Elegia hopeiselle Säämingille

PutkinotkoVanhan kirjallisuuden päiviltä hankkimani SKS:n sika säkissä-tarjouskassin ensimmäinen aarre on Joel Lehtosen Mataleena (1905). Lehtosen elämäkerta on kiehtonut minua tutkiessani virtuaalisesti eteläisen Savon mielenmaisemia ja kirkonkirjoja. Hänen synnyinpitäjässään Säämingissä en ole käynyt, mutta hauskaa on huomata, että Putkinotkon tila (kuvassa vasemmalla) on edelleen olemassa ja sinne tehdään opastettuja retkiä. Putkinotko (1919-20) on Lehtosen tunnetuin teos (tai oikeastaan teossarja), joka elää kansan suussa puheenpartena yhtä lailla kuin Ilmari Kiannon Ryysyranta. Kumpaakaan teosta en ole vielä lukenut, mutta Juutas Käkriäisen hahmo kummittelee takaraivossani ikään kuin jo hänet tuntisin. Lehtosen tuotannossa minua tosin kiinnostavat enemmän runot ja vähemmän tunnetut teokset. Mataleena olikin hieno johdanto tämän erikoisen, paljon kärsineen ja traagisesti poismenneen kirjailijan elämäntyöhön.

Mataleena on tiiviiksi 91-sivuiseksi romaaniksi harvinaisen monisanainen, suorastaan rönsyilevä. Lehtosen kielen runollinen, monipolvinen itäpotku vaatii nykylukijalta aivojen niksautusta – kielen rytmiin pääseminen onnistuisi varmasti paremmin, jos tekstiä lukisi ääneen. Lauseet ovat välillä kokonaisen kappaleen mittaisia, puhekielen ja kirjakielen vaihtelu on nopeatempoista ja uskonnollis-mytologinen tajunnanvirta tuntuu välillä psykedeeliseltä. Oman aikansa teokseksi Lehtosen tyyli on kokeilevaa, symbolistista ja rajoja rikkovaa. Kansallisromanttiset elementit ovat läsnä kaikkialla, ja olen löytävinäni tekstistä paljon kalevalaisuuttakin kristinuskon ja pakanauskon luovassa yhdistelyssä.

Jos lukija on yhtään Lehtosen elämäkertaan perehtynyt, teoksen sisältö avautuu helposti. Romaanissa on nuori kertoja, joka palaa kesäksi synnyinseudulleen, ”hopeiseen” maisemaan, jonka korpivaaroilta siintävät loputtomat ulapat. Hän löytää hiki päässä raatavan pienviljeljävelipuolensa, tämän perheen ja töllin nurkassa vuosikausia luteisilla pahnuilla hermotautisena kärvistelleen silmäpuolen äitinsä, Mataleenan. Mataleenaa on pidetty kylän porttona ja hänen alennustilansa uskotaan johtuneen sovittamattomista synneistä. Nuorimman lapsensa vierailun aikana liian varhain vanhentunut muori nousee kuitenkin houreistaan kertomaan tälle elämäntarinansa. Tarina ei loppujen lopuksi ole niin paheellinen kuin mitä kylän akat ovat antaneet ymmärtää, vaan liittyy enemmän säätykiertoon ja kahden tilan keskinäiseen kilpailuun vallasta ja mahdista. Nuori kertojamies saa tehtyä jonkinlaisen sovituksen äitinsä kanssa ja saa uuden yhteyden lapsuutensa sielunmaisemaan.

Vaikka tässä käsitellään rankkoja teemoja, köyhyyttä, lasten hylkäämistä, mielisairautta ja yhteisön harjoittamaa ulossulkemista, Lehtonen onnistuu säilyttämään tekstissä lempeän ja ymmärtäväisen perussävyn. Äidin sairauden ja ruumiillisuuden kuvaus on paikoitellen raadollista, mutta sairauskohtauksista ei kuitenkaan tule oloa kurjuudella mässäilystä. Voisi hyvin kuvitella, että näin kovia kokenut mieskirjailija saisi aikaan naisvihaisen eepoksen, mutta Mataleenasta ei löydä misogyniaa, vaikka täikammalla etsisi. Lehtonen maalaa potrettia epätasa-arvoisesta maalaisyhteiskunnasta, mutta vääryydet eivät johdu ensisijaisesti sukupuolesta, vaan luokkayhteiskunnan edeltäjästä säädystä. Itsepäiselle, omaan sääty-yhteiskunnan asettamaan paikkaansa tyytymättömälle naiselle käy tässä karvaasti, eikä hänelle tarjoudu muuta vaihtoehtoa kuin päätyä irtolaiseksi ja lopulta aikuisen poikansa syytingille. Poliittisesta näkökulmasta teoksen ongelmana saattaakin olla liika maalailevuus: näillä aineksilla olisi toisentyyppinen kirjailija saanut aikaan riipivän, sosiaalista omaatuntoa kolkuttavan dokumentin köyhyydestä. Lehtonen taas varsinkin uransa alkuvaiheessa profiloitui ”sielullisena” kirjailijana, joka mieluummin operoi yksilötasolla kuin yhteisöllisellä.

Lempihahmoni oli Mataleenan ensimmäinen ja ainoa aviomies, Söyrharjun tilan itkusilmäinen, körttiläinen vanhapoikaisäntä, jonka Mataleena nai vain ilkeyksissään kostaakseen naapuritilan nuorelle Mikaelille, entiselle rakastajalleen, joka on kopeaksi käynyt ja hänet hyljännyt.  Tästä alkaa kahden tilan koston kierre ja toivoton kilpavarustelu, joka johtaa molemmat isännät konkurssin partaalle. Muitakin herkullisia etnologisia yksityiskohtia Lehtonen tarjoilee liittyen esimerkiksi kesäöiden riiusteluun ja kyläkeinuilla ilakointiin.

Kaiken kaikkiaan Mataleena on mainio kesäkirja huumaavine tuoksuineen ja kesäillan ilojen sensuelline kuvauksineen. Kurjuus ja elämänilo ovat löytäneet tässä sopivan balanssin. Tänä hyisenä kesänä on lohdullista lukea paremmista keleistä ja kaikista niistä idylleistä, joihin ei tarkene lähteä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s