Jämtlannin kruunaamaton kuningatar

Ekman BlackwaterKerstin Ekmanin ruotsinkieliset romaanit ovat odottaneet lukijaa hyllyssäni jo ehkä vuosikymmenen. Luen ruotsiksi tietynlaista kirjallisuutta (dekkareita ja maahanmuuttajasaagoja), mutta Ekmanin ruotsi on tuntunut liian vaativalta alkukielellä. Nyt sain Ekman-pään auki, sillä sain kaverilta suomenkielisen käännöksen Tapahtui veden äärellä (Otava, 1994, suom. Oili Suominen). Lukukokemuksen rohkaisemana saatan kokeilla paria muuta Ekmanin alkutuotannon romaania (Häxringarna, En stad av ljus) alkukielellä. Tosin tiedän niistä muodostuvan ikuisuusprojektin, sillä tässä suomennoksessakin meni kokonainen viikko.

Joskus olen tykännyt lukea ruotsalaisia kirjoja englanniksi, esim. Mikael Niemen Popular music from Vittula (2002) oli sopivan outouttava kokemus. Huomaan, että tämäkin romaani on saatavilla enkuksi ja enkunkielisessä versiossa on tyylikkäämpi kansi kuin pohjoismaisissa.

Ekman (s.1933) on kompleksinen kertoja, joka tunnetaan oudoista detaljeistaan ja lentävistä lauseista. Hän on Jämtlandin maakunnan kaunokirjallinen kuningatar, joka on onnistunut maalaamaan tämän takahikiän alkuperäiskulttuuria maailmankartalle levein ottein. Tapahtui veden äärellä on kenties hänen tuotantonsa menestynein romaani, jolla hän voitti sekä August- että Pohjoismaiden neuvoston palkinnon.

Romaanin oudoin yksityiskohta liittyy ämpärissä elävään ankeriaaseen, jonka Johan-poika nappaa pelastusköydekseen jouduttuaan heitetyksi vanhaan kaivoon. Ankeriaan sielunelämää seurataan kymmenien sivujen verran legendaarisella karkumatkalla Norjaan.

Juonta en nyt referoi, sillä teoksen koukuttavuus perustuu juonen yllätyksellisyydelle. Teos ei ole varsinaisesti dekkari, vaikka vanhoja rikoksia siinä ratkaistaankin. Keskiössä ovat äiti ja tytär, jotka eräänä 70-luvun juhannuksena saapuvat Svartvattnet-nimiseen kylään lähelle Norjan rajaa. Heidän tarkoituksenaan on muuttaa ekologiseen yhteisöön Annie-äidin uuden poikaystävän kutsumana, mutta mies ei saavukaan paikalle sovitusti ja kaksikko jää tien päälle. Veden äärellä tapahtuneet asiat kummittelevat molempien päässä vielä kahdeksantoista vuoden päästä, jolloin raskaana oleva Mia-tytär vihdoin uskaltaa muistaa näkemänsä tarkemmin.

Ekmanin henkilöhahmoista moni on herkullisen vinksahtaneita. Omia suosikkejani olivat hippikommuunin tyypit, jotka tuntuvat suomalaisesta näkökulmasta elävän edellä aikaansa köyhäilyn ja askeettisen lähiruokatuotannon saralla. Svartvattnetin kylän asukkaiden kommentit uusista tulokkaista ovat koomisia, esimerkiksi kyläkauppias Ola ei suostu näyttäytymään kylän raitilla ”punikkien” seurassa ja näin pyytää kyyditettävän Annien kävelevän taajaman taakse, josta mies noutaa hänet autoonsa. Kommuunin nuorten parien suhteet ovat hankalia ja tunnelma eristäytyneessä yhteisössä  kauttaaltaan painostava. Kommuuniosio tuntuu itsestäni melkein omaelämäkerralliselta, olinhan itsekin 90-luvulla muuttamassa ruotsalaiseen maaseutukommuuniin, tosin en ihan noin alkeellisiin ja syrjäisiin oloihin. Toisin kuin romaanin Annie, tutkin kuitenkin omia survival-taitojani ja päädyin toiseen ratkaisuun. Anniekaan ei kommuunissa kauaa viihdy, ehkä vain muutaman kuukauden. Hän palaa tavallisempaan elämään kyläkoulun opettajana harrastaen sienestystä kylän akkojen kanssa ja poukkoillen epätyydyttävissä miessuhteissa.

Romaanissa seikkaillaan myös Norjassa ja pikaisesti Suomessakin. Saamelaistaustaisilla tyypeillä on suomalaisia nimiä, ja suomenruotsalainen elitistinen Yljaksi itseään kutsuva naishenkilö toteuttaa tässä itseään pitämällä nuorta Johania seksiorjana tunturimökillään. Valtoiden rajat ovat liukuvia ja vallalla on yhteispohjoismainen ideologia.

Lempilauseeni teoksessa oli: ”Lapset ovat pieniä uskonnollisia eläimiä, joilla ei ole teologiaa” (280). Tällaisen helmen vuoksi olen iloinen, että sain luettua teoksen loppuun, vaikka lukeminen jumittui monta kertaa, ei kielen takia vaan raskaan tunnelman. Välillä olisin kaivannut suvantovaiheita tai jotain vähemmän symbolista – Ekmanin kerronta on niin täyteläistä, että siihen melkein pakahtuu.

Ekmanin seuraaja taitaa olla dekkaristi Åsa Larsson, jonka Kiirunaan sijoittuvissa kirjoissa on samantyyppistä arktista hysteriaa. Jos lukee jonkun Ekmanin ja Larssonin teoksen yhdessä, alkaa jo olla loistavasti perillä pohjoisen Ruotsin mielenmaisemasta.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s