Jo’burgin vatsastapuhujat

Nadine Gordimer (1923-2014) poistui tuonilmaisiin pari viikkoa sitten. Rakastetun nobelistin muistoa kunnioittaakseni luin tänä viikonloppuna ensimmäisen romaanini häneltä, Vieraita toisilleen (alk. A World of Strangers 1958, suom. Leena Reijonen, Otava 1991). Gordimer tunnetaan sinnikkäästä apartheidin vastustamisestaan aina ensimmäisestä romaanistaan saakka; Vieraita toisilleen on kirjailijan toinen teos viidestätoista julkaisusta. Gordimer vaikuttaa olleen teoksiaan hitaasti kypsyttävä sanataituri, joka on antanut jokaiselle teokselleen sille kuuluvan ajan tekemättä kompromisseja kustantajan julkaisupaineiden edessä. Hänen vuonna 1991 saamansa Nobel-palkinto on ollut todellinen työvoitto; muistan, kun sitä juhlittiin ja kuinka hänen teoksilleen lämmettiin Suomessa vasta palkinnon myöntämisen jälkeen. Itse olin parikymppisenä vielä liian epäkypsä arvostamaan tämäntyyppistä painavaa historiallista proosaa.

Vieraita toisilleen on kertomus nuoresta lontoolaisesta Toby Hoodista, joka on saanut tehtäväkseen edustaa setänsä kirjankustantamoa Etelä-Afrikassa, maassa, josta suvun varallisuus juontaa juurensa. Tobyn isoisä on buurisodan sankareita; suvulla on ollut myös lusikka sopassa Intian siirtomaahallinnossa ja nuori mies on utelias kuulemaan näistä hiljennetyistä tarinoista. Hänen vasemmistolaiset vanhempansa ovat kieltäneet pojaltaan häpeällisen menneisyyden muistelun, ja Afrikkaan lähtiessä hänen äitinsä ja setänsä toivovat pojalta syvällisiä raportteja mustiin kohdistuvasta sorrosta ja heidän vastarinnastaan. Toby taas haluaa elää elämäänsä vapaana historiallisesta syyllisyydentunnosta ja ystävystyä uusien ihmisten kanssa siksi, että he kiinnostavat häntä, ei siksi, että he ovat poliittisesti oikeamielisiä.

Johannesburgissa Toby tutustuu kahteen rinnakkaiseen maailmaan, rikkaiden valkoisten seurapiireihin ja Sophiatownin nuorten afrikkalaisten älykköjen ja muiden vapaiden sielujen villimpään baarielämään. Erityisen tärkeäksi nousee ystävyys mustan Steven Sitolen kanssa, joka on jättänyt työnsä journalistina ja keskittyy nyt vakuutusmyyjän työhön huijaten veljiään hankkimaan kallita henkivakuutuksia, joilla ei kuitenkaan ole riittävää katetta. Stevenin kapina on yksityistä sorttia: sen sijaan, että liittyisi ANC:hen hän keskittyy juhlien järjestämiseen, ryyppäämiseen ja strategioihin olla maksamatta laskujaan. Mustien bileet ovat railakkaampia kuin valkoisten, ja niihin kutsutaan kourallinen valkoisia hangaround-aktivisteja ja usein rikollisia intialaisia, joista voi olla jollekulle kaupallista hyötyä. Intiaan ja intialaisten tapoihin suhtaudutaan välillä alentuvammin kuin kaupunkilaisten mustien kulttuuriin, vaikka virallisesti mustat ovatkin rotuhierarkian pohjalla.

Gordimer kirjoittaa kauttaaltaan monikulttuurisesta, mutta samalla hierarkkisesta yhteiskunnasta, jossa ihmisten päivittäiset huolet ovat yhteensopimattomia. Valkoiset brittitaustaiset kantapeikot ovat kuin vatsastapuhujia, joiden elämät eivät tunnu täysin todellisilta eivätkä suunnitelmat kovinkaan tavoitteellisilta. Toby alkaa seurustella kauniin, mutta tyhjäpäisen Cecilin kanssa, joka on eronnut yksinhuoltaja, mutta pystyy laittamaan suurimman osan energioistaan ratsastuskilpailuihin. Vaihtoehtoisesti hän haaveilee mallin urasta Roomassa. Valkoisia naisia Gordimer tutkii jopa kriittisemmin kuin miehiä; yleisin naistyyppi on se, joka pystyy osoittamaan kiintymystä vain hevosiin ja koiriin.

Toby tietää menettävänsä tyttöystävänsä, mikäli tämä saa tietää miehen ruokailevan ja viettävän öitä mustien ystäviensä kotona. Hän ei kuitenkaan vartioi salaisuuttaan innokkaasti, vaan näkee eron todennäköisenä skenariona. Ihmissuhteista Gordimer kirjoittaa hämmentävän modernisti ottaen huomioon, että 1950-luvulla monissa kolkissa maailmaa vallitsi patriarkaalinen kotiäitikultti. Tässä suurin osa hahmoista on jotenkin juurettomia – ainoa tasapainoisen oloinen perhe kuuluu Stevenin ystävälle Samille, jonka vaimo Ellakin on intellektuelli ja pariskunnan koti pursuaa uusimpia levyjä ja kirjoja keskellä ghettoa. Samin luota Toby löytää henkisen kodin ja turvapaikan tympiinnyttyään maanmiestensä nuivaan elämäntapaan. Hän alkaa käydä mustien kirkoissa ja pikkuhiljaa Samin naapurusto tottuu valkoisen miehen läsnäoloon heidän nurkillaan. Kansalaisoikeusaktivistia hedonistisesta nuoresta miehestä ei saa tekemälläkään, mutta palatessaan Englantiin hän suhtautuu maailmaan ja sen ihmisiin täysin eri tavalla kuin matkalle lähtiessään. Ainakin tapa tutkia ihmisten välisiä eroja on muuttunut, Gordimerin sanavarastoon kuulumatonta uusiosanaa käyttääkseni, intersektionaaliseksi: hän ei enää näe bussipysäkillä odottavia mustia kaupunkilaisia ensisijaisesti ”neekereinä” tai ”alkuasukkaina”, vaan samanlaisista arkisista ongelmista kärsivinä kanssaihmisinä kuin hän itsekin.

Gordimerin tapa kertoa Etelä-Afrikan todellisuudesta, erityisesti rotusuhteista, tuntuu astetta lempeämmältä kuin esimerkiksi André Brinkin tai J.M. Coetzeen – hän on ainakin tässä varhaisessa teoksessa edelleen toiveikas suhteiden parantumisesta. Mukaan mahtuu ironiaa ja parodiaakin hyvää tarkoittavista valkoisista kulttuuri-ihmisistä, mutta ainakin itse viihdyin kuvauksissa sekalaisista seurueista, jotka pystyivät tapaamaan toisiaan vain kotioloissa. Kaiken kaikkiaan teos oli juureva, henkevä, paikoitellen humoristinen ja tuonaikaista eteläafrikkalaista yhteiskuntaa holistisesti tutkiva. Kyynisyyttä, epätoivoa tai silmitöntä väkivaltaa tässä teoksessa ei ollut lainkaan, mikä on yleistä eteläafrikkalaisten mieskirjailijoiden teoksissa. Ensi kosketus Gordimeriin oli siis rohkaiseva, siksikin, ettei teos tuntunut toivottoman raskaalta tai vaikeaselkoiselta. Jatkanen hänen tuotantoonsa tutustumista random-järjestyksessä; seuraavaksi kiinnostaisi vaikka hänen viimeiseksi jäänyt romaaninsa Get a Life (2005).

Neuvosto-Eestin kielletyt tunteet

Maimu Bergin (s.1945) romaani Minä rakastin venäläistä (Taifuuni, 1998, suom. Hannu Oittinen) tarttui käteeni veneretkellä Mathildedalin kyläkahvilan kierrätyskirjahyllystä – hyllyn sisältö kertoi kyläläisten monipuolisesta kirjamausta ja halusta kehittää paikallista kulttuuritoimintaa. Luin teosta vesillä ja tien päällä trooppisissa oloissa, joten havaintoni saattavat olla sen mukaisia, auringossa pehmenneitä ja hikeä estottomasti valuvia.

Teos on erikoinen rakkauskirje naapurikansalle ja läheiselle vieraalle, johon nuori, nimetön päähenkilö tutustuu suuremmalla innolla kuin moni ikätoverinsa. Huonosti koulussa menestyvän tytön ainoa kiitettävä arvosana on venäjän kielestä. Tyttö epäilee kadonneen isänsä olevan venäläinen, mutta ei saa teorialleen vahvistusta vähäpuheiselta äidiltään. Isästä on jäljellä vain suljettu lipaston kaappi, jonka avaimen äiti on kätkenyt ja Harri-niminen äidin miesystävä, jota kutsutaan ”isän koulutoveriksi”. Tytön ollessa pieni yksinhuoltajaäiti omistautuu tämän tarpeille. Tyttö onkin sairaalloinen ja joutuu säännöllisiin röntgenkokeisiin, sillä perheen lähipiirissä on tavattu tuberkuloosia, tuota epämodernia sairautta, jonka uusi aukoton neuvostotiede pyrkii eliminoimaan käden käänteessä. Teoksessa eletään yhtäällä 1950-lukua ja toisaalla 1990-luvun uuden kansallisen identeetin ensimmäisiä vuosia.

Röntgenlääkäri on äidin naapurissa asuvan naisen venäläinen miesystävä, johon tyttö ihastuu jo pienenä viihtyen sedän sylissä liian pitkään. Teini-iän kynnyksellä tyttö tapaa miehen uudelleen ja heidän välilleen kasvaa salakavala suhde. 13-vuotias tyttö keksii luovia keinoja järjestääkseen salatapaamisia nelikymppisen rakastajansa kanssa, johon viitataan vain mystisellä termillä Hän. Rakkaustarinan alkuvaiheessa tyttö kuvaa suhdetta miltei tasa-arvoisena, mutta lopulta hän kasvaa ymmärtämään jotain lapsen asemastaan ja haavoittuvuudestaan. Kertojan positio on häilyvä, ja ”totuus” suhteen luonteesta muuttuu tytön äidin saatua suhteesta selvän. Äiti nostaa lapsen hyväksikäytöstä oikeusjutun, keissiä puidaan juorulehdissä (joita ilmeisesti Neuvosto-Eestissäkin oli) ja tyttöä kuljetetaan eri alan asiantuntijoilla etsien keinoja lapsen viattomuuden palauttamiseksi. Onko kyse pedofiliasta vai rajoja rikkovasta aidosta rakkaudesta?

Bergin vastaus on omanlaisensa. Lukija voi löytää rivien välistä ripauksen Nabokovia, ripauksen Marguerite Durasia ja muita maailmankirjallisuuden klassikkoja, mutta Bergin tyyli on arkista, realistista jalat maassa-kerrontaa, jossa teinitytön fantasiamaailmaa ei turhaan erotisoida tai paisutella ulos mittakaavastaan. Suhteen moralisointi alkaa vasta, kun yhteiskunta saa vihiä tehdystä rikkeestä. Itse näkisin suhteen amoraalisena, yleisen moraalin ulkopuolella sijaitsevana.

Romaanissa on onneksi monia muita kerroksia kuin alaikäiseen sekaantuminen, ja nämä muut kerrokset asettavat myös traagisen rakkaustarinan ristivalotukseen. Tässä käsitellään virolaisten ja venäläisten kompleksisia suhteita monisyisesti ja rohkeasti yrittämättä sensuroida yleisiä ennakkoluuloja ja primitiivisempiäkin vaikutelmia. Erityisesti venäläisten aistillisuus, oudot hajut ja maut, aiheuttavat hämmennystä pihapiireissä ja rappukäytävillä. Halvan saippuan ja erilaisten kehoon hierottavien öljyjen tuoksu on protestantin kasvatuksen saaneille keskivertovirolaisille liikaa (kuten se taatusti on ollut ja on edelleen suomalaisillekin). Matkustaessaan ulkomailla kirjan kertoja, keski-ikäinen kirjailija, saa vastata kyllästymiseen asti kysymykseen Viron venäläisten asemasta, mutta on muokannut tällaisen standardivastauksen: ”Yksi toisensa perästä he täyttivät kaupungit ja kaupunginosat ja häätivät meidät niistä, niin että monet rakkaat paikat omassa maassamme muuttuivat meille ventovieraiksi. Heidän kovaäänisyytensä, hyökkäävyytensä, karkea primitiivisyytensä, kiusalliseen nöyryyteen asti ulottuva alamaisuutensa vahvempien edes, meille tuntemattomat tavat ja itsestäänselvä ylemmyydentunne suhteessa virolaisiin on loitontanut heitä meistä. Heidän avuliaisuutensa, uskalluksensa, elämänilonsa, piittaamattomuutensa on saanut meidät hämmästymään ja kummastumaan. Kuitenkaan meidän ei olisi tarvinnut oppia tuntemaan heitä niin läheisesti, heitä on yksinkertaisesti tullut Viroon liikaa.” (s. 49)

Aikuinen kertoja matkustaakin Saksaan taiteilijaresidenssiin työstämään tarinaansa etäännetyssä muodossa. Hänen työtään kyseenalaistetaan, sillä moni ei ymmärrä, miksi noin pienellä maalla on varaa kustantaa marginaalisia kirjoja alkuperäiskielellä. Kirjailija arvioi yleisönsä koostuvan n. 2000 lukijasta, mikä saksalaisista kollegoista on käsittämätöntä. Postsosialistinen todellisuus – kuilu idän ja lännen välillä- näyttäytyy välillä piiloviesteinä, välillä suorasukaisempina kommentteina. Saksassa kirjailija kokee tulleensa nähdyksi tavaroita hamstraavana itänaisena, joka pitää kirjoittamista vain tekosyynä hamstrata nailonsukkia. Wiepersdorfin yhteisö sijaitsee kuitenkin entisen Itä-Saksan puolella, jossa paikallinen väki kärsii vastaavasta identiteettikriisistä kuin kertoja, mutta residenssissä hän seurustelee enimmäkseen berliiniläisten kulttuuritätien kanssa, joiden boheemin rento habitus on tarkoin harkittua ja joiden hyvinvointi mahdollistaa mitä esoteerisimpiin seminaareihin osallistumisen. Berg kuitenkin peräänkuuluttaa (post)sosialistisen estetiikan etuja: ”…nukketaloja ei ole siloteltu loputtomasti kuten lännessä, vaan niissä on pieniä rappeutumisesta ja katoavaisuudesta kertovia kauneusvirheitä, talot ovat harmahtavia, suruvoittoisia, synkkiä, mutta tälläämättömyydessään ne ovat luonnollisia kuin naiset ilman meikkiä.” (107-8)

Voin kuvitella, millaista inspiraatiota vanhemman polven virolaiset naiskirjailiijat ovat antaneet Sofi Oksaselle, ja ymmärtääkseni hän on myös osoittanut kiitollisuuttaan heille säännöllisin väliajoin. Minua kyllä harmittaa, kuinka vähälle kansainväliselle huomiolle nämä suuren ikäluokan virolaiset naiskertojat ovat jääneet. Itsekin tunnen heistä vain kolme; Viivi Luikiin tutustuin ensimmäisenä jo ennen ensimmäistä Viron-matkaani ja häntä voisin lukea uudestaankin nyt toivon mukaan paremmalla historiallisella ymmärryksellä. Ylipäänsä lukemani virolaiskirjallisuuden määrä jää alle kymmeneen tekijään. Tämä on tietysti villisti enemmän kuin tuntemani latvialainen ja liettualainen kirjallisuus yhteensä, mutta tilanteen korjaamiseksi voisi ryhtyä tositoimiin.

Teoksessa oli jotain yhteistä tänne aiemmin arvioimani Mari Saatin Lasnamaen lunastajan (WSOY, 2011) kanssa, jossa naapuruussuhteiden problematiikkaa puidaan 2000-luvun todellisuudesta käsin. Saatin suhde itänaapuriin ja Viron suureen vähemmistöön on empaattisempi kuin Bergin, mutta luettuna yhdessä teokset antavat loistavan päivityksen maan poliittiseen historiaan arjen naisselviytyjien näkökulmasta.

 

Chicklitiä toiseustieteiden tohtoreille

 

Abigail Bosankon Lazy Ways to Make a Living (TimeWarner, 2002) on ilmeisesti kuulunut matkalukemistooni 5 vuotta sitten löhölomalla Kreikassa, sillä kirjan välistä löytyy mystisiä kreikankielisiä kuitteja. Olen kirjoittanut sisäkanteen ”a chicklit piece with some wisdom – strange!” Koska kirjaa on luettu aivojen sulamispisteen yläpuolella, en muista teoksesta paljoa. Tänäänkin olen lukenut samaa teosta yli 30 asteen ilmastoimattomissa ruuhkabusseissa, hihitellen, fiilistellen, hihkuen. Jos teos aiheutti voimakasta samastumista viisi vuotta sitten Lefkadalla, jolloin olin vielä uraputkessa ja pystyin lomarahoilla ostamaan etelänmatkoja, nyt tarina työllisyydestä ja köyhyyden naisistumisesta tuntuu miltei identtiseltä omani kanssa sillä erotuksella, että olen päähenkilöstä vanhempi ja minulla on lapsia.

Rose on kolkytplusvuotias kielitieteiden tohtori, joka on jättänyt akateemisen uransa Cambridgessä ja muuttanut Edinburghiin, synnyinkaupunkiinsa, jossa hänen siskonsa Catherine ja Helen edelleen asuvat. Rosella on opinnoistaan massiiviset velat ja hän on joutunut myymään arvokkaan tieteellisen kirjastonsakin velkojen lyhentämiseksi. Palatessaan kotiin hänellä on vain matkalaukullinen silkkialusvaatteita ja perusvaatekertoja. Rose ei ole koskaan asunut omassa asunnossa, vaan on koko aikuisikänsä joko asunut yliopiston asuntolassa tai kimppakämpissä. Neuvokkaat siskot ovat sitä mieltä, että Rosen on hankittava itselleen elämä, vastuullisen aikuisen naisen elämä.

Rosen perhe on hyvin akateeminen: isä on Bysantin historian ekspertti ja äiti menestynyt feministiteologi. Perhe-elämä ei ole aina ollut ruusuilla tanssimista: Rosen äiti huolimatta kristillisestä taustastaan otti villistä 70-luvusta kaiken irti kokeillessaan yhteisöasumista ja polyamoriaa jättäen miehensä vastuuseen perheen arjesta. Tästä johtuen Helen on oikeastaan muiden siskojen sisarpuoli, mutta tyttöjen isä ei tehnyt äidin avioliiton ulkopuolisesta raskaudesta suurta numeroa. Sisarusten arvot ovat pragmaattisemmat ja konservatiivisemmat kuin äitinsä, mutta kellään ei tunnu käyvän flaksi avioliittomarkkinoilla.

Velkaantuneella Rosella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin myydä työvoimaansa pikaruokaloille, siivousfirmoille ja telekeskuksille. Naisen työviikot ovat yhtä silppua, mutta hän selviytyy tehtävistään tuntematta suurempaa itsesääliä ja tulee valituksi kuukauden työntekijäksi monessakin paikassa. Tehdessään markkinatutkimusta hammasharjoista Princes Streetillä hän törmää arroganttiin miespuoliseen haastateltavaan, joka osoittautuu vanhaksi tuttavuudeksi, nuoruusiän shakkimatsien haastajaksi. Jamie on edennyt ujosta nörtistä maailmanluokan businessmieheksi, jolla riittää pokaa tehdä naisille mitä kummempia ehdotuksia. Muutamien treffien jälkeen Rose on houkuteltu ”pidetyksi naiseksi” määräaikaisella muutaman kuun sopimuksella. Hän saa asunnon kaupunkikartanon vanhasta palveluskunnan siivestä, pari platinatason luottokorttia ja viidentoistatuhannen punnan talletuksen ”kultaisena” tervetulotoivotuksena.

”Pidetyn naisen” asema tuntuu koomiselta jo terminologian tasolla, mutta englannin kielessä termi ei ole vieläkään kuollut. Suomessa vastaavat järjestelyt ovat kai aina olleet epämääräisempiä, kun taas Britanniassa rakastajattaren pitäminen on ollut jonkunlainen instituutio. Bosanko lähestyy ilmiötä ironisesti, en sanoisi feministisesti, vaan postfeministisesti. Rose nauttii kauneushoidoistaan, kirjojen ensipainosten ja laadukkaiden vaatteiden shoppailusta, mutta pysyy pidettynä naisenakin tolkun rajoissa. Jamien historia alkaa keriytyä auki pikkuhiljaa, eikä totuus ole arvonsa tuntevaa tohtorisnaista imarteleva.

Lazy Ways to Make a Living muistuttaa jollain tasolla menestysteosta Fifty Shades of Grey – jos siis E.L. Jamesilla olisi tippa huumorintajua ja vielä enemmän ymmärrystä ympäröivästä yhteiskunnasta. Tuota mammapornoksi tituleerattua triologiaa olen aloittanut parikin kertaa, mutten koskaan päässyt tekstissä viittäkymmentä sivua pidemmälle. Seksi tässä teoksessa on kesyä painopisteen keskittyessä ihmissuhteiden kaupallistumiseen ja nykytyöelämän karvaisiin realiteetteihin. Tässäkin kuitenkin puhutaan uuskonservatiivisista arvoista, naisten fantasioista mieselättäjyydestä ja jonkin sortin S/M-suhteesta – sillä mitä muuta rahaan sidottu ihmissuhdesopimus on?

Jätettyään sponsorinsa Rose päätyy melkein koulutusta vastaavaan työhön, paikallisen poliitikon assistentiksi Skotlannin parlamentin poliittisen korrektiuden osastolle. Uudessa työssä sentään ollaan kielen kanssa tekemisissä – puolilukutaidoton ministeri tarvitsee oikolukijaa ja ronskin ilmaisun kääntäjää diplomaattisemmalle tasolle. Uusi työ lupaa uusia seikkailuja, joista päättömin on ystävyyskaupunkihankkeen suunnittelukokous Las Vegasissa. Rose suorittaa Vegasin temppuradat taiteen kaikkia sääntöjä noudattaen.

Teos on puhdasta viihdettä, mutta viihteellisyydessään absurdin älyllinen. Hauskinta oli kielitieteilijä-Rosen aito rakkaus skottimurteen sanoihin ja yritykset saada töitä hurmaamalla tulevat työnantajat luennoimalla rubbage-sanan (rubbish+garbage) nerokkuudesta. Mitä epätoivoinen akateeminen hiiri tekisikään tullakseen huomatuksi työmarkkinoilla, joiden lainalaisuudet eivät perustu älyllisyyteen, vaan tehokkuuteen ja ahneuteen? Sain teoksesta joitain uusia ajatuksia itseni markkinoinnista ja työnantajien kohtaamisesta, tosin Suomen tämän hetken työtilanteesta kirjoittaisin mustempaa huumoria.

Skotlanti on edelleen ”korkkaamaton” maa minulle, mutta tämäkin teos lisäsi matkustusvalmiutta. Tässä jopa puhuttiin Barran saaresta, jolta Jamien suku oli kotoisin ja jonne hän suunnitteli rakastajattarensa viemistä. Edinburgh tuntuu Bosankonkin kertomana kovin turistikliseiseltä, mutta tässä poistutaan ilahduttavan monta kertaa Ylämaiden salaisiin piilopirtteihin. Skotlantilaista chicklitiä voisi seurata enemmänkin, sillä ainakin ensikosketuksen perusteella se tuntuu asteen skarpimmalta kuin englantilaiset ja irlantilaiset masssojen suosikit.

Tsaarinaikaisesta Helsingistä rakkaudella

Posti toi hauskan sarjakuvateoksen, Timo Mäkelän Emilin ja Sofin (Arktinen Banaani, 2005) palkintona Vanhan kirjallisuuden päivien kilpailusta Kansan Uutisten ja Satakunnan työn pisteeltä. Teoksessa on jopa kirjailijan henkilökohtainen signeeraus ja piirros, joka lisää lukuelämyksen syvyyttä. Sarjakuvakriitikkona olen melkein yhtä lapsenkengissä kuin esittävien taiteiden ja elokuvien, mutta teoksen aihepiiri kutsuu sanomaan muutaman sanan.

Tämä siksikin, että kohkattuani tänään sosiaalisessa medioissa kirjoista 15-vuotias poikani kommentoi lukevansa vain kirjoja, joissa on alle 20 sivua ja puolet kuvia. Emilissä ja Sofissa on 112 sivua, mutta se on selvästi kiinnostanut perikuntaani, sillä teos on vaihtanut asunnossa paikkaa usean kerran. Itse uskon sarjakuvien pedagogiseen voimaan, erityisesti, kun aiheina on historia ja kansainvälinen politiikka. Valitettavasti en itse ole visuaalisesti lahjakas, muuten olisin julkaissut jo muutaman sarjakuvateoksen.

Emil ja Sofi sijoittuu Helsinkiin vuonna 1909, sortokauteen, jolloin tsaarinaikaiset patsaat eivät enää saaneet keskivertokansalaisilta kunnioitusta. Tapaamme Pietarista Helsinkiin tulleen Sofi Jossalianin, köyhän alastonmallin, joka poseeraa nimeä saaneelle Risukoskelle, joka ei tunnu muuta maalaavan kuin alastomia naisia. Sofin tausta on arvoituksellinen, hän vaikuttaa varattomalta nuorelta neidolta, joka kulkee kaupungilla kaikkina vuorokauden aikoina paljain päin välittämättä maineestaan.

Seurapiirineidot ja rouvashenkilöt taas peittävät päänsä hienoihin hattuihin, joiden muoti on vuonna 1909 suurikokoinen. Signe on hattupäinen neito, joka hylkää rakastettunsa Emilin lähteäkseen Ranskaan opiskelemaan kuvataiteita. Miehen läsnäolo kuulemma pilaisi oleskelun tai ainakin tekisi siitä erilaisen kuin mihin hän tähtää urallaan. Rakastetun lähdettyä Emil törmää Sofiin ja viettää tämän kanssa ikimuistoisen yön. Emil ei kuitenkaan tiedä, että samana yönä Sofin työnantaja taiteilija Risukoski tyrkätään Kolera-altaaseen ja tämä hukkuu. Rouva Jossaliani, joka ei tapahtumien aikana ollutkaan neiti, kuten hän väitti, palaa vuosikymmenien päästä etsimään itsestään maalattuja tauluja ja kertomaan taidekauppiaille niiden taustasta.

Teoksen charmi ei ole monimuotoisessa mustasukkaisuusdraamassa, vaan kuvien magiassa ja ajan hengessä. Kiinnitin eniten huomiota kadunnimien muutoksiin, eli kuinka Antinkadusta tuli Lönnrotinkatu ja Heikinkadusta Mannerheimintie. Ullanlinnan vastineesta Ulriikaporista tykkään erityisesti. Mäkelä informoi meitä vanhoista rakennuksista kuten rautatieasemasta ennen Eliel Saarisen piirtämää jugendrakennusta v. 1918. Upein teoksen rakennus on Eiran sairaala, jonne Emil päätyy toipumaan asemalla saaneistaan vakavista ampumahaavoista. Tämän talon olen ohittanut kymmeniä kertoja ulkoavaruudellisissa sfääreissä kirmaillen.

Teos muistuttaa minua toisesta samantyylisestä sarjakuvaromaanista Ville Rannan Kajaanista (Asema, 2008), jossa seurattiin Elias Lönnrotin outoa aikaa lääkärinä pitäjässä, jossa viina virtasi ja naisiakin riitti, mutta Lönnrot vakavasti harkitsi tämän Babylonin jättämistä pakenemalla Venäjälle. Rannan teoksessa oli vielä enemmän kansallisromanttisia kierroksia, mutta molemmat teokset avaavat samaa rajankäynnin problematiikkaa ansiokkaasti ja taiteen lajia kunnioittaen.

Kerään vastaavia teoksia tulevaa opetusta silmälläpitäen, parikymppisille suomalaisille nuorille ja maahanmuuttajille. Koen genren erinomaisen raikkaaksi ja pedagogisesti vaihtoehtoiseksi.

Puisto-osaston rakastavaiset

Reidar Palmgrenin Sudenmarja (Otava, 2012) oli tarjolla Porin Suomalaisessa kirjakaupassa euron pilkkahintaan. Uudehkojen romaanien hintojen dumppaamisesta minulla on ristiriitaiset fiilikset. Joskus on hyvä, että kirjat kiertävät hinnalla millä hyvänsä,  mutta tämän tekstin suhteen olin halpamyynnistä pahoillani. Palmgrenia en ole lukenut aiemmin, mutta olen arvioiden perusteella saanut hänestä  omaperäisen ja trendejä pokkuroimattoman kuvan. Ehkä siksi loistavia arvioita saanut näyttelijä-kirjailija onkin jäänyt kirjakansan parissa hieman marginaaliin.

Sudenmarja käsitteleekin syrjäytymistä monisyisesti, herkästi ja saarnaamatta. Päähenkilö Tuula on kolmikymppinen kaupungin puisto-osaston vakituinen työntekijä, jota työkaverit pitävät vammaisena tai vähintään sosiaalisesti rajoitteisena. Tuula on ollut samassa työssä nuoresta saakka eikä odota ylennyksiä. Hänen vastuullaan on kaupunginpuiston pohjoissektori, josta tulee jatkuvia valituksia sen osien rämettyneen luonnontilan vuoksi. Jos Tuula olisi korkeammin koulutettu, häntä pidettäisiin vaihtoehtoihmisenä, mutta arka ja näkymättömyyteen pyrkivä nainen ei saa luonnonsuojelullisia näkemyksiään kuuluviin työpaikallaan.

Ei muiden kuin Holopaisen seurassa. Holopainen on Tuulan esimies, isähahmo, jonka kanssa hänellä on salasuhde, josta koko työyhteisö tietää. Tapaukseen liittyy työpaikkakiusaamista, johon Tuula on puolustuskyvytön. Holopainen suhtautuu Tuulaan kuin tyttäreensä, jota hän ei ole koskaan saanut; seksi on hänelle välttämätön paha, joka tapahtuu miltei tiedostamatta. Eläkkeelle jäävänä puutarhurina hän kokee tehtäväkseen nimetä puisto-osastolle luottohenkilön, joka hoitaa työhön kuuluvat erityistehtävät. Luottohenkilö on Tuula, ainoa tolkun ihminen, joka tekee työtä sydämellään, ei uuden ajan byrokraattisia määräyksiä kumarrellen.

Kuntaorganisaation muuttuvan työkulttuurin kuvauksena Sudenmarja on purevan kriittinen. Tässä kuvataan organisaatiomuutos, jossa ei enää sallita työntekijän erilaisuutta, autonomiaa ja itselle sopivia työtapoja. Tulosvastuullinen johtaminen merkitsee kyttäämisen ja raportoinnin riemuvoittoa. Työhyvinvoinniksi kutsutaan kaupallisen hyvinvointikonsultin vetämää tekopirteää luentoa, jossa kehotetaan juomaan kuusi lasia vettä päivässä. Muutosjohtajan arjessa keskeisintä on konttorin sisustussuunnitelma, trendivärit ja design-tuolit – kuulostaako tutulta? (Totuushan on usein fiktiota räikeämpi. Esimerkiksi Helsingin sosiaalijohtajan kalustehankinnat liikkuivat toisella sfäärillä tähän verrattuna.)

Teoksen tapahtumakaupunki on tarkoituksella jätetty nimeämättä, mutta kuvittelin sen, johtuen kirjan hankintapaikasta, Poriksi. Tekstissä paikallisuus ei kuitenkaan ole olennaista, vaan tarina voisi tapahtua missä tahansa suomalaisessa keskikokoisessa kaupungissa. Porissa on kuitenkin puistot nimetty ilmansuuntien mukaan samalla tavalla kuin romaanissa, joten analogia toimi. On ihan toimiva ratkaisu, ettei kaupunkia mainita. Näin lukija voi keskittyä enemmän henkilöiden syvyyspsykologiaan kuin kadunkulmien mittaamiseen.

Romaanissa oli jotain yhteistä Jari Järvelän uuden dekkarin Tyttö ja pommi  (Crime Time, 2014) kanssa. Molemmissa kiinnitetään huomiota graffiteihin ja tägäämiseen poliittisena ilmiönä. Tässä se on sivujuoni, mutta yhtä uskottavasti kuvattu. Tägääjä saa tässä paljon pahaa aikaan, ja lopulta käy rikkomassa terapeuttinsa työhuoneen kauniin lasimaalausikkunan kaupungin nuorisokeskuksella. Masennuksen huonosta hoidosta ja mielialalääkkeiden tehottomuudesta puhutaan rivien välissä.

Kirjaan tarttuessani epäilin, pystyisinkö samastumaan Tuulan erikoiseen hahmoon. Pelkäsin hänen olevan liian atavistinen, kuten usein luonnonlasten kuvauksissa käy. Mutta Tuula olikin verevä, syvällisesti tunteva hahmo, jonka syrjään jäämisellä oli ymmärrettävä historia. Tuulan ja vartija-Antin, toisen vähäpuheisen sivustaseuraajan, tapaamisissa oli jotain kaurismäkeläistä, mutta en nähnyt Tuulaa surkeana tulitikkutehtaan tyttönä. Oman elämän subjektius löytyy loppupeleissä, ehkä hitaammin kuin keskivertokansalaisella, mutta tyynen varmasti. Kasvu liittyy haaveeseen äitiydestä ja haaveen lopullisesta toteutumisesta.

Jätän nyt teoksen keskeisimmän juonen, luonnonsuojelun ja puutarhanhoidon, käsittelyn vähemmälle, sillä tiedän aiemmissa arvioissa huomion kiinnittyneen juuri siihen. Luontokuvaus on tietysti huumaavaa, muttei pelkkää fiilistelyä eikä runollista elegiaa – kiinnostavaksi sen tekee nivoutuminen yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Kuulun niihin lukijoihin, jotka harvoin innostuvat pelkästä luontokuvauksesta – usein minut tapaa kirjojen äärellä provosoimasta: ”luonto on perseestä”. Omissa kirjallisissa töissäni luonnon läsnäolo on ollut aina minimaalista, mutta arvostan kirjailijoita, jotka edelleen löytävät tästä perisuomalaisesta ja puhkikuluneesta tematiikasta jotain uutta. Palmgren osaa tämän taidon ja omien polkujen kulkemisen. Aionkin kulkea tällä kirjallisella polulla käänteisessä järjestyksessä.

Hipsteriyden ytimessä

Jonathan Lethem tunnetaan Suomessa lähinnä skifi-kirjailijana ja Tähtivaeltaja-palkinnon voittajana, vaikka miehen tuotanto on tyypillisesti genrerajoja rikkovaa. Romaani You Don’t Love Me Yet (Faber&Faber, 2007) on hyvä esimerkki ”genre-bendingistä” (kirjailijan oma käsite) – lukijan on mahdotonta määritellä, onko kyseessä rakkausromaani, parodia vaiko pelkkä dokumentti oudon rockbändin arjesta. Kirjassa liikutaan Los Angelesin hipstereimmillä vyöhykkeillä, paikoissa joissa kaikki tekevät hanttihommia tarjoilijoina breikatakseen musiikki-tai filmibusineksessa. Sanaa hipster käytetään myös ahkerasti; en muista kuuluiko termi sanavarastooni jo v. 2007, sen verran jälkijättöinen olen.

Romaanissa nimetön, aloitteleva bockbändi pyydetään esiintymään taidegallerian avajaisiin sotto voce. Bändin hapuilu kohti mainetta on koomista, osa jäsenistä on täysin uusavuttomia ja vailla suuntaa elämässään. Päähenkilö, basisti-Lucinda, on kolmen miehen loukussa, bändikaveri Matthew’n, työnantajansa ja eksänsä, galleristi Falmouthin ja oudon puhelinäänen alias ”valittajan” osoittaen tälle eroottista kiinnostustaan. ”Valittajaan” Lucinda on tutustunut työssään taidegallerian puhelinvastaajana – postmodernin tekotaiteen galleria kun kerää aineistoa pitämällä avointa valitusnumeroa, jonne soittaa enimmäkseen seksiriippuvaisia miehiä. Monien sattumien summana myös Falmouth ja valittaja-Carlton rekrytoituvat bändiin.

Toinen kinkkinen tarina liittyy kenguruun, jonka Matthew on salakuljettanut työstään eläintarhassa ja jota hän nyt pitää asuntonsa kylpyammeessa panttivankina, tietämättä mitä eläimelle tehdä. Mustasukkainen Lucinda luulee, että Matthewilla on uusi nainen, mutta salaperäiset äkkilähdöt johtuvatkin kengurun ruokinta-ajoista. Eläinsuojeluasiaa käsitellään kieli poskessa, kuten muitakin teemoja. Luin tekstiä hipsteriyden parodiana, mutta kai tätä voisi lukea vain vetävänä bändikuvauksena.

Seksikohtaukset teoksessa ovat oikeasti kiehtovia, ei parodisia eikä kömpelöitä kuten moni muu kohtaus. Lucinda löytää itsestään uusia puolia itseään vanhemman ja verbaalisesti nerokkaan Carltonin kanssa, vaikka kohtaamiset tapahtuvatkin steriileissä hotellihuoneissa, tai ehkä juuri siksi. Seksin pyörteissä nainen onnistuu varastamaan tältä sloganeita työkseen värkkäävältä nerolta lentäviä lauseita, jotka löytävät tiensä bändin sanoituksiin. Jos Carlton ei olisi niin Lucindan pauloissa, hän voisi haastaa bändin oikeuteen ideavarkauksista, saahan hän normaalisti kymmeniätuhansia dollareita yhdestä lauseesta. Jopa bändin nimi, Monster Eyes, josta he saavat päätettyä hetkeä ennen hajoamista, on Carltonin käsialaa.

Lethemin kieli on makuuni sopivan purevaa ja erikoista. Minulla meni yllättävän kauan tämän ohuen ja juoneltaan yksinkertaisen teoksen parissa johtuen sanavarastosta ja tyylistä. Vaikka tämä ei ole skifiä, joitain uuskumman (new weird) elementtejä tekstissä on. Outouttaminen toimii tässä eritoten dialogien tasolla, mutta myös tunnelmien: tuntuu, että bändin jäsenet elävät kaikki omissa todellisuuksissaan yrittämättä edes kohdata toisiaan. Ristiin rastiin naiminen vain pahentaa asioiden tilaa. Mikään elämänfilosofisesti järisyttävä lukukokemus tämä ei ollut, mutta teos päättyy tärkeään havaintoon: ”You cannot be deep without a surface.”

Uskonnottomat suviseurat

Suomi Areena, Pori, 18.7.2014. Päiväksi pakoon oman elämän pattitilannetta Onnibusilla, edestakainen matka 5 e. Olen paikalla jo ennen 8:aa, massatapahtumien kunniaksi torilla on jo täysistunto useimmissa kahviloissa. Salakuuntelen setämiesten kerhoja, sympaattista varhaiseläkeläisten turinaa, juttelua lasten talojen remontoinnista ja muista kiireistä siitä huolimatta, että palkkatyötä ei ole. Luen paikalliset lehdet, joissa enimmäkseen kerrotaan jazzalueen alkoholikiellosta. Ilmassa on mansikan huumaava tuoksu torimyyjien täyttäessä laarejansa. Kaupunki surraa energiaa, jota siellä ei tavallisena arkena havaitse.

En tiennyt Suomi Areenasta ennen tätä kesää; eräs kurssini opiskelija kertoi käyvänsä kotikaupungissaan poliitikkoja bongaamassa. MTV3:n sponsoroima massatapahtuma kieltämättä herätti epäilystä. Veikkasin päiviä vahvasti kokoomusvoittoisiksi, mutta ohjelmaa selattuani totesin sen olevan tarpeeksi kirjava makuuni. Ainoastaan pienten puolueiden ja hörhömpien aktivistiryhmien edustus näytti minimaaliselta. Aiempina päivinä olisi ollut tarjolla provosoivia ja mahdollisesti verenpainetta nostattavia sessioita, mutta valitsin käyntipäiväksi perjantain, koska halusin kokea jazzhumun maksamatta jazzlippua.

Kuuntelin kolmea paneelia, jotka olivat kaikki täyteen pakattuja ja asiallisia. Ensimmäinen oli Kansanvalistusseuran järjestämä Suuri Sivistyskeskustelu, josta ehdin kuulla vain puolet jäätyäni suusta kiinni aiemmalle rastille. Paneelin suurin julkkis oli Pekka Haavisto, mutta myös opetusministeri Krista Kiurulla ja Työterveyslaitoksen johtaja Kiti Müllerilla oli painavaa sanottavaa. Keskustelu painottui pitkälti nettilukutaitoon ja internet-sivistykseen. Kiti Müller sai paljon positiivista palautetta blogistaan (http://kitimuller.com/ ), jota hän professorin kiireistään huolimatta ehtii pitää ja jolla on selkeä kansansivistyksellinen funktio. Tieteen popularisoinnista oltiin selkeästi kiinnostuneita myös kommenttien tasolla. Kiinnostavin huomio liittyi suomalaisen ja amerikkalaisen koulukulttuurin eroon: Pohjois-Amerikassa kun kouluissa opetetaan nuoria synteesin tekoon, mikä on usein erillinen oppiaine. Tämä tarkoittaa, että oppitunnilla annetaan laaja-alainen kysymys tai teema, jota oppilaat voivat lähestyä kaikkien osaamiensa oppiaineiden työkalujen välityksellä. Jos teemana on vaikka kauneuden syvin olemus, joku voisi tutkia asiaa genetiikan, toinen estetiikan ja kolmas kirurgian näkökulmasta ja neljäs kaikkia perspektiivejä yhdistellen. Suomessa tällainen laaja-alainen asioita luovasti yhdistelevä toimintakulttuuri on suurimmalle osalle opettajista vierasta. Suomessa eletään karsinoituneessa maailmassa suhteessa tietoon, pätevyyteen ja osaamiseen. Käsitys tiedosta on valtavirtainstituutioissa konservatiivsen vanhanaikainen: tieto on legitiimiä vain, jos sen haltijalla on kädessä siihen viittaava todistus. Tämä näkyy ikävimmin työmarkkinoilla, joilla mikään osaaminen ei ole relevanttia, ellei hakijalla ole siihen täsmäkoulutusta. Angloamerikkalaisessa maailmassa kirjallisuuden maisteri voi toimia rahoitusalalla tai mikrobiologi voi vetää draamapajoja kodittomille ilman, että hänen uskottavuuttaan kyseenalaistetaan. Tällaista kulttuuria kaipaan ja siksi usein koen kroonista ikävää paikkoihin, joissa ehkä omakin osaamiseni huomattaisiin.

Toisen paneelin kuulin uskollisesti alusta loppuun, se oli Suomi-Venäjä-seuran keskustelu Suomen ja EU:n Venäjä-suhteesta. Keskustelun sävy oli haudanvakava johtuen edellisenä päivänä Ukrainassa alasammutusta malesialaiskoneesta, ja paneeliin osallistunut Ilkka Kanerva olikin ETYJ:in Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana joutunut muuttamaan kesäsuunnitelmiaan kriisin vuoksi. Huolimatta Kanervan julkisuuskuvaan liittyvistä ennakkoluuloistani täytyy tunnustaa, että Ile veti tällä kertaa shownsa erinomaisen valtiomiesmäisesti. Paneelin varsinainen tähti oli kuitenkin Duuman neuvonantaja Aleksander Belov, pitkän linjan diplomaatti Tehtaankadulta, joka peräänkuulutti venäläisten oikeutta olla venäläisiä ja edustaa erilaista arvomaailmaa kuin euroamerikkalaista. Keskustelu painottui  ymmärrettävistä syistä turvallisuuspolitiikkaan, eikä keskusteluissa mainittu kertaakaan Pussy Riotia, homojen kurjaa asemaa, Sini Saarelaa ja Greenpeacea tai muita omia lempiteemojani, joita yleensä otan esille, kun keskustelen Venäjästä. Paneelissa muistutettiin EU-maiden hyvin eriävistä intresseistä suhteessa Venäjään ja täten yhtenäisen ulkopoliittisen linjan löytämisen vaikeudesta, ellei mahdottomuudesta. Verrattuna esimerkiksi YLE:n taannoiseen Venäjä-iltaan tämä keskustelu oli ilahduttavan kunnioittava ja rakentava.

Kuuntelin myös Folktingetin ruotsinkielistä keskustelua onnesta Love Boatilla eli ravintolalaiva Charlottalla, mutta keskittyminen alkoi jo herpaantua, vaikka tämä Thomas Lundinin juontama keskustelu olikin edellisiä huomattavasti kevyempi ja viihteellisempi. Jazzkadun helteinen hedonismi kutsui jo mukaansa. Naakkojen raakunta ja makkaraperunoiden käry aiheuttivat sisäistä levottomuutta.

Suomi Areena on kuin uskonnottomien tai agnostikkojen suviseurat – telttakokouksen meininki ei ehkä ole yhtä harras kuin lestadiolaisilla tai körteillä, mutta funktio on jotakuinkin sama. Porilaisille tapahtuma on ehdoton henkireikä jazzien yhteydessä – se tarjoaa aivovitamiineja niillekin, joilla ei ole varaa kalliisiin festarilippuihin. Tuntui, että kaupungin kaikki toimijat seurakunnista kansalaisjärjestöihin ja ammattiliittoihin olivat kantaneet kortensa kekoon. Tapahtumasta välittyi esimerkillinen tekemisen meininki – jos vastaavaa yritettäisiin isommissa kaupungeissa, tapahtuma luultavasti hukkuisi päällekkäiseen tarjontaan.

Kansakunnan henkisestä tilasta en saanut niskalenkkiotetta, sillä en edes usko sellaista löytyvän kuin fiktiivisellä tasolla. Yhtenäiskulttuuri on jo kuollut ja kuopattu, mutta on tärkeää, että vastakkaisia arvomaailmoja ja poliittisia kantoja edustavat henkilöt kohtaavat ja löytävät jotain pientä yhteistä jaettavaa. Jo se, että eri-ikäiset ja eri sosiaalista taustaa edustavat ihmiset jaksavat tulla yhteen puhumaan politiikasta, on merkki kaipuusta suurempaan yhteisöllisyyteen ja reaaliaikaiseen kasvotusten jakamiseen.

PS: Satakunnan valovoimaisin viikkolehti on vasemmistolainen Satakunnan työ, josta olen saanut tänä vuonna jo kaksi näytenumeroa. Olen ylpeä siitä, että lehti edelleen sinnittelee – vastaavat vasemmistolaiset äänenkannattajat kun ovat kuolleet sisämaan kaupungeissa jo vuonna miekka ja kirves. Työssä on todellista jalat maassa-laatujournalismia, asiallisia, kiihkottomia juttuja paikallisesta arjesta, elinoloista ja tulevaisuuden vaihtoehdoista. Luen tätä mieluummin kuin esimerkiksi Voimaa, jonka hipsteriys ja Helsinki-keskeisyys nyppivät, vaikka se kuuluukin keskeisiin tiedon kanaviini.

Mietteitä työllistymisestä, osa 2

Yli puoli vuotta on kulunut kokemastani edellisestä työvoimapoliittisesta interventiosta, uravalmennuskurssista, jolla istuin turhautuneena kuulemassa palveluihin hakeutumisesta. Olen edelleen työtön. Putosin peruspäivärahalle ja joudun pian muuttamaan pienimpään mahdolliseen asuntoon lapsineni ja kirjoineni, koska tämänhetkiset tuloni yhteenlaskettuina eivät riitä nykyisen vuokran maksamiseen. Toimeentuloluukulla asioiminen pelottaa, sillä minulle on aiemminkin sossussa asioidessa tapahtunut henkisiä romahduksia siinä vaiheessa, kun sosiaalityöntekijä on kommentoinut tiliotteeni turhia menoja, kuten kahvilassa käyntejä. Nythän luukulla asioidaan vain ensimmäisellä kerralla, jonka jälkeen siirrytään kasvottomaan asiointiin, mutta jokainen kuitin kiikuttaminen ja hakemuksen täydennyspyyntö stressaavat  etukäteen. Mieluummin muuttaisin metsään ja eläisin mustikoilla kuin raportoisin sosiaaliviranomaisille siitä, mihin kulutin 3 euroa kolme kuukautta sitten.

Tällä välillä olen hakenut kymmeniä opetus-, kulttuuri-, sosiaali- ja hallintosektorien töitä saamatta ainuttakaan kutsua haastatteluun. Tavallisesti hakemani paikan saa nuori, vastavalmistunut sosionomi tai tradenomi AMK. Opetusalan eioo-vastauksista en ole harmissani, sillä vaikka olen opettanut vaativia itse suunnittelemiani kursseja jo 17 vuoden ajan, minulta edelleen puuttuvat pedagogiset opinnot. Muista töistä olen katkera, sillä olen kokenut olevani moniin superpätevä ja tarpeeksi kokenut. Vaikka en olisi tullut valituksi, olisin ainakin ansainnut haastattelukutsun tai ystävällisen ei kiitos-kirjeen. Mustalle listalleni joutuvat työnantajat, jotka eivät edes ole viitsineet tiedottaa valinnasta. Näitä on monia, esimerkiksi (yllättävän hyvämaineisia) kansalaisjärjestöjä ja sosiaalialan yrityksiä. Hakupäätöksistä kuullessani valitettavasti usein tulee mieleen, että paikkaan on säästösyistä valittu matalasti koulutettu untuvikko, jolle voidaan maksaa TES:in mukaista minimipalkkaa. Valinnoista ei edes tiedoteta valitusten tulvan pelossa.

Viime viikkoina olen aktivoitunut aikeissani pyrkiä joko työvoimakoulutukseen tai työkokeiluun. Molemmista saa 9 euron kannustinpäivärahan, joka isossa kaupungissa riittää edestakaiseen bussimatkaan ja eväisiin, muttei lämpimään lounaaseen. Palkkatukioptioon koen olevani liian ”huono”, sillä pääasiallinen aiempi työkokemukseni on akateemista eikä minulla ole tarvittavaa ”käytännön” näyttöä. Akateeminen työkokemushan ei ole ”käytännöllistä”, vaan ”turhaa” – olen työnhakijana heikommassa asemassa kuin olin 16-vuotiaana lukiolaisena, jolloin ostovoimaan ja inflaation suhteutettuna hankin enemmän rahaa kaupan kassalla kesätöissä kuin hankin nyt perheellisenä työttömänä, jolla on vuokra maksettavana. Viiden kielen kielitaitoni, julkaisuni, kenttätyöni, tutkijavaihtoni, kansalaisaktivismini, saamani apurahat, tuottamani taideprojektit ja monen vuoden vapaaehtoistyö ovat kaikki ”turhia” verrattuna välisuomalaisen ammattikorkeakoulun autuaaksi tekevään tutkintoon ja ”käytännön” työkokemukseen, jota mitataan palkkatyökuukausina muissa työyhteisöissä kuin yliopistolla. Toisin sanoen minut on nollattu.

Monesti olen ollut aikeissa lähettää hakemuksen, jossa pimitän tohtorintutkintoni, mutta hakemissani töissä maisterintutkintokin olisi luultavasti ollut liikaa. Koska minulla ei ole alempia opisto- tai AMK-tasoisia tutkintoja, seuraava aste olisi yo-todistus. Mietin, kuinka paljon kehtaisin elämästäni deletoida, että mahtuisin hyväksyttävän, kuuliaisen ja ”helpon” työntekijän muottiin. 23 vuoden lukion jälkeinen mitään tekemättömyys ja sossuäitiys eivät nekään vakuuta tulevia työnantajiani, mutta niillä pääsisin helpommin kuntouttavan työllistämistoiminnan piiriin tai jopa eläkkeelle.

Kotikaupungissani Tampereella on alkamassa kaksi työvoimapoliittista koulutusta, joista olen kiinnostunut: lähihoitajan ja tiedottajan opinnot. Tiedottajan opintoihin olisin soveltuvampi, mutta tiedotusalan työtilanne ei kannusta hankkimaan tätä pätevyyttä. Niin monet tuntemani pitkän kokemuksen tiedotusalan ammattilaiset ovat työttömiä tai sinnittelevät pienillä freelance-keikoilla, ja oma kokemukseni rajoittuu toistaiseksi vain bloggaamiseen. Ei nappaa. Lähihoitajan koulutus tuntuu hyödyllisemmältä, mutta ajatus koulutukseen hakeutumisesta aiheuttaa naurunpyrskähdyksiä muistaessani ne monet kerrat, kun hain sosiaalialan kouluttajien sijaisuuksia saamatta koskaan hakemuksiini vastakaikua. Olen ohjannut graduja, tehnyt väitöskirjojen esitarkastuksia ja ollut jopa vastaväittäjänä, mutta alemmille tasoille en opettajaksi kelpaa. Kelpaankohan opiskelijaksi, sitä vimmaisesti mietin.

Lähihoitajan alkavasta koulutuksesta olen yrittänyt saada lisätietoja te-toimistosta. Paikan päällä ei voi kuitenkaan tavoittaa muita kuin lätkä kaulassa maanisesti heiluvia luku- ja kirjoitustaitoavustajia, jotka lähinnä auttavat maahanmuuttajia sanojen oikeinkirjoituksessa eivätkä suostu vastaamaan mihinkään substantiaaliseen kysymykseen. Minulle lukutaitoassistentti iski puhelimen käteen, jotta voisin ilmaiseksi soittaa Työlinjalle. Puoli tuntia odotusta oli liikaa, joten jätin yhteydenottopyynnön netissä. Lupasivat yhteydenottoa kahden viikon sisällä, mutten jaksanut odottaa. Olen toistanut pyyntöni jo kahdesti. Mitään ei kuulu. Ehkä pyyntöni on liian vaikea, tai koulutuksista vastaavat ovat lomilla. Pitkäaikaistyöttömille aika on kuitenkin kallista, ja jokainen viikko, jolloin emme tee mitään toimeentulomme vuoksi, sysää syvempään ahdinkoon. Ennen vanhaan sitkeä sissi sai vastauksen kysymykseensä samana päivänä vuoronumerolla. Se tuntui reilummalta kuin viikkokausien puhelimen kyttääminen. (Vielä vanhempina aikoina akateemisille oli jopa omat, räätälöidyt palvelut, mutta niiden muistelu johtaisi jo epätoivon syöveriin.)

Viimeinen oljenkorsi on se paljon parjattu työkokeilu. Soitin tänään Tampereen kaupungin työllistämispalveluihin varatakseni aikaa heidän työvoimaneuvojalleen päästäkseni ns. ARVI-palveluun, jossa tilanteeni kartoitettaisiin perinpohjaisesti ja myös pohdittaisiin mahdollisuuksia löytää työkokeilu- tai palkkatukimahdollisuutta kaupungin organisaation sisällä. Puhelimeen vastasi tyly vastaanottovirkailija, joka torpedoi pyyntöni ensi kättelyssä siksi, että kerroin käyneeni muutaman kerran TE-keskuksen työvalmentajalla. Kaksinkertainen asiakkuus ei kuulemma ole mahdollista. Lupasin lopettaa TE-keskuksen asiakassuhteen, mutten siltikään saanut aikaa. Virkailija teki selväksi, ettei lähiaikoina kannattaisi lähestyä heitä uudelleen. TE-keskuksessa asioidessani minua on kannustettu olemaan yhteydessä kaupungin TYPA:an erityisesti minulle sopivimman paikan etsinnässä. Haluaisin nimenomaan keskustella kaupungin virkailijan kanssa siitä, kuinka kuntasektorille voisi työllistyä epävirallista tietä, kun rekrytointikielto on päällä eikä sijaisiakaan oteta.

Olen pitkästä työttömyydestäni huolimatta säilyttänyt itsetuntoni rippeet. Lähestyn työnantajia ja työllistämiskoneiston ilkeämpiäkin velhoja suht reippaasti. Viime viikkojen byrokraattiset kohtaamiset ovat kuitenkin alkaneet välittää viestiä, että elämäni olisi arvoton. Nämä osallistavan työvoimapolitiikan ja sosiaaliturvan uudet härdellit ovat tehty niin uuvuttaviksi, että mietin, kuinka käy niille, jotka eivät taida globaalin kilpailuyhteiskunnan assertiivista kyynärpäätaktiikkaa, luotaantyöntävää minä-minä-ajattelua (itse sain siitä laajan oppimäärän yliopistolla). Kuinka käy niille, jotka eivät jaksa purnata ja joille muutama tyly sana luukulla saattaa johtaa paniikkihäiriöön? Kuinka käy aremmille, ujommille, niille, joille työttömyydestä julkisesti puhuminen on jo omanlaisensa kasvojen menetys? Kuinka käy niille, jotka piileskelevät asunnoissaan uskaltamatta edes viedä roskapussia niinä tunteina, kun työtätekevä kunnon kansa on sorviensa äärellä?

Kun en muuta voi, niin yritän puhua jonkun heistäkin puolesta.

Amerikan dervissi

Harmittelin toissapäivänä kirjallisuustieteilijäystävälleni, kuinka olen pudonnut kuin eno veneestä entisten tutkimusmaideni, Irlannin ja Pakistanin, kirjallisilta kartoilta. Heti seuraavana päivänä eteeni tupsahti pakistanilais-amerikkalaisen Ayad Akhtarin (s.1970) suomennettu Appelsiinikuorten katu (Otava, 2012, suom. Katariina Kaila), jonka englanninkielinen nimi American Dervish kieltämättä miellyttää minua enemmän kuin suomalainen (vaikka suomalainen nimi viittaakin syvälliseen sufilaiseen filosofiaan). Kirjojen kansikuvissa on myös selkeä tulkintaero – mielestäni amerikkalaisen alkuperäisteoksen kansi kuvaa enemmän romaanin henkeä kuin suomalainen, orientalistinen eksotiikkapläjäys.

Ayad Akhtar on pitkän linjan teatterimies, joka on vasta nelikymppisenä alkanut kirjoittaa proosaa. Nuoren Hayatin tarina ei kuitenkaan tunnu kovin teatraaliselta, vaan Akhtar on pyrkinyt kirjoittamaan puhtaan proosateoksen, pojan kehityskertomuksen seksuaalisuuden ja hengellisyyden ristipaineissa. Hayat on maallistuneen muslimiperheen kasvatti, jossa isä on hylännyt uskonnon täysin ja äiti vaikuttaa tapamuslimilta. Vanhemmat ovat onnettomia avioliitossaan; isä purkaa pahaa oloaan viinaan ja uskottomuuteen, äiti vaikuttaa klassisen masentuneelta. Äidin syöksykierteen pysäyttää ilouutinen kotimaasta: hänen nuoruutensa paras ystävä Mina on tulossa asumaan heidän luokseen yrittäen aloittaa elämänsä uudelleen avioeron jälkeen.

Minan ja tämän pojan Imranin saapuminen perheen keskelle järisyttää esiteini-ikäisen Hayatin maailman. Älykäs Mina-täti ottaa pojan uskonnollisen kasvatuksen sydämenasiakseen, mutta Hayat-parka rakastuu yli kolmikymppiseen mentoriinsa. Mina taas löytää Milwaukeesta juutalaisen lääkärimiehen Nathanin, mikä on särkeä nuoren miehen sydämen. Muslimin ja juutalaisen suhde on kauhistus varsinkin paikalliselle muslimiyhteisölle ja Minan Pakistanissa asuvalle suvulle siitäkin huolimatta, että Nathan lähestyy paikallista moskeijaa aikeenaan palata islamiin. Suhde päättyy traagisesti ja Minalle löytyy uusi kosija Sunil, joka pian osoittautuu vaimonhakkaajaksi. Hayatilla on pieni petturin osuus Mina-tädin rakkaushelvetissä, mitä hän katuu vuosikausia kertomatta tekosestaan kenellekään.

Paikoitellen teos sortuu melodramaattisuuteen, mutta pakistanilaista kunniakulttuuria vähän tuntevana aikuisen, eronneen naisen siveyden suojelu tuntuu tässä uskottavalta. Hayatin perhe on länsimaistuneimmasta päästä, mutta silti pitäytyy ainakin ihmissuhderintamalla ikivanhoissa punjabilaisissa tavoissa ja tottumuksissa. Varsinkin Muneer-äiti syyttää kaikista kokemistaan vääryyksistä kristittyjä valkoisia naisia, joilla ei ole muuta tekemistä kuin vietellä muslimiperheenisiä alkoholilla ja minihameilla. Kahden kulttuurin törmäyskurssi tuntuu vääjäämättömän jokapäiväiseltä; esimerkiksi alakoululainen Hayat ei saa osallistua korttelinsa luterilaisen kirkon lasten jäätelöjuhliin, vaikka koko kaveripiiri on paikalla. Kristittyjen jäätelö tuntuu äidistä likaiselta salajuonelta, vaikka samalla hän asioi kymmenien kristittyjen omistamien kauppojen kanssa halusipa tai ei.

Akhtarin perimmäinen missio on islamin peruspilareiden esittely länsimaiselle lukijakunnalle, mikä ei ainakaan itseäni paljoa lämmittänyt, olenhan oppinut nämä asiat tietokirjoista ja matkoillani. Koraanin säkeiden siteeraaminen ja rukouskäytäntöjen yksityiskohtainen läpikäyminen eivät säväyttäneet minua, vaikka osa siteeratuista suurista oli hyvin kontekstualisoitu. Loppujen lopuksi tässä annetaan Amerikan muslimiyhteisöistä perin negatiivinen, konservatiivinen ja oppimaton kuva. Hayatin isän ateistinen, alkoholin turruttama raivo on osittain ymmärrettävää, ottaen huomioon hänen maanmiestensä tekopyhyyden ja nurkkakuntaisuuden. Mitään hyvän mielen muslimi-idylliä tässä ei todellakaan maalailla, eikä kirjailijaa ainakaan voi syyttää poliittisesta korrektiudesta.

Teoksessa kohtaavat kolme ”kirjan kansaa”, juutalaiset, kristityt ja muslimit. Kauhein kohtaus liittyi Nathanin vierailuun moskeijassa, jossa ensin ulkokultaisesti miehen tervetulleeksi toivottanut imaami alkaa saarnata juutalaisten syntiinlankeemuksesta ja lopulta kongregaatio fyysisesti hyökkää miehen kimppuun kutsuen tätä ”likaiseksi jutkuksi”. Todellisia kohtaamisia on vähemmän, mutta loppupeleissä juutalaisuus ja islam esitetään toisiaan lähempinä opinkappaleina kuin niiden suhde kristinuskoon. Selkeinä hetkinä eriuskoiset miehet onnistuvat muistuttamaan toisiaan Iisakin ja Ishmaelin kansoista, mutta arjessa juhlaretoriikka vaihtuu silmittömään vihanpitoon.

Teoksessa oli hauskoja suvantokohtia, joista mieluisimpia minulle olivat tietysti ruoanlaittokuvaukset. Lahorelaista munuaismuhennostakin olen taatusti maistanut, ja kirjaa lukiessani alkoi hirveästi tehdä mieli paikallista läskiaamiaista paratha-leipineen ja munineen. Teenkeittorituaalit kiehtoivat. Pidin myös naisten muotiin liittyvästä arkisesta manipulaatiosta länsimaisten ja eteläaasialaisten houkutteiden ristiaallokossa. Teoksen naiskuva oli syvällinen ja moniulotteinen; miehet jäivät enemmän karikatyyrin tasolle, varsinkin pakistanilaiset sellaiset. Melkein pisti vihaksi, ettei teoksessa ollut yhtään sympaattista pakistanilaista miestä, joita kuitenkin itse olen tavannut elämässäni lukuisia.

Meillä kirjablogisteilla on tänään 16.7 lukumaratonipäivä, johon osallistun todennäköisesti vain tällä postauksella. Luin kirjan aamuyöstä uhmaten fysiikkaani. Koska lukemiseni on muuten ollut viime aikoina täysin maanista ja holtitonta, katson kontribuutioni yhdellä romaanilla täysin riittäväksi. Tänään olen ollut opettamassa, kaupungilla flaneeraamassa ja oopperassa. Kirjablogin pitäminen saakin uutta pontta erityisesti ei-kirjallisesta toiminnasta, sillä ei koko elämä voi olla pelkkää lukemista.

Saaristolääkärin rikas arki

Muistan tämän teoksen kannen isotätini Martan kirjahyllystä – Ester Erhomaa (1906-2001) oli hänen lempikirjailijansa ja taisi hän jotain Erhomaan teosta minullekin kaupata, vaikka olin vasta alakoululainen. Martan edesmennyt aviomies oli karjalainen, joten ymmärrän nostalgian. Martta kuoli jo ollessani yksitoistavuotias, mutta muistot hänestä paranevat kuin vuosikertaviini. Ehkä hän oli se vanha nainen, jolla riitti ymmärrystä maailmasta, ihmisistä ja heidän välisistä suhteista koko suvulle jakaa. Olen laittanut itselleni tehtäväksi Martan haudalla käynnin, koska en tiedä käykö siellä enää kukaan.

Ihmisen muisti on muutenkin kummallinen – yhtään kirjan kantta en muista mummoloistani, vaikka niissä aikaa enemmän vietin ja kirjahyllyjä kolusin. Ehkä piirroksessa puutalosta ja entisajan suvusta puhvihihoineen ja rusetteineen oli jotain erityisen viehättävää. Edelleen viihdyn tässä Antero Ahon piirtämässä illuusiossa. Se kuvaa erinomaisesti teoksen henkeä, karjalaisen luonnon runsaudensarvea, rakennuskulttuuria ja kuvattavan perheen koreilunhalua.

Erhomaa kiinnostaa minua siksikin, että hän on kirjoittanut muistelmateoksen lapsuudestaan Rantasalmella, pitäjässä, jonne minulla on sukututkimusyhteys. Tampereella pitkään vaikuttanut kirjailija oli leimallisesti ”itäinen ihminen”, joka näkyy erityisesti kielen tasolla. Erhomaan runsasta ja polveilevaa proosaa voi olla vaikea ymmärtää, ellei ole tottunut kulttuuriin, jossa jutellaan lämpimikseen.

Matleenan poika (Otava, 1972) on TV:stäkin tutun Matleena-sarjan toinen osa; ensimmäinen osa, Matleena ja päärynäpuu (1964), kertoo Matleenan naimisiinmenosta vossikkakuski Vallun kanssa Viipurin liepeillä ja perheen perustamisesta. Matleenan pojassa  päähenkilö on nuori poikamieslääkäri Vikke, joka on ottanut lääkärin tehtävän Viipurin saariston Uuraan saarella. Vikke haluaa kouluttautua kirurgiksi, mutta romaanin ajanjakson aikana hän on ”laastaritohtori”, jonka suurin vastuu on kuskata akuuttia hoitoa tarvitsevia potilaita Viipurin lääninsairaalaan. Erhomaan perehtyminen maalaislääkärin työhön on perusteellista, eikä teoksen päällimmäinen tunnetila ole kliseisen romanttinen. Ihmissuhteet ovat tässä melko hankalia, kukaan ei tunnu löytävän oikotietä onneen.

Vikke on vanhempiensa ainut poika, jonka tohtorin arvoa kyllä kunnioitetaan, mutta muuten mies ei ole ”edistynyt” samalla lailla kuin siskonsa materiaalisella tasolla. Varsinkin vanhempi sisko Kaisu on varsinainen päällepäsmäri, joka tietää kuinka kaikkien tulisi elää. Vikke hoitaa köyhiä saarelaisia enimmäkseen ilmaiseksi, elää askeettisesti eikä ole kolmenkympin kynnyksellä vielä löytänyt toista puoliskoaan. Saarelaiset eivät uskalla antaa tyttäriään poikamiehelle lääkärin apulaiseksi; moni on käynyt haastattelussa, mutta perunut tulonsa viime tipassa vanhempien ukaasista. Lopulta apulaiseksi päätyy monilapsisen perheen tytär Ebba, joka on liikkeissään tarkempi ja järjestelmällisempi kuin boheeminoloinen tohtori. Ebba onkin suosikkihahmoni päivettyneine poskineen ja rehevine puheenparsineen. Hän tuntuu ihmiseltä, jota kukaan ei pysty kusettamaan.

Teos asettuu vuoteen 1918, sisällissodan jälkimaininkiin, jolloin Karjalan kannasta kehitettiin pontevasti. Yhteiskunta on helpompi ja lempeämpi kuin näinä päivinä: kaikilla on töitä, paikka yhteisössä ja omanarvontunto. Uuraan saarella elää toimelias ja pitkälti omavarainen yhteisö. Matka Viipuriin on vaivalloinen, joten reissuja kaupunkiin tehdään vain muutaman kerran vuodessa. Tohtorin vaikeimpia reissuja ovat avustukset synnytyksissä kaukaisilla saarilla, joissa äidin tai lapsen (tai molempien) henkiinjääminen on usein hiuskarvan varassa, ja moni menehtyykin.

Viken perheen suhteet tuntuvat raikkaan tasa-arvoisilta, jopa edistyksellisiltä verrattuna vaikka myöhempään Suomi-filmi-paatokseen. Sisarukset huolehtivat toistensa seksuaalivalistuksesta yllättävän modernisti, ja isänkin ”viidenkympin villitystä” analysoidaan monisyisesti. Perhe on harvinaisen avarakatseinen ja lämminhenkinen huolimatta kokemistaan menetyksistä ja takaiskuista. Näkökulma on valistuneen työväenluokkainen: tässä vossikkakuski-isä antaa lääkäripojalleen pitkään mietittyjä elämänohjeita toivomuksenaan pojan asettuvan aloilleen ja jatkavan yleislääkärin kaidalla polulla kotinurkillaan Tiiliruukin esikaupungissa. Vikke kuitenkin valitsee toisin.

Tämä on toistaiseksi vähiten tunkkainen lukemani Karjala-kirja ja päihittää kuusnolla mm. Anu Kaipaisen. Eeva Kilven ja Laila Hirvisaaren teokset (kaikella kunnioituksella). Vaikka tässäkin leivotaan piirakoita, puhutaan vahvaa murretta ja jaetaan kansanviisautta isolla lusikalla, Erhomaa ei sorru itkuiseen ”Karjala takaisin”-retoriikkaan. Karjalan ystäviä uskoisin teoksen lämmittävän erityisesti siksi, että tätä Viipurin saariston kulttuurimaisemaa ei varsinaisesti enää ole olemassa – matkakirjailija Markus Lehtipuu on kirjoittanut paljon saarten rakennusten ja historian hävityksestä.

Jos pidit Ulla-Lena Lundbergin Jäästä tai Leena Parkkisen Galtbystä länteen-teoksesta, tämäkin antikvariaattien helmi saattaa ilahduttaa. Erhomaa on kirjailijana jokseenkin unohdettu, mutta ansaitsisi uudelleenarvostusta sekä lapsuuden että itäsuomalaisen mentaliteetin kuvaajana. Yritän jatkaa hänen teoksiinsa tutustumista, jos suinkaan saan niitä käsiini.