Kansanmurhan pragmaattinen todistaja

Milles CollinesKolmas juhannuskirjani oli rankempaa settiä, eli pomppasin angloamerikkalaisesta romanssista suoraan keskelle v. 1994 Ruandan kansanmurhaa. Paul Rusesabagina oli se tosielämän hotellinjohtaja, joka piilotteli Kigalin loistohotellissa yli 1200 tutsia ja hututoisinajattelijaa ja jonka tarinaan perustui elokuva Hotelli Ruanda. Elokuvan olen nähnyt kaikessa kaameudessaan, ja se kuuluu samaan pakollisten nähtävien sarjaan kuin Uskollinen puutarhuri ja Skotlannin viimeinen kuningas.

Vuonna 2006 eli elokuvan teon jälkeen Rusesabagina julkaisi yhdessä Tom Zoellnerin kanssa muistelmateoksen An Ordinary Man (suom. Hotellinjohtaja, Bazar 2007). Teos on maltillinen, historiallinen ja yhteiskunnallisesti analyyttinen katsaus maan lähihistoriaan, kolonialismiin ja sen henkiseen perimään. Osan kuvauksesta muistin hyvinkin, mutta opin paljon ruandalaisesta kansanluonteesta ja paikallisista tavoista. Ruandalaiseen kansanluonteeseen kun on kuulunut diplomaattisuus siihen pisteeseen saakka, että ”ein” sanominen on heille melkein mahdotonta. Banaanioluen panemisesta ja sen nauttimisesta oli myös hersyvää analyysia.

Alkoholilla oli iso rooli Des Mille Collines-hotellin piilotettujen henkiinjäämisessä: hotellinjohtaja-Paul nimittäin käytti ranskalaisia shampanjalasteja murhanhimoisten kenraalien voiteluaineena. Ylipäänsä hänen filosofiansa oli käytännöllinen: oli vain harvoja hutufanaatikkoja, joiden kanssa hän ei suostunut juomaan lasillista, vaikka miesten takit saattoivat olla tuoreessa veressä. Etnisen puhdistuksen aikana hän uskoi kaupankäynnin logiikkaan: mikäli murhamies suostui edelleen käymään kauppaa panttivangeista, hänet oli mahdollista kääntää hyvän puolelle tai ainakin suostutella tekemään vähemmän pahaa.

Onneksi tässä teoksessa ei kuvailla murhia yksityiskohtaisesti, vaan keskitytään elämään ja sen ylläpitämiseen. Karmivin yksityiskohta liittyi uuteen kaupalliseen radioasemaan, joka oli alussa kuin raikas tuulahdus maan kulttuurielämässä kansallisen jämähtäneen radion rinnalla, mutta joka alkoi kansanmurhaa edeltävinä vuosina lietsoa populistista vihaa tutseja kohtaan. Populismin analyysi on tässä teoksessa meitä suomalaisiakin ravisuttavaa, sillä Rusesabagina onnistuu kuvaamaan sen helpon notkahduksen populismista barbarismiin, mikä voi pahimmillaan tapahtua kuukausissa tai viikoissa. Mikään kulttuuri, manner tai kansakunta ei ole immuuni sille.

Teos on edelleen ajankohtainen erityisesti eurooppalaisille, jotka veivät sairaat rotuoppinsa Afrikkaan ja jotka kamppailevat äärioikeiston kanssa päivittäin. Suosittelisin tätä teosta erityisesti nuorille lukijoille, erityisesti vuoden 1994 jälkeen syntyneille. Jos opettaisin lukiossa historiaa, teos kuuluisi pakolliseen lukemistoon. Muistan Ruandan kansanmurhan aikaan olleeni erityisen herkillä pienen vauvan äitinä – taisin seurata tilannetta aktiivisemmin kuin keskivertokansalainen. Toisen lapsen syntyessä sota jatkui Balkanilla, ja silloinkin mietin enemmän elämän ja kuoleman kysymyksiä kuin ollessani työelämässä. Tässäkin teoksessa synnytetään puskassa pakomatkalla vainoajia.

Afrikkalaiseksi mieheksi Rusesabagina on avoin ihmissuhteistaan ja perhekuvioistaan, vaikkakin yksityiselämä ei ole teoksessa keskiössä. Miehen ensimmäinen avioliitto kaatui ”erilleen kasvuun”, hän eli pitkään yksinhuoltajana ennen kuin löysi toisen vaimonsa, Tatianan, joka on tutsi. Miehen oma kaksoisidentiteetti hutuisän ja tutsiäidin lapsenakin on tässä työn alla. Hienolla tavalla hän osoittaa etnisyyden osittaisen fiktiivisyyden ja rotupiirteiden liukuvuuden. Hutujen huono itsetunto kuulostaa melkein suomalaiselta: molempia kansoja on pidetty takapajuisina, persjalkaisina alkuperäiskansoina, joille uusien asioiden oppiminen on ollut vaikeaa.

Rusesabagina joutui lähtemään rakkaasta Ruandastaan maanpakoon Belgiaan heti kansanmurhan jälkeen. Elämästä Brysselistä hän kertoo vain vähän, mutta antaa positiivisen vaikutelman. Hotellinjohtaja aleni Euroopassa taksikuskiksi, mutta niilläkin tuloilla on onnistunut elättämään perheensä ja hankkimaan asunnon lähiöstä. Teoksen pääsävy on lempeä ja kiitollinen.

Ruandalaista kirjallisuutta en tunne lainkaan, mutta hyllyssäni on ihana Gaile Parkinin Baking Cakes in Kigali (2008), jossa kirjaimellisesti leivotaan kakkuja kansanmurhan jälkeisessä ilmapiirissä. Teos ei ole täysin harmitonta chicklitiä, vaan siinä on vakavampi maan jälleenrakentamisen teema. Rusesabaginan vakava omaelämäkerrallinen proosa ja Parkinin kevyempi ilottelu muodostavat hienon lukukokonaisuuden Ruandasta kiinnostuneille.

Kigalin Des Mille Collines-hotelli on edelleen pystyssä. Minua hieman ahdistaisi siellä yöpyminen, vaikka paikka onkin legendaarinen ja tunnetaan nimenomaan elämän puolustuksesta, ei kuolemasta. Kauheuksista huolimatta tämäkin teos herätti ylitsepursuavan matkakuumeen.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s