneessä ilmapiirissä voi olla haastavaa puuhaa.  Teos vastaa nerokkaasti kysymykseen, miksi on tärkeää, että mustaihoinen nainen voi lukea lehteä nimeltä Black Beauty and Hair. Päädyin selailemaan tällaisia julkaisuja teoksen inspiroimana Birminghamin supermarketeissa. Yllätyin positiivisesti ja vaikka oma tukkani kaipaa toisenlaisia tuotteita, lehtien lukeminen tuntui sivistävältä.

Americanah ei saarnaa mediakulttuurin vääristymistä, mutta esittää asian astetta kierommin. Se tutkii rehellisesti mustien ja valkoisten ja afrikkalaisten ja afroamerikkalaisten välisten ystävyyksien ja rakkaussuhteiden mahdollisuutta. Jätettyään nuoruudenrakastettunsa Obinzen oman onnensa nojaan Ifemelu seurustelee sekä valkoisen että afroamerikkalaisen miehen kanssa. Kotiinpaluu merkitsee kuitenkin käsinkosketeltavaa kaipuuta siihen tilaan, jossa kaikkea ei tarvitse vääntää rautalangasta, jossa energiat eivät kulu jokapäiväiseen kääntämiseen. Ifemelu kaipaa Obinzea, joka on ehtinyt ukkoutua ja saada lapsen sillä aikaa, kun hän itse on lihonut blogia kirjoittamalla liian monen pyjamapäivän seurauksena.

Ifemelu on loistavan monisärmäinen naissankari, joka tuskin jättää lukijaansa kylmäksi. Itse samastuin jostain syystä kuitenkin Obinzen tarinaan, joka oli järkyttävämpi. Yliopiston professorin poika joutuu siis paperittomaksi siirtolaiseksi Lontooseen, elämään kädestä suuhun ja nöyryyttämään itseään päivittäisellä rahankerjuulla paremmin menestyneiltä veljiltä. Obinze kerää rahaa erityisesti paperiavioliittoa varten, jotta saisi statuksensa turvattua ja voisi jatkaa elämäänsä ilman pelkoa. Jos Ifemelun tarina herätti ihastunutta hykertelyä, Obinzen tarina itketti paikoitellen julmalla arkirealismillaan. Ehkä sitten romaanin eurooppalainen osio oli lähempänä omia kokemuksiani vastaavien taisteluiden sivustaseuraajana. Erityisen koskettavaa oli lukea Obinzen karkotussaagaa matkalla Britanniassa samanmoisten ohikulkijoiden keskellä.

Teoksen suurin anti minulle oli rehellinen kuvaus nyky-Nigerian monimutkaisesta arjesta. Ifemelun ja Obinzen jälleennäkeminen Lagosin ehkä vaihtoehtoisimmassa kirjakahvilassa Jazzholessa (ks. kuva ylhäällä) oli minulle niin suuri elämys, että aloin heti tutkia romaanissa kuvattuja paikkoja matkustusmielessä. Myös maan kristittyjen uskonnollisen elämän kuvaus on ansiokasta ja kriittistä. Adichie tuo esiin fiksuja ja selväpäisiä naisia, jotka eivät kuitenkaan löydä muuta kanavaa purkaa pelkojaan ja turhautumistaan kuin evankelisen menestysteologian. Rahan ja rukoilemisen avioliitto tuntuu tässä erityisen petolliselta.

Americanah on paljon helpommin lähestyttävä teos kuin viimeksi arvioimani Ghana Must Go. Romaanitaiteen näkökulmasta Taiye Selasie opetti minulle enemmän uutta, mutta Adichien seurassa olin kirjaimellisesti kuin kotonani. Yhdessä luettuina nämä teokset muodostavat voimallisen infopläjäyksen Länsi-Afrikan nykykulttuurista ja maahanmuuton monimutkaisista lojaalisuuskonflikteista. Molemmat olivat loistavia eikä toiston vaaraa ole havaittavissa, vaikka käsitellyt teemat ovat yhteneväisiä.

Mainokset

4 kommenttia artikkeliin ”Bloggareiden unelmateos: Americanah

  1. Adichieta voisi hyvällä syyllä kutsua kulttuurilähettilääksi. En liene kamalan väärässä, jos väitän, että hänen teoksensa ovat saaneet monet lukijat näkemään Nigerian aika eri tavalla kuin minkälaisena se meille uutisista välittyy.

    Americanah sai minut aloittamaan bloggaamisen ja siksi sillä on aina erityinen paikkansa sydämessäni.

  2. On kyllä loisteliasta aloittaa bloggaaminen Americanah’n innoittamana. Jollain ranskalaisella kirjaiijalla oli romaanissa samanlainen blogivoimaannuttamistarina, mutta en kuollakseni muista kirjailijan nimeä. Ei tainnut olla Pancol eikä Gavalda. Adichie on loistava joka suhteessa, mutta en haluaisi että hän olisi ainoa nigerialainen nykykirjailija, jonka Eurooppa tuntee.

  3. En nyt muista, oliko juuri sinun kanssa puhetta, mutta toinen erittäin hyvä, tosin hieman vaikeampi nigerialainen nykynaiskirjailija on Sefi Atta. Ben Okrista olen pitänyt myös ja kyllä nigerialaisia kirjailijoita on paljon, Wole Soyinka jopa saanut Nobelin. Minua kiinnostaisi esimerkiksi Helon Habila ja Chika Unigwe, joilta en vielä ole lukenut mitään. Samoin listallani on Nnedi Okorafor

  4. Mä olen jo korkannut Nnedin (Kabu Kabu, arvio löytyy täältä), melkein kaikki hänen kirjansa ovat hyllyssä, mut ei ole ihan helppoa kamaa. Okrilta lukenut vain yhden teoksen, Soyinkaa ja Achebea enemmän. Chika Unigwen teos 419-huijareista loistelias, samoin Lola Shoneyinin The Secret Lives of Baba Segi’s Wives. Mulla on täällä Treella nurkan takana nigerialainen kirjoittajakaveri, joka tuntee suurimman osan näistä 60-70-luvuilla syntyneistä kirjailijoista. Attasta ja Shoneyinista tiedän ainakin ”keittiön kautta” ja joistain muista uusista vasta läpimurron tehneistä. Helon Habilasta en ole koskaan kuullutkaan – kiitos vinkistä!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s