Jo’burgin vatsastapuhujat

Nadine-Gordimer(R)Nadine Gordimer (1923-2014) poistui tuonilmaisiin pari viikkoa sitten. Rakastetun nobelistin muistoa kunnioittaakseni luin tänä viikonloppuna ensimmäisen romaanini häneltä, Vieraita toisilleen (alk. A World of Strangers 1958, suom. Leena Reijonen, Otava 1991). Gordimer tunnetaan sinnikkäästä apartheidin vastustamisestaan aina ensimmäisestä romaanistaan saakka; Vieraita toisilleen on kirjailijan toinen teos viidestätoista julkaisusta. Gordimer vaikuttaa olleen teoksiaan hitaasti kypsyttävä sanataituri, joka on antanut jokaiselle teokselleen sille kuuluvan ajan tekemättä kompromisseja kustantajan julkaisupaineiden edessä. Hänen vuonna 1991 saamansa Nobel-palkinto on ollut todellinen työvoitto; muistan, kun sitä juhlittiin ja kuinka hänen teoksilleen lämmettiin Suomessa vasta palkinnon myöntämisen jälkeen. Itse olin parikymppisenä vielä liian epäkypsä arvostamaan tämäntyyppistä painavaa historiallista proosaa.

Vieraita toisilleen on kertomus nuoresta lontoolaisesta Toby Hoodista, joka on saanut tehtäväkseen edustaa setänsä kirjankustantamoa Etelä-Afrikassa, maassa, josta suvun varallisuus juontaa juurensa. Tobyn isoisä on buurisodan sankareita; suvulla on ollut myös lusikka sopassa Intian siirtomaahallinnossa ja nuori mies on utelias kuulemaan näistä hiljennetyistä tarinoista. Hänen vasemmistolaiset vanhempansa ovat kieltäneet pojaltaan häpeällisen menneisyyden muistelun, ja Afrikkaan lähtiessä hänen äitinsä ja setänsä toivovat pojalta syvällisiä raportteja mustiin kohdistuvasta sorrosta ja heidän vastarinnastaan. Toby taas haluaa elää elämäänsä vapaana historiallisesta syyllisyydentunnosta ja ystävystyä uusien ihmisten kanssa siksi, että he kiinnostavat häntä, ei siksi, että he ovat poliittisesti oikeamielisiä.

Johannesburgissa Toby tutustuu kahteen rinnakkaiseen maailmaan, rikkaiden valkoisten seurapiireihin ja Sophiatownin nuorten afrikkalaisten älykköjen ja muiden vapaiden sielujen villimpään baarielämään. Erityisen tärkeäksi nousee ystävyys mustan Steven Sitolen kanssa, joka on jättänyt työnsä journalistina ja keskittyy nyt vakuutusmyyjän työhön huijaten veljiään hankkimaan kallita henkivakuutuksia, joilla ei kuitenkaan ole riittävää katetta. Stevenin kapina on yksityistä sorttia: sen sijaan, että liittyisi ANC:hen hän keskittyy juhlien järjestämiseen, ryyppäämiseen ja strategioihin olla maksamatta laskujaan. Mustien bileet ovat railakkaampia kuin valkoisten, ja niihin kutsutaan kourallinen valkoisia hangaround-aktivisteja ja usein rikollisia intialaisia, joista voi olla jollekulle kaupallista hyötyä. Intiaan ja intialaisten tapoihin suhtaudutaan välillä alentuvammin kuin kaupunkilaisten mustien kulttuuriin, vaikka virallisesti mustat ovatkin rotuhierarkian pohjalla.

Gordimer kirjoittaa kauttaaltaan monikulttuurisesta, mutta samalla hierarkkisesta yhteiskunnasta, jossa ihmisten päivittäiset huolet ovat yhteensopimattomia. Valkoiset brittitaustaiset kantapeikot ovat kuin vatsastapuhujia, joiden elämät eivät tunnu täysin todellisilta eivätkä suunnitelmat kovinkaan tavoitteellisilta. Toby alkaa seurustella kauniin, mutta tyhjäpäisen Cecilin kanssa, joka on eronnut yksinhuoltaja, mutta pystyy laittamaan suurimman osan energioistaan ratsastuskilpailuihin. Vaihtoehtoisesti hän haaveilee mallin urasta Roomassa. Valkoisia naisia Gordimer tutkii jopa kriittisemmin kuin miehiä; yleisin naistyyppi on se, joka pystyy osoittamaan kiintymystä vain hevosiin ja koiriin.

Toby tietää menettävänsä tyttöystävänsä, mikäli tämä saa tietää miehen ruokailevan ja viettävän öitä mustien ystäviensä kotona. Hän ei kuitenkaan vartioi salaisuuttaan innokkaasti, vaan näkee eron todennäköisenä skenariona. Ihmissuhteista Gordimer kirjoittaa hämmentävän modernisti ottaen huomioon, että 1950-luvulla monissa kolkissa maailmaa vallitsi patriarkaalinen kotiäitikultti. Tässä suurin osa hahmoista on jotenkin juurettomia – ainoa tasapainoisen oloinen perhe kuuluu Stevenin ystävälle Samille, jonka vaimo Ellakin on intellektuelli ja pariskunnan koti pursuaa uusimpia levyjä ja kirjoja keskellä ghettoa. Samin luota Toby löytää henkisen kodin ja turvapaikan tympiinnyttyään maanmiestensä nuivaan elämäntapaan. Hän alkaa käydä mustien kirkoissa ja pikkuhiljaa Samin naapurusto tottuu valkoisen miehen läsnäoloon heidän nurkillaan. Kansalaisoikeusaktivistia hedonistisesta nuoresta miehestä ei saa tekemälläkään, mutta palatessaan Englantiin hän suhtautuu maailmaan ja sen ihmisiin täysin eri tavalla kuin matkalle lähtiessään. Ainakin tapa tutkia ihmisten välisiä eroja on muuttunut, Gordimerin sanavarastoon kuulumatonta uusiosanaa käyttääkseni, intersektionaaliseksi: hän ei enää näe bussipysäkillä odottavia mustia kaupunkilaisia ensisijaisesti ”neekereinä” tai ”alkuasukkaina”, vaan samanlaisista arkisista ongelmista kärsivinä kanssaihmisinä kuin hän itsekin.

Gordimerin tapa kertoa Etelä-Afrikan todellisuudesta, erityisesti rotusuhteista, tuntuu astetta lempeämmältä kuin esimerkiksi André Brinkin tai J.M. Coetzeen – hän on ainakin tässä varhaisessa teoksessa edelleen toiveikas suhteiden parantumisesta. Mukaan mahtuu ironiaa ja parodiaakin hyvää tarkoittavista valkoisista kulttuuri-ihmisistä, mutta ainakin itse viihdyin kuvauksissa sekalaisista seurueista, jotka pystyivät tapaamaan toisiaan vain kotioloissa. Kaiken kaikkiaan teos oli juureva, henkevä, paikoitellen humoristinen ja tuonaikaista eteläafrikkalaista yhteiskuntaa holistisesti tutkiva. Kyynisyyttä, epätoivoa tai silmitöntä väkivaltaa tässä teoksessa ei ollut lainkaan, mikä on yleistä eteläafrikkalaisten mieskirjailijoiden teoksissa. Ensi kosketus Gordimeriin oli siis rohkaiseva, siksikin, ettei teos tuntunut toivottoman raskaalta tai vaikeaselkoiselta. Jatkanen hänen tuotantoonsa tutustumista random-järjestyksessä; seuraavaksi kiinnostaisi vaikka hänen viimeiseksi jäänyt romaaninsa Get a Life (2005).

Neuvosto-Eestin kielletyt tunteet

Maimu BergMaimu Bergin (s.1945) romaani Minä rakastin venäläistä (Taifuuni, 1998, suom. Hannu Oittinen) tarttui käteeni veneretkellä Mathildedalin kyläkahvilan kierrätyskirjahyllystä – hyllyn sisältö kertoi kyläläisten monipuolisesta kirjamausta ja halusta kehittää paikallista kulttuuritoimintaa. Luin teosta vesillä ja tien päällä trooppisissa oloissa, joten havaintoni saattavat olla sen mukaisia, auringossa pehmenneitä ja hikeä estottomasti valuvia.

Teos on erikoinen rakkauskirje naapurikansalle ja läheiselle vieraalle, johon nuori, nimetön päähenkilö tutustuu suuremmalla innolla kuin moni ikätoverinsa. Huonosti koulussa menestyvän tytön ainoa kiitettävä arvosana on venäjän kielestä. Tyttö epäilee kadonneen isänsä olevan venäläinen, mutta ei saa teorialleen vahvistusta vähäpuheiselta äidiltään. Isästä on jäljellä vain suljettu lipaston kaappi, jonka avaimen äiti on kätkenyt ja Harri-niminen äidin miesystävä, jota kutsutaan ”isän koulutoveriksi”. Tytön ollessa pieni yksinhuoltajaäiti omistautuu tämän tarpeille. Tyttö onkin sairaalloinen ja joutuu säännöllisiin röntgenkokeisiin, sillä perheen lähipiirissä on tavattu tuberkuloosia, tuota epämodernia sairautta, jonka uusi aukoton neuvostotiede pyrkii eliminoimaan käden käänteessä. Teoksessa eletään yhtäällä 1950-lukua ja toisaalla 1990-luvun uuden kansallisen identeetin ensimmäisiä vuosia.

Röntgenlääkäri on äidin naapurissa asuvan naisen venäläinen miesystävä, johon tyttö ihastuu jo pienenä viihtyen sedän sylissä liian pitkään. Teini-iän kynnyksellä tyttö tapaa miehen uudelleen ja heidän välilleen kasvaa salakavala suhde. 13-vuotias tyttö keksii luovia keinoja järjestääkseen salatapaamisia nelikymppisen rakastajansa kanssa, johon viitataan vain mystisellä termillä Hän. Rakkaustarinan alkuvaiheessa tyttö kuvaa suhdetta miltei tasa-arvoisena, mutta lopulta hän kasvaa ymmärtämään jotain lapsen asemastaan ja haavoittuvuudestaan. Kertojan positio on häilyvä, ja ”totuus” suhteen luonteesta muuttuu tytön äidin saatua suhteesta selvän. Äiti nostaa lapsen hyväksikäytöstä oikeusjutun, keissiä puidaan juorulehdissä (joita ilmeisesti Neuvosto-Eestissäkin oli) ja tyttöä kuljetetaan eri alan asiantuntijoilla etsien keinoja lapsen viattomuuden palauttamiseksi. Onko kyse pedofiliasta vai rajoja rikkovasta aidosta rakkaudesta?

Bergin vastaus on omanlaisensa. Lukija voi löytää rivien välistä ripauksen Nabokovia, ripauksen Marguerite Durasia ja muita maailmankirjallisuuden klassikkoja, mutta Bergin tyyli on arkista, realistista jalat maassa-kerrontaa, jossa teinitytön fantasiamaailmaa ei turhaan erotisoida tai paisutella ulos mittakaavastaan. Suhteen moralisointi alkaa vasta, kun yhteiskunta saa vihiä tehdystä rikkeestä. Itse näkisin suhteen amoraalisena, yleisen moraalin ulkopuolella sijaitsevana.

Romaanissa on onneksi monia muita kerroksia kuin alaikäiseen sekaantuminen, ja nämä muut kerrokset asettavat myös traagisen rakkaustarinan ristivalotukseen. Tässä käsitellään virolaisten ja venäläisten kompleksisia suhteita monisyisesti ja rohkeasti yrittämättä sensuroida yleisiä ennakkoluuloja ja primitiivisempiäkin vaikutelmia. Erityisesti venäläisten aistillisuus, oudot hajut ja maut, aiheuttavat hämmennystä pihapiireissä ja rappukäytävillä. Halvan saippuan ja erilaisten kehoon hierottavien öljyjen tuoksu on protestantin kasvatuksen saaneille keskivertovirolaisille liikaa (kuten se taatusti on ollut ja on edelleen suomalaisillekin). Matkustaessaan ulkomailla kirjan kertoja, keski-ikäinen kirjailija, saa vastata kyllästymiseen asti kysymykseen Viron venäläisten asemasta, mutta on muokannut tällaisen standardivastauksen: ”Yksi toisensa perästä he täyttivät kaupungit ja kaupunginosat ja häätivät meidät niistä, niin että monet rakkaat paikat omassa maassamme muuttuivat meille ventovieraiksi. Heidän kovaäänisyytensä, hyökkäävyytensä, karkea primitiivisyytensä, kiusalliseen nöyryyteen asti ulottuva alamaisuutensa vahvempien edes, meille tuntemattomat tavat ja itsestäänselvä ylemmyydentunne suhteessa virolaisiin on loitontanut heitä meistä. Heidän avuliaisuutensa, uskalluksensa, elämänilonsa, piittaamattomuutensa on saanut meidät hämmästymään ja kummastumaan. Kuitenkaan meidän ei olisi tarvinnut oppia tuntemaan heitä niin läheisesti, heitä on yksinkertaisesti tullut Viroon liikaa.” (s. 49)

Aikuinen kertoja matkustaakin Saksaan taiteilijaresidenssiin työstämään tarinaansa etäännetyssä muodossa. Hänen työtään kyseenalaistetaan, sillä moni ei ymmärrä, miksi noin pienellä maalla on varaa kustantaa marginaalisia kirjoja alkuperäiskielellä. Kirjailija arvioi yleisönsä koostuvan n. 2000 lukijasta, mikä saksalaisista kollegoista on käsittämätöntä. Postsosialistinen todellisuus – kuilu idän ja lännen välillä- näyttäytyy välillä piiloviesteinä, välillä suorasukaisempina kommentteina. Saksassa kirjailija kokee tulleensa nähdyksi tavaroita hamstraavana itänaisena, joka pitää kirjoittamista vain tekosyynä hamstrata nailonsukkia. Wiepersdorfin yhteisö sijaitsee kuitenkin entisen Itä-Saksan puolella, jossa paikallinen väki kärsii vastaavasta identiteettikriisistä kuin kertoja, mutta residenssissä hän seurustelee enimmäkseen berliiniläisten kulttuuritätien kanssa, joiden boheemin rento habitus on tarkoin harkittua ja joiden hyvinvointi mahdollistaa mitä esoteerisimpiin seminaareihin osallistumisen. Berg kuitenkin peräänkuuluttaa (post)sosialistisen estetiikan etuja: ”…nukketaloja ei ole siloteltu loputtomasti kuten lännessä, vaan niissä on pieniä rappeutumisesta ja katoavaisuudesta kertovia kauneusvirheitä, talot ovat harmahtavia, suruvoittoisia, synkkiä, mutta tälläämättömyydessään ne ovat luonnollisia kuin naiset ilman meikkiä.” (107-8)

Voin kuvitella, millaista inspiraatiota vanhemman polven virolaiset naiskirjailiijat ovat antaneet Sofi Oksaselle, ja ymmärtääkseni hän on myös osoittanut kiitollisuuttaan heille säännöllisin väliajoin. Minua kyllä harmittaa, kuinka vähälle kansainväliselle huomiolle nämä suuren ikäluokan virolaiset naiskertojat ovat jääneet. Itsekin tunnen heistä vain kolme; Viivi Luikiin tutustuin ensimmäisenä jo ennen ensimmäistä Viron-matkaani ja häntä voisin lukea uudestaankin nyt toivon mukaan paremmalla historiallisella ymmärryksellä. Ylipäänsä lukemani virolaiskirjallisuuden määrä jää alle kymmeneen tekijään. Tämä on tietysti villisti enemmän kuin tuntemani latvialainen ja liettualainen kirjallisuus yhteensä, mutta tilanteen korjaamiseksi voisi ryhtyä tositoimiin.

Teoksessa oli jotain yhteistä tänne aiemmin arvioimani Mari Saatin Lasnamaen lunastajan (WSOY, 2011) kanssa, jossa naapuruussuhteiden problematiikkaa puidaan 2000-luvun todellisuudesta käsin. Saatin suhde itänaapuriin ja Viron suureen vähemmistöön on empaattisempi kuin Bergin, mutta luettuna yhdessä teokset antavat loistavan päivityksen maan poliittiseen historiaan arjen naisselviytyjien näkökulmasta.

 

Chicklitiä toiseustieteiden tohtoreille

 

Bosanko LazyAbigail Bosankon Lazy Ways to Make a Living (TimeWarner, 2002) on ilmeisesti kuulunut matkalukemistooni 5 vuotta sitten löhölomalla Kreikassa, sillä kirjan välistä löytyy mystisiä kreikankielisiä kuitteja. Olen kirjoittanut sisäkanteen ”a chicklit piece with some wisdom – strange!” Koska kirjaa on luettu aivojen sulamispisteen yläpuolella, en muista teoksesta paljoa. Tänäänkin olen lukenut samaa teosta yli 30 asteen ilmastoimattomissa ruuhkabusseissa, hihitellen, fiilistellen, hihkuen. Jos teos aiheutti voimakasta samastumista viisi vuotta sitten Lefkadalla, jolloin olin vielä uraputkessa ja pystyin lomarahoilla ostamaan etelänmatkoja, nyt tarina työllisyydestä ja köyhyyden naisistumisesta tuntuu miltei identtiseltä omani kanssa sillä erotuksella, että olen päähenkilöstä vanhempi ja minulla on lapsia.

Rose on kolkytplusvuotias kielitieteiden tohtori, joka on jättänyt akateemisen uransa Cambridgessä ja muuttanut Edinburghiin, synnyinkaupunkiinsa, jossa hänen siskonsa Catherine ja Helen edelleen asuvat. Rosella on opinnoistaan massiiviset velat ja hän on joutunut myymään arvokkaan tieteellisen kirjastonsakin velkojen lyhentämiseksi. Palatessaan kotiin hänellä on vain matkalaukullinen silkkialusvaatteita ja perusvaatekertoja. Rose ei ole koskaan asunut omassa asunnossa, vaan on koko aikuisikänsä joko asunut yliopiston asuntolassa tai kimppakämpissä. Neuvokkaat siskot ovat sitä mieltä, että Rosen on hankittava itselleen elämä, vastuullisen aikuisen naisen elämä.

Rosen perhe on hyvin akateeminen: isä on Bysantin historian ekspertti ja äiti menestynyt feministiteologi. Perhe-elämä ei ole aina ollut ruusuilla tanssimista: Rosen äiti huolimatta kristillisestä taustastaan otti villistä 70-luvusta kaiken irti kokeillessaan yhteisöasumista ja polyamoriaa jättäen miehensä vastuuseen perheen arjesta. Tästä johtuen Helen on oikeastaan muiden siskojen sisarpuoli, mutta tyttöjen isä ei tehnyt äidin avioliiton ulkopuolisesta raskaudesta suurta numeroa. Sisarusten arvot ovat pragmaattisemmat ja konservatiivisemmat kuin äitinsä, mutta kellään ei tunnu käyvän flaksi avioliittomarkkinoilla.

July 26 2014 001Velkaantuneella Rosella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin myydä työvoimaansa pikaruokaloille, siivousfirmoille ja telekeskuksille. Naisen työviikot ovat yhtä silppua, mutta hän selviytyy tehtävistään tuntematta suurempaa itsesääliä ja tulee valituksi kuukauden työntekijäksi monessakin paikassa. Tehdessään markkinatutkimusta hammasharjoista Princes Streetillä hän törmää arroganttiin miespuoliseen haastateltavaan, joka osoittautuu vanhaksi tuttavuudeksi, nuoruusiän shakkimatsien haastajaksi. Jamie on edennyt ujosta nörtistä maailmanluokan businessmieheksi, jolla riittää pokaa tehdä naisille mitä kummempia ehdotuksia. Muutamien treffien jälkeen Rose on houkuteltu ”pidetyksi naiseksi” määräaikaisella muutaman kuun sopimuksella. Hän saa asunnon kaupunkikartanon vanhasta palveluskunnan siivestä, pari platinatason luottokorttia ja viidentoistatuhannen punnan talletuksen ”kultaisena” tervetulotoivotuksena.

”Pidetyn naisen” asema tuntuu koomiselta jo terminologian tasolla, mutta englannin kielessä termi ei ole vieläkään kuollut. Suomessa vastaavat järjestelyt ovat kai aina olleet epämääräisempiä, kun taas Britanniassa rakastajattaren pitäminen on ollut jonkunlainen instituutio. Bosanko lähestyy ilmiötä ironisesti, en sanoisi feministisesti, vaan postfeministisesti. Rose nauttii kauneushoidoistaan, kirjojen ensipainosten ja laadukkaiden vaatteiden shoppailusta, mutta pysyy pidettynä naisenakin tolkun rajoissa. Jamien historia alkaa keriytyä auki pikkuhiljaa, eikä totuus ole arvonsa tuntevaa tohtorisnaista imarteleva.

Lazy Ways to Make a Living muistuttaa jollain tasolla menestysteosta Fifty Shades of Grey – jos siis E.L. Jamesilla olisi tippa huumorintajua ja vielä enemmän ymmärrystä ympäröivästä yhteiskunnasta. Tuota mammapornoksi tituleerattua triologiaa olen aloittanut parikin kertaa, mutten koskaan päässyt tekstissä viittäkymmentä sivua pidemmälle. Seksi tässä teoksessa on kesyä painopisteen keskittyessä ihmissuhteiden kaupallistumiseen ja nykytyöelämän karvaisiin realiteetteihin. Tässäkin kuitenkin puhutaan uuskonservatiivisista arvoista, naisten fantasioista mieselättäjyydestä ja jonkin sortin S/M-suhteesta – sillä mitä muuta rahaan sidottu ihmissuhdesopimus on?

Jätettyään sponsorinsa Rose päätyy melkein koulutusta vastaavaan työhön, paikallisen poliitikon assistentiksi Skotlannin parlamentin poliittisen korrektiuden osastolle. Uudessa työssä sentään ollaan kielen kanssa tekemisissä – puolilukutaidoton ministeri tarvitsee oikolukijaa ja ronskin ilmaisun kääntäjää diplomaattisemmalle tasolle. Uusi työ lupaa uusia seikkailuja, joista päättömin on ystävyyskaupunkihankkeen suunnittelukokous Las Vegasissa. Rose suorittaa Vegasin temppuradat taiteen kaikkia sääntöjä noudattaen.

Teos on puhdasta viihdettä, mutta viihteellisyydessään absurdin älyllinen. Hauskinta oli kielitieteilijä-Rosen aito rakkaus skottimurteen sanoihin ja yritykset saada töitä hurmaamalla tulevat työnantajat luennoimalla rubbage-sanan (rubbish+garbage) nerokkuudesta. Mitä epätoivoinen akateeminen hiiri tekisikään tullakseen huomatuksi työmarkkinoilla, joiden lainalaisuudet eivät perustu älyllisyyteen, vaan tehokkuuteen ja ahneuteen? Sain teoksesta joitain uusia ajatuksia itseni markkinoinnista ja työnantajien kohtaamisesta, tosin Suomen tämän hetken työtilanteesta kirjoittaisin mustempaa huumoria.

Skotlanti on edelleen ”korkkaamaton” maa minulle, mutta tämäkin teos lisäsi matkustusvalmiutta. Tässä jopa puhuttiin Barran saaresta, jolta Jamien suku oli kotoisin ja jonne hän suunnitteli rakastajattarensa viemistä. Edinburgh tuntuu Bosankonkin kertomana kovin turistikliseiseltä, mutta tässä poistutaan ilahduttavan monta kertaa Ylämaiden salaisiin piilopirtteihin. Skotlantilaista chicklitiä voisi seurata enemmänkin, sillä ainakin ensikosketuksen perusteella se tuntuu asteen skarpimmalta kuin englantilaiset ja irlantilaiset masssojen suosikit.

Tsaarinaikaisesta Helsingistä rakkaudella

s1927CPosti toi hauskan sarjakuvateoksen, Timo Mäkelän Emilin ja Sofin (Arktinen Banaani, 2005) palkintona Vanhan kirjallisuuden päivien kilpailusta Kansan Uutisten ja Satakunnan työn pisteeltä. Teoksessa on jopa kirjailijan henkilökohtainen signeeraus ja piirros, joka lisää lukuelämyksen syvyyttä. Sarjakuvakriitikkona olen melkein yhtä lapsenkengissä kuin esittävien taiteiden ja elokuvien, mutta teoksen aihepiiri kutsuu sanomaan muutaman sanan.

Tämä siksikin, että kohkattuani tänään sosiaalisessa medioissa kirjoista 15-vuotias poikani kommentoi lukevansa vain kirjoja, joissa on alle 20 sivua ja puolet kuvia. Emilissä ja Sofissa on 112 sivua, mutta se on selvästi kiinnostanut perikuntaani, sillä teos on vaihtanut asunnossa paikkaa usean kerran. Itse uskon sarjakuvien pedagogiseen voimaan, erityisesti, kun aiheina on historia ja kansainvälinen politiikka. Valitettavasti en itse ole visuaalisesti lahjakas, muuten olisin julkaissut jo muutaman sarjakuvateoksen.

Emil ja Sofi sijoittuu Helsinkiin vuonna 1909, sortokauteen, jolloin tsaarinaikaiset patsaat eivät enää saaneet keskivertokansalaisilta kunnioitusta. Tapaamme Pietarista Helsinkiin tulleen Sofi Jossalianin, köyhän alastonmallin, joka poseeraa nimeä saaneelle Risukoskelle, joka ei tunnu muuta maalaavan kuin alastomia naisia. Sofin tausta on arvoituksellinen, hän vaikuttaa varattomalta nuorelta neidolta, joka kulkee kaupungilla kaikkina vuorokauden aikoina paljain päin välittämättä maineestaan.

Seurapiirineidot ja rouvashenkilöt taas peittävät päänsä hienoihin hattuihin, joiden muoti on vuonna 1909 suurikokoinen. Signe on hattupäinen neito, joka hylkää rakastettunsa Emilin lähteäkseen Ranskaan opiskelemaan kuvataiteita. Miehen läsnäolo kuulemma pilaisi oleskelun tai ainakin tekisi siitä erilaisen kuin mihin hän tähtää urallaan. Rakastetun lähdettyä Emil törmää Sofiin ja viettää tämän kanssa ikimuistoisen yön. Emil ei kuitenkaan tiedä, että samana yönä Sofin työnantaja taiteilija Risukoski tyrkätään Kolera-altaaseen ja tämä hukkuu. Rouva Jossaliani, joka ei tapahtumien aikana ollutkaan neiti, kuten hän väitti, palaa vuosikymmenien päästä etsimään itsestään maalattuja tauluja ja kertomaan taidekauppiaille niiden taustasta.

Teoksen charmi ei ole monimuotoisessa mustasukkaisuusdraamassa, vaan kuvien magiassa ja ajan hengessä. Kiinnitin eniten huomiota kadunnimien muutoksiin, eli kuinka Antinkadusta tuli Lönnrotinkatu ja Heikinkadusta Mannerheimintie. Ullanlinnan vastineesta Ulriikaporista tykkään erityisesti. Mäkelä informoi meitä vanhoista rakennuksista kuten rautatieasemasta ennen Eliel Saarisen piirtämää jugendrakennusta v. 1918. Upein teoksen rakennus on Eiran sairaala, jonne Emil päätyy toipumaan asemalla saaneistaan vakavista ampumahaavoista. Tämän talon olen ohittanut kymmeniä kertoja ulkoavaruudellisissa sfääreissä kirmaillen.

Teos muistuttaa minua toisesta samantyylisestä sarjakuvaromaanista Ville Rannan Kajaanista (Asema, 2008), jossa seurattiin Elias Lönnrotin outoa aikaa lääkärinä pitäjässä, jossa viina virtasi ja naisiakin riitti, mutta Lönnrot vakavasti harkitsi tämän Babylonin jättämistä pakenemalla Venäjälle. Rannan teoksessa oli vielä enemmän kansallisromanttisia kierroksia, mutta molemmat teokset avaavat samaa rajankäynnin problematiikkaa ansiokkaasti ja taiteen lajia kunnioittaen.

Kerään vastaavia teoksia tulevaa opetusta silmälläpitäen, parikymppisille suomalaisille nuorille ja maahanmuuttajille. Koen genren erinomaisen raikkaaksi ja pedagogisesti vaihtoehtoiseksi.

Puisto-osaston rakastavaiset

Palmgren+Reidar+-+Sudenmarja+-+kirjan+kansiReidar Palmgrenin Sudenmarja (Otava, 2012) oli tarjolla Porin Suomalaisessa kirjakaupassa euron pilkkahintaan. Uudehkojen romaanien hintojen dumppaamisesta minulla on ristiriitaiset fiilikset. Joskus on hyvä, että kirjat kiertävät hinnalla millä hyvänsä,  mutta tämän tekstin suhteen olin halpamyynnistä pahoillani. Palmgrenia en ole lukenut aiemmin, mutta olen arvioiden perusteella saanut hänestä  omaperäisen ja trendejä pokkuroimattoman kuvan. Ehkä siksi loistavia arvioita saanut näyttelijä-kirjailija onkin jäänyt kirjakansan parissa hieman marginaaliin.

Sudenmarja käsitteleekin syrjäytymistä monisyisesti, herkästi ja saarnaamatta. Päähenkilö Tuula on kolmikymppinen kaupungin puisto-osaston vakituinen työntekijä, jota työkaverit pitävät vammaisena tai vähintään sosiaalisesti rajoitteisena. Tuula on ollut samassa työssä nuoresta saakka eikä odota ylennyksiä. Hänen vastuullaan on kaupunginpuiston pohjoissektori, josta tulee jatkuvia valituksia sen osien rämettyneen luonnontilan vuoksi. Jos Tuula olisi korkeammin koulutettu, häntä pidettäisiin vaihtoehtoihmisenä, mutta arka ja näkymättömyyteen pyrkivä nainen ei saa luonnonsuojelullisia näkemyksiään kuuluviin työpaikallaan.

Ei muiden kuin Holopaisen seurassa. Holopainen on Tuulan esimies, isähahmo, jonka kanssa hänellä on salasuhde, josta koko työyhteisö tietää. Tapaukseen liittyy työpaikkakiusaamista, johon Tuula on puolustuskyvytön. Holopainen suhtautuu Tuulaan kuin tyttäreensä, jota hän ei ole koskaan saanut; seksi on hänelle välttämätön paha, joka tapahtuu miltei tiedostamatta. Eläkkeelle jäävänä puutarhurina hän kokee tehtäväkseen nimetä puisto-osastolle luottohenkilön, joka hoitaa työhön kuuluvat erityistehtävät. Luottohenkilö on Tuula, ainoa tolkun ihminen, joka tekee työtä sydämellään, ei uuden ajan byrokraattisia määräyksiä kumarrellen.

Kuntaorganisaation muuttuvan työkulttuurin kuvauksena Sudenmarja on purevan kriittinen. Tässä kuvataan organisaatiomuutos, jossa ei enää sallita työntekijän erilaisuutta, autonomiaa ja itselle sopivia työtapoja. Tulosvastuullinen johtaminen merkitsee kyttäämisen ja raportoinnin riemuvoittoa. Työhyvinvoinniksi kutsutaan kaupallisen hyvinvointikonsultin vetämää tekopirteää luentoa, jossa kehotetaan juomaan kuusi lasia vettä päivässä. Muutosjohtajan arjessa keskeisintä on konttorin sisustussuunnitelma, trendivärit ja design-tuolit – kuulostaako tutulta? (Totuushan on usein fiktiota räikeämpi. Esimerkiksi Helsingin sosiaalijohtajan kalustehankinnat liikkuivat toisella sfäärillä tähän verrattuna.)

Teoksen tapahtumakaupunki on tarkoituksella jätetty nimeämättä, mutta kuvittelin sen, johtuen kirjan hankintapaikasta, Poriksi. Tekstissä paikallisuus ei kuitenkaan ole olennaista, vaan tarina voisi tapahtua missä tahansa suomalaisessa keskikokoisessa kaupungissa. Porissa on kuitenkin puistot nimetty ilmansuuntien mukaan samalla tavalla kuin romaanissa, joten analogia toimi. On ihan toimiva ratkaisu, ettei kaupunkia mainita. Näin lukija voi keskittyä enemmän henkilöiden syvyyspsykologiaan kuin kadunkulmien mittaamiseen.

Romaanissa oli jotain yhteistä Jari Järvelän uuden dekkarin Tyttö ja pommi  (Crime Time, 2014) kanssa. Molemmissa kiinnitetään huomiota graffiteihin ja tägäämiseen poliittisena ilmiönä. Tässä se on sivujuoni, mutta yhtä uskottavasti kuvattu. Tägääjä saa tässä paljon pahaa aikaan, ja lopulta käy rikkomassa terapeuttinsa työhuoneen kauniin lasimaalausikkunan kaupungin nuorisokeskuksella. Masennuksen huonosta hoidosta ja mielialalääkkeiden tehottomuudesta puhutaan rivien välissä.

Kirjaan tarttuessani epäilin, pystyisinkö samastumaan Tuulan erikoiseen hahmoon. Pelkäsin hänen olevan liian atavistinen, kuten usein luonnonlasten kuvauksissa käy. Mutta Tuula olikin verevä, syvällisesti tunteva hahmo, jonka syrjään jäämisellä oli ymmärrettävä historia. Tuulan ja vartija-Antin, toisen vähäpuheisen sivustaseuraajan, tapaamisissa oli jotain kaurismäkeläistä, mutta en nähnyt Tuulaa surkeana tulitikkutehtaan tyttönä. Oman elämän subjektius löytyy loppupeleissä, ehkä hitaammin kuin keskivertokansalaisella, mutta tyynen varmasti. Kasvu liittyy haaveeseen äitiydestä ja haaveen lopullisesta toteutumisesta.

Jätän nyt teoksen keskeisimmän juonen, luonnonsuojelun ja puutarhanhoidon, käsittelyn vähemmälle, sillä tiedän aiemmissa arvioissa huomion kiinnittyneen juuri siihen. Luontokuvaus on tietysti huumaavaa, muttei pelkkää fiilistelyä eikä runollista elegiaa – kiinnostavaksi sen tekee nivoutuminen yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Kuulun niihin lukijoihin, jotka harvoin innostuvat pelkästä luontokuvauksesta – usein minut tapaa kirjojen äärellä provosoimasta: ”luonto on perseestä”. Omissa kirjallisissa töissäni luonnon läsnäolo on ollut aina minimaalista, mutta arvostan kirjailijoita, jotka edelleen löytävät tästä perisuomalaisesta ja puhkikuluneesta tematiikasta jotain uutta. Palmgren osaa tämän taidon ja omien polkujen kulkemisen. Aionkin kulkea tällä kirjallisella polulla käänteisessä järjestyksessä.

Hipsteriyden ytimessä

LethemJonathan Lethem tunnetaan Suomessa lähinnä skifi-kirjailijana ja Tähtivaeltaja-palkinnon voittajana, vaikka miehen tuotanto on tyypillisesti genrerajoja rikkovaa. Romaani You Don’t Love Me Yet (Faber&Faber, 2007) on hyvä esimerkki ”genre-bendingistä” (kirjailijan oma käsite) – lukijan on mahdotonta määritellä, onko kyseessä rakkausromaani, parodia vaiko pelkkä dokumentti oudon rockbändin arjesta. Kirjassa liikutaan Los Angelesin hipstereimmillä vyöhykkeillä, paikoissa joissa kaikki tekevät hanttihommia tarjoilijoina breikatakseen musiikki-tai filmibusineksessa. Sanaa hipster käytetään myös ahkerasti; en muista kuuluiko termi sanavarastooni jo v. 2007, sen verran jälkijättöinen olen.

Romaanissa nimetön, aloitteleva bockbändi pyydetään esiintymään taidegallerian avajaisiin sotto voce. Bändin hapuilu kohti mainetta on koomista, osa jäsenistä on täysin uusavuttomia ja vailla suuntaa elämässään. Päähenkilö, basisti-Lucinda, on kolmen miehen loukussa, bändikaveri Matthew’n, työnantajansa ja eksänsä, galleristi Falmouthin ja oudon puhelinäänen alias ”valittajan” osoittaen tälle eroottista kiinnostustaan. ”Valittajaan” Lucinda on tutustunut työssään taidegallerian puhelinvastaajana – postmodernin tekotaiteen galleria kun kerää aineistoa pitämällä avointa valitusnumeroa, jonne soittaa enimmäkseen seksiriippuvaisia miehiä. Monien sattumien summana myös Falmouth ja valittaja-Carlton rekrytoituvat bändiin.

Toinen kinkkinen tarina liittyy kenguruun, jonka Matthew on salakuljettanut työstään eläintarhassa ja jota hän nyt pitää asuntonsa kylpyammeessa panttivankina, tietämättä mitä eläimelle tehdä. Mustasukkainen Lucinda luulee, että Matthewilla on uusi nainen, mutta salaperäiset äkkilähdöt johtuvatkin kengurun ruokinta-ajoista. Eläinsuojeluasiaa käsitellään kieli poskessa, kuten muitakin teemoja. Luin tekstiä hipsteriyden parodiana, mutta kai tätä voisi lukea vain vetävänä bändikuvauksena.

Seksikohtaukset teoksessa ovat oikeasti kiehtovia, ei parodisia eikä kömpelöitä kuten moni muu kohtaus. Lucinda löytää itsestään uusia puolia itseään vanhemman ja verbaalisesti nerokkaan Carltonin kanssa, vaikka kohtaamiset tapahtuvatkin steriileissä hotellihuoneissa, tai ehkä juuri siksi. Seksin pyörteissä nainen onnistuu varastamaan tältä sloganeita työkseen värkkäävältä nerolta lentäviä lauseita, jotka löytävät tiensä bändin sanoituksiin. Jos Carlton ei olisi niin Lucindan pauloissa, hän voisi haastaa bändin oikeuteen ideavarkauksista, saahan hän normaalisti kymmeniätuhansia dollareita yhdestä lauseesta. Jopa bändin nimi, Monster Eyes, josta he saavat päätettyä hetkeä ennen hajoamista, on Carltonin käsialaa.

Lethemin kieli on makuuni sopivan purevaa ja erikoista. Minulla meni yllättävän kauan tämän ohuen ja juoneltaan yksinkertaisen teoksen parissa johtuen sanavarastosta ja tyylistä. Vaikka tämä ei ole skifiä, joitain uuskumman (new weird) elementtejä tekstissä on. Outouttaminen toimii tässä eritoten dialogien tasolla, mutta myös tunnelmien: tuntuu, että bändin jäsenet elävät kaikki omissa todellisuuksissaan yrittämättä edes kohdata toisiaan. Ristiin rastiin naiminen vain pahentaa asioiden tilaa. Mikään elämänfilosofisesti järisyttävä lukukokemus tämä ei ollut, mutta teos päättyy tärkeään havaintoon: ”You cannot be deep without a surface.”

Uskonnottomat suviseurat

July 20 2014 004Suomi Areena, Pori, 18.7.2014. Päiväksi pakoon oman elämän pattitilannetta Onnibusilla, edestakainen matka 5 e. Olen paikalla jo ennen 8:aa, massatapahtumien kunniaksi torilla on jo täysistunto useimmissa kahviloissa. Salakuuntelen setämiesten kerhoja, sympaattista varhaiseläkeläisten turinaa, juttelua lasten talojen remontoinnista ja muista kiireistä siitä huolimatta, että palkkatyötä ei ole. Luen paikalliset lehdet, joissa enimmäkseen kerrotaan jazzalueen alkoholikiellosta. Ilmassa on mansikan huumaava tuoksu torimyyjien täyttäessä laarejansa. Kaupunki surraa energiaa, jota siellä ei tavallisena arkena havaitse.

En tiennyt Suomi Areenasta ennen tätä kesää; eräs kurssini opiskelija kertoi käyvänsä kotikaupungissaan poliitikkoja bongaamassa. MTV3:n sponsoroima massatapahtuma kieltämättä herätti epäilystä. Veikkasin päiviä vahvasti kokoomusvoittoisiksi, mutta ohjelmaa selattuani totesin sen olevan tarpeeksi kirjava makuuni. Ainoastaan pienten puolueiden ja hörhömpien aktivistiryhmien edustus näytti minimaaliselta. Aiempina päivinä olisi ollut tarjolla provosoivia ja mahdollisesti verenpainetta nostattavia sessioita, mutta valitsin käyntipäiväksi perjantain, koska halusin kokea jazzhumun maksamatta jazzlippua.

Kuuntelin kolmea paneelia, jotka olivat kaikki täyteen pakattuja ja asiallisia. Ensimmäinen oli Kansanvalistusseuran järjestämä Suuri Sivistyskeskustelu, josta ehdin kuulla vain puolet jäätyäni suusta kiinni aiemmalle rastille. Paneelin suurin julkkis oli Pekka Haavisto, mutta myös opetusministeri Krista Kiurulla ja Työterveyslaitoksen johtaja Kiti Müllerilla oli painavaa sanottavaa. Keskustelu painottui pitkälti nettilukutaitoon ja internet-sivistykseen. Kiti Müller sai paljon positiivista palautetta blogistaan (http://kitimuller.com/ ), jota hän professorin kiireistään huolimatta ehtii pitää ja jolla on selkeä kansansivistyksellinen funktio. Tieteen popularisoinnista oltiin selkeästi kiinnostuneita myös kommenttien tasolla. Kiinnostavin huomio liittyi suomalaisen ja amerikkalaisen koulukulttuurin eroon: Pohjois-Amerikassa kun kouluissa opetetaan nuoria synteesin tekoon, mikä on usein erillinen oppiaine. Tämä tarkoittaa, että oppitunnilla annetaan laaja-alainen kysymys tai teema, jota oppilaat voivat lähestyä kaikkien osaamiensa oppiaineiden työkalujen välityksellä. Jos teemana on vaikka kauneuden syvin olemus, joku voisi tutkia asiaa genetiikan, toinen estetiikan ja kolmas kirurgian näkökulmasta ja neljäs kaikkia perspektiivejä yhdistellen. Suomessa tällainen laaja-alainen asioita luovasti yhdistelevä toimintakulttuuri on suurimmalle osalle opettajista vierasta. Suomessa eletään karsinoituneessa maailmassa suhteessa tietoon, pätevyyteen ja osaamiseen. Käsitys tiedosta on valtavirtainstituutioissa konservatiivsen vanhanaikainen: tieto on legitiimiä vain, jos sen haltijalla on kädessä siihen viittaava todistus. Tämä näkyy ikävimmin työmarkkinoilla, joilla mikään osaaminen ei ole relevanttia, ellei hakijalla ole siihen täsmäkoulutusta. Angloamerikkalaisessa maailmassa kirjallisuuden maisteri voi toimia rahoitusalalla tai mikrobiologi voi vetää draamapajoja kodittomille ilman, että hänen uskottavuuttaan kyseenalaistetaan. Tällaista kulttuuria kaipaan ja siksi usein koen kroonista ikävää paikkoihin, joissa ehkä omakin osaamiseni huomattaisiin.

July 20 2014 010Toisen paneelin kuulin uskollisesti alusta loppuun, se oli Suomi-Venäjä-seuran keskustelu Suomen ja EU:n Venäjä-suhteesta. Keskustelun sävy oli haudanvakava johtuen edellisenä päivänä Ukrainassa alasammutusta malesialaiskoneesta, ja paneeliin osallistunut Ilkka Kanerva olikin ETYJ:in Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana joutunut muuttamaan kesäsuunnitelmiaan kriisin vuoksi. Huolimatta Kanervan julkisuuskuvaan liittyvistä ennakkoluuloistani täytyy tunnustaa, että Ile veti tällä kertaa shownsa erinomaisen valtiomiesmäisesti. Paneelin varsinainen tähti oli kuitenkin Duuman neuvonantaja Aleksander Belov, pitkän linjan diplomaatti Tehtaankadulta, joka peräänkuulutti venäläisten oikeutta olla venäläisiä ja edustaa erilaista arvomaailmaa kuin euroamerikkalaista. Keskustelu painottui  ymmärrettävistä syistä turvallisuuspolitiikkaan, eikä keskusteluissa mainittu kertaakaan Pussy Riotia, homojen kurjaa asemaa, Sini Saarelaa ja Greenpeacea tai muita omia lempiteemojani, joita yleensä otan esille, kun keskustelen Venäjästä. Paneelissa muistutettiin EU-maiden hyvin eriävistä intresseistä suhteessa Venäjään ja täten yhtenäisen ulkopoliittisen linjan löytämisen vaikeudesta, ellei mahdottomuudesta. Verrattuna esimerkiksi YLE:n taannoiseen Venäjä-iltaan tämä keskustelu oli ilahduttavan kunnioittava ja rakentava.

Kuuntelin myös Folktingetin ruotsinkielistä keskustelua onnesta Love Boatilla eli ravintolalaiva Charlottalla, mutta keskittyminen alkoi jo herpaantua, vaikka tämä Thomas Lundinin juontama keskustelu olikin edellisiä huomattavasti kevyempi ja viihteellisempi. Jazzkadun helteinen hedonismi kutsui jo mukaansa. Naakkojen raakunta ja makkaraperunoiden käry aiheuttivat sisäistä levottomuutta.

July 20 2014 005Suomi Areena on kuin uskonnottomien tai agnostikkojen suviseurat – telttakokouksen meininki ei ehkä ole yhtä harras kuin lestadiolaisilla tai körteillä, mutta funktio on jotakuinkin sama. Porilaisille tapahtuma on ehdoton henkireikä jazzien yhteydessä – se tarjoaa aivovitamiineja niillekin, joilla ei ole varaa kalliisiin festarilippuihin. Tuntui, että kaupungin kaikki toimijat seurakunnista kansalaisjärjestöihin ja ammattiliittoihin olivat kantaneet kortensa kekoon. Tapahtumasta välittyi esimerkillinen tekemisen meininki – jos vastaavaa yritettäisiin isommissa kaupungeissa, tapahtuma luultavasti hukkuisi päällekkäiseen tarjontaan.

Kansakunnan henkisestä tilasta en saanut niskalenkkiotetta, sillä en edes usko sellaista löytyvän kuin fiktiivisellä tasolla. Yhtenäiskulttuuri on jo kuollut ja kuopattu, mutta on tärkeää, että vastakkaisia arvomaailmoja ja poliittisia kantoja edustavat henkilöt kohtaavat ja löytävät jotain pientä yhteistä jaettavaa. Jo se, että eri-ikäiset ja eri sosiaalista taustaa edustavat ihmiset jaksavat tulla yhteen puhumaan politiikasta, on merkki kaipuusta suurempaan yhteisöllisyyteen ja reaaliaikaiseen kasvotusten jakamiseen.

PS: Satakunnan valovoimaisin viikkolehti on vasemmistolainen Satakunnan työ, josta olen saanut tänä vuonna jo kaksi näytenumeroa. Olen ylpeä siitä, että lehti edelleen sinnittelee – vastaavat vasemmistolaiset äänenkannattajat kun ovat kuolleet sisämaan kaupungeissa jo vuonna miekka ja kirves. Työssä on todellista jalat maassa-laatujournalismia, asiallisia, kiihkottomia juttuja paikallisesta arjesta, elinoloista ja tulevaisuuden vaihtoehdoista. Luen tätä mieluummin kuin esimerkiksi Voimaa, jonka hipsteriys ja Helsinki-keskeisyys nyppivät, vaikka se kuuluukin keskeisiin tiedon kanaviini.