St. Michel

016Juhannusaatonaattona piti päästä piipahtamaan Mikkelissä, sillä pyhinä en olisi päässyt sen taidemuseoon katsomaan kuvitustriennaalia. Koolla oli 39 eri-ikäisen ja taustaisen kuvittajan töitä, osa heistä maailmanmainetta niittäneitä. Näyttely oli monipuolinen, humoristinen, futuristinen ja joka suhteessa sydäntä sekä älyä lämmittävä. Taiteilijoista tiesin etukäteen tasan kaksi, Tiina Pystysen ja Ville Tietäväisen, mutta nyt suomalaisen nykykuvituksen ja graafisen suunnittelun tietämykseni kasvoi kertaheitolla. Pidin enemmän perinteisiä tekniikkoja hyväksikäyttävistä töistä kuin tietokoneella tehdyistä, ja jostain syystä mieleeni jäi erityisesti kuvituskilpailun toisen sijan voittaneen Anna Emilia Laitisen (s. 1983) lastenkirjakuvitukset. Laitisen maantieteelliset intressit alkoivat kiinnostaa erityisesti: hän on etsinyt kuvilleen inspiraatiota Islannin maaseudulta ja julkaissut iki-ihanan lastenkirjan Italiassa. Laitisen tuotantoon voi tutustua hänen kotisivuillaan: http://www.annaemilia.com/index.html.

009Näyttelyn kansainvälinen tähti on brittiläinen Chris Haughton, joka tunnetaan mm. värikkäistä lastenkirjoistaan ja reilun kaupan aktivismista. Mainostetut näyttämötaiteelliset lastenkirjat eivät ehkä olleet minulle niin silmiä avaavia kuin väitettiin, mutta pidin paljon hänen yhteiskunnallisista animaatioistaan (esim. paperittomien siirtolaisten apuprojektin kampanjavideosta) ja Node-mattoprojektista, jossa vierailtiin Nepalin reilun kaupan mattotehtaalla. Itsesuunniteltu pikselimatto on mm. loistava lahjaidea, mutta ottaisin sellaisen mielelläni ihan itsellenikin. Tästä nousi taas syy piiskata itseään bloggaamista vakavampaan kirjoittamiseen; noita mattoja kun ei työttömyyskorvauksella tai matalapalkoilla tilailla.

Taidemuseon tuleva antikin kiinnostaa: loppuvuodesta on esillä Samuli Heimosen (s. 1976)  ja Kalle Hammin (s. 1969) töitä. Heimonen on mökkipaikkakunnallamme Kangasniemellä vaikuttava paljon palkittu, suurten pintojen unenomainen maalari, kun taas Hammin tuotannossa kiinnostaa muukalaisuuden teema. Museossa oli myös ihana lastennurkka ja kohtuukiinnostava kauppa. Viihdyin siellä paremmin kuin esim. Tampereen taidemuseossa, jonne eksyn ehkä vain kerran viidessä vuodessa.

Olen asunut Mikkelissä 70-luvulla 2-5-vuotiaana kahdessa lähiössä, Emolassa ja Rokkalassa. Muistikuvani kaupungista ovat hajanaisia: parhaiten muistan torin ja sen kuuluisat Viipurin rinkelit, kaupunginkirjaston ja idyllisen puutalon kaupungin keskustassa, jossa olin päivähoidossa. Toisen kotimme, Rokkalan tornitalon, ohi ajoimme tällä reissulla: sieltä muistan erityisesti sähkölakon eli sen öljykriisin aikaisen säännöstelyjakson, jolloin usein vietettiin iltoja pelkässä kynttilänvalossa. Poltin tietysti hiukseni. Muistan myös steariinikuvat, joita opin tekemään sanomalehtileikkeistä steariinia niiden päälle valuttamalla. Erityisen kivoja luomuksia tuli sarjakuvista. Hissin oltua lakossa myös lukutaitoni kasvoi eksponentiaalisesti, sillä muistan opetelleeni ulkoa koko kerrostalon asukkaiden nimet ovikylttejä tavaamalla. Rokkalan lähiössä sain liikkua kaikki illat ilman valvontaa, ja opin tuntemaan erityisesti lähikauppojen kassat, joista yhtä pelkäsin niin paljon, että siirsin minimaaliset ostokseni (yleensä äidin kysymän maitopurkin) läheisestä Osuuskaupasta kaukaisempaan E-markettiin.

Mikkeliin paluu ei herätä minussa villiä muistojen tulvaa, sillä emme palanneet sinne perheenä välivuosina kuin aniharvoin. Siitä seuraavaan asuinpaikkaan, Keski-Suomen Suolahteen taas liittyy sellainen muistojen virta, että niistä romaanin julkaisu tuntuu pakottavalta tarpeelta. Verrattuna moniin vastaavan kokoisiin pienempiin kaupunkeihin Mikkeli kuitenkin vaikuttaa hyvin hoidetulta, kultturellilta ja elävältä- nimenomaan urbaanilta ympäristöltä, jonka kaduilla ei näe traktoreita kuten joissain sitä isommissakin mestoissa. Historiallisuus on läsnä keskustan kaduilla, kaupunkikuvaa ei ole 1970-luvulla pilattu armottomalla tuhoamisvimmalla. Suurempaa angstia olen kokenut mm. Porissa ja Joensuussa; Mikkeli on vähintään yhtä charmantti kuin Hämeenlinna, vaikka siellä ei olekaan keskiaikaista linnaa.

Mikkelin seudun turismi näyttää kukoistavan tänä päivänä. Erityisen kiinnostavia kohteita olisivat sen lähistön kartanot romanttisine majoituksineen ja lähiruokahankkeineen. Keskustan kahvila- ja baaritilanne vaikutti myös lupaavalta; valitettavasti hyisen kylmänä kesäpäivänä terassielämä ei houkutellut. Etelä-Savon kartano- ja sukututkimusreissulle tarvitsisin hyvin kärsivällisen ja joustavan autokuskin, joka jaksaisi kuunnella 1700-1800-luvuille ulottuvia spekulaatioitani ja paksumman lompakon kuin normaalille ulkomaanmatkalleni, sillä suurin osa alueen ihanuuksista on suunniteltu keski-ikäisille ja sitä vanhemmille, ylemmän keskiluokan kulutustottumukset omaavalle hedonistiselle turistille.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s