Sadan vuoden tunnelukot

NELJÄN TIEN RISTEYSTommi Kinnusen Neljäntienristeystä (WSOY 2014) on hehkutettu minulle paljon blogosfäärin ulkopuolella, joten täytyihän se lukea, vaikka osa teemoista tuntui jo nähdyiltä. Teos kertoo Kainuun Koillismaalla aivan Venäjän rajan kupeessa asuvasta suvusta, erityisesti sen tahtonaisista ja yhdestä kaappihomosta, joka sekoittaa pakkaa aika traagisesti. Romaani alkaa vetävästi kuvauksella suvun matriarkka-Marian työnsarasta kunnan ainoana koulutettuna kätilönä 1800-1900-lukujen vaihteessa. Vaikka Marialla on isätön lapsi ja asuu tämän kanssa pahamaineisesti kahdestaan, hänen statuksensa kyläyhteisössä on vankka johtuen hänen ainutlaatuisesta koulutuksestaan ja tietotaidostaan. Tavallisissa synnytyksissä auttavat kylillä oppinsa saaneet saunamummut ja paarmuskat, mutta vaikeisiin synnytyksiin haetaan Helsingissä koulutettu kätilö.

Jos olisin lukenut tekstiä ilman tietoa kirjoittajasta, olisin ehdottomasti luullut sitä naisen kirjoittamaksi – sen verran vahvoja feministisiä viboja erityisesti Marian kätilön uran kuvaus ja kylän naisten suhtautuminen pelastajaansa saavat aikaan. Marialla kun oli tapana levittää tietoutta ehkäisystä ja seksistä pidättäytymisestä vastoin paikallista lestadiolaista hegemoniaa. Marian hautajaiskohtaus on vaikuttava: siinä kylän eukot muistelevat selvitymisiään hankalista synnytyksistä ja myös niitä lapsia, joita kätilökään ei voinut pelastaa.  Maria on kuitenkin pienellä kirkonkylällä yksinäinen hahmo, joka tapaa ihmisiä lähinnä työnsä puolesta, ei sosiaalisesti. Hänen ainoa ystävänsä on vapaamielinen apteekkari, poikamies, joka asuu yhdessä ahdasmielisten siskojensa kanssa. Kirkonkylän henkinen ilmapiiri on poikkeuksellisen ahdas.

Marian ainoa lapsi Lahja saa myös aviottoman lapsen, jonka hän jättää äitinsä hoiviin lähtiessään etsimään toimeentuloa Oulusta. Lahja päätyy valokuvaajan oppiin, kun hoitoalalle häntä pidetään liian vähäverisenä. Valokuvaus miellyttääkin Lahjaa, erityisesti, kun se on yksi harvoista ammateista, joissa nainen voi säilyttää itsellisyytensä. Oulussa Lahja tutustuu Onniin, joka suostuu tulemaan Koillismaalle kotivävyksi. Onni on lempeä mies, jolle Lahjan tekemä tytär Anna riittäisi, mutta Lahja haluaa suuren perheen. Suurin osa kertomuksesta keskittyy Onnin ja Lahjan onnettomaan avioliittoon. Kahden yhteisen lapsen syntymän jälkeen Onni muuttaa omaan makuuhuoneeseensa ja alkaa rampata Oulussa ties millä turhalla tekosyyllä. Emotionaalisesti hyljättynä Lahjasta kasvaa anoppihirviö, jota kenenkään ei ole mahdollista miellyttää. Neljänkymmenen vuoden yhdessä asumisen jälkeen miniä-Kaarina edelleen teitittelee anoppiaan. Suku asuu massiivisessa kirkonkylän suurimmassa talossa, jossa kaikille on tarjolla oma huone ja fantastiset keinot vältellä toisiaan. Marian valtakaudella tunnelukot ovat vielä avattavissa, mutta Lahjan kaudella niistä tulee ylitsepääsemättömiä.

Kinnunen kertoo ”maailmallisesta” suvusta, joka sinnittelee lestadiolaisessa yhteisössä parhaansa mukaan. Maria-mummu ei anna periksi ja ryhtyy vanhemmiten vastustamaan uskonnon hegemoniaa yhä kärkkäämmin. Lahja taas joutuu tekemään kompromissejä jo ammattinsa vuoksi: hänen toimeentulonsa riippuu rippi- ja hääkuvien tilauksista ja jos valokuvaaja tuomitaan hoitokokouksessa parantumattomaksi syntiseksi, valokuvaamon ovea ei sen jälkeen kukaan avaa. Lahjaa ojennetaan jo siksi, että hänen poikansa Johannes hankkii 1960-luvulla television. Vähänpä kyläläiset tietävät siitä, että Johanneksella  ja tämän vaimolla Kaarinalla on tapana litkiä punaviiniä televisiota katsellessaan.

Luin teosta puoleenväliin asti jonkunlaisessa transsissa, niin voimallista kieli ja kerronta olivat. Puolenvälin jälkeen tuli jonkun verran toistoa ja täytyy myöntää, etten ollut tämän teoksen homoteemasta lainkaan innostunut. Sami Hilvo ja Leena Parkkinen kuvasivat kaappihomoutta raikkaammin – tai ehkä hylkimisreaktioni johtui vain siitä, että olen jo lukenut niin monta variaatiota samasta teemasta. Muissa teemoissa oli enemmän omaperäistä tulkintaa. Teoksen loppuosassa oli joitain yhtymäkohtia Jari Tervon Esikoisen kanssa, alkuosa taas muistutti minua Eeva-Kaarina Ahosen iki-ihanasta Maria Renforsin totuudesta. Katja Ketun tuotantokin tuntuu nyt ajankohtaisemmalta; ehkä vihdoin saan käsiini ainakin Kätilön.

Kainuu ja Koillismaa ovat minulle täysin tuntematonta maaperää – kerran kävin Posiolla ja olen yöpynyt yhden yön Kuhmossa loistohotellissa. Kainuulaisia olen tuntenut vähän ja tunnistan Kinnusen kerronnasta juuri tähän tunneilmaisuun liittyviä piirteitä. On todella tärkeää, että Kainuusta kirjoitetaan vetävää kaunokirjallisuutta, mikä saattaa jopa kutsua innokkaita faneja tutkimaan kirjoissa kuvattuja hoodeja. Onkohan tämän lukukokemuksen looginen jatkumo Päätalon Koillismaa-sarjan korkkaaminen? Tyylillisesti Kinnunen kuuluu aivan eri kastiin taitavana tiivistäjänä ja eri aikakerrosten samanaikaisena kuljettajana, mutta temaattisesti uskoisin yhteyksiä löytyvän.

Esikoisteokseksi Neljäntienristeys on kauttaaltaan itsevarma ja kielellisesti virtuoosi. Teos luultavasti puhuttelee enemmän Kinnusta vanhempia ikäpolvia kuin nuorisoa. Feminismin arkkipiispa kiittää kätilön työn kuvausta, ja erityisesti kohtausta, jossa Maria käy ostamassa Oulusta polkupyörän suorituakseen paremmin virkatoimituksistaan.

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Sadan vuoden tunnelukot

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s