Sisarusten päättymätön kirjeenvaihto

JoutsenetSwanin suvun ”mustat joutsenet” eli yhdeksän sisarusta olivat kaikki ahkeria kirjoittajia, vaikka ainoastaan Anni Swan jäi jälkipolville tunnetuksi koko maan satutätinä. Anni Swanin ja Otto Mannisen perheen vaiheista olen saanut rikasta suullista perimätietoa, koska yksi sukuni haara on Kangasniemeltä, kulttuurivaikuttajien kesäpaikkakunnalta. Muistan, kuinka 1990-luvulla Swan/Mannis-tietouden pankki räjähti, kun SKS alkoi julkaista sekä Mannisten että Swanin sukujen kirjeenvaihtoa. Olen tainnut muinoin selailla kaikkia sarjan viittä teosta, mutta parhaiten muistan sarjan viimeisen teoksen Juuret Rasikankaalla (2001), joka koostuu Mannisten sisarusten kirjeenvaihdosta aivan 1900-luvun alusta.

Teos Mustat joutsenet ja heidän jälkipolvensa (SKS, 1995) on Swanin sisarusten kirjeenvaihdon toinen volyymi, jossa seurataan suvun vaiheita vuodesta 1917 1950-luvulle. Itsenäisen Suomen alkuvuodet kerrottuna porvarillisesta naisnäkökulmasta keskittyy puutarhanhoitoon, kahvikekkereihin ja tavaroiden lähetykseen eri kesäkotien välillä, mutta mahtuu teokseen laajempiakin teemoja. Swanin sisarusten seurapiiriin ei tainnut kuulua ketään punaisten kannattajaa, mutta valkoisen Suomen airueina sisarukset eivät vaikuta kiihkomielisiltä (seuraavan polven viritykset vaikuttavat äärimäisemmiltä). Siskojen fennomaani-isä oli antanut kaikille yhdeksälle hyvin juurevat suomalaiset nimet, mutta tyypilliseen suomenruotsalaiseen tyylin kaikilla oli myös hassut hellittelynimet. Vain neljä yhdeksästä oli rouvashenkilöitä; viidellä neidillä oli kaikilla vankka työura. Kouluttautumisen ja työnteon eetos oli kaikilla vahva. Leskirouvat Helmi ja Nelma toimivat myös opettajina elättääkseen perheitään. Myös Nelma julkaisi vanhoilla päivillään satukirjoja, mutta ei niittänyt samanmoista mainetta kuin isosiskonsa. Sisarukset olivat myös äärimmäisen pitkäikäisiä: viisi yhdeksästä eli yli 90-vuotiaaksi, yksi yli satavuotiaaksi.

Minua alkoi kirjeenvaihdon pohjalta Annin lisäksi kiinnostaa Lyyli Armias alias Doldi Swanin (1872-1974) ura psykiatrisena sairaanhoitajana. Lyyli palveli neljässä mielisairaalassa, pisimpään Helsingin Lapinlahdessa, jossa yleni ylihoitajaksi ja kirjeiden mukaan matkusteli usein ympäri Eurooppaa alan kokouksissa. Lyyli oli Suomen ensimmäinen naispuolinen psykiatrinen hoitaja ja oli kunnostautunut hoitokulttuurin uudistajana. V.1927 Lyyli kertoo laivamatkastaan Islantiin, jonne hänet oli kutsuttu Islannin sairaanhoitajataryhdistyksen vieraaksi neuvomaan nuorta yhdistystä pääsemään voimiinsa. Matkalla oli tavattu kaikki Islannin silmäätekevät pääministeristä ja piispasta saakka ja nautittu Reykjavikin porvarien erinomaisesta vieraanvaraisuudesta.

Pidin kirjassa eniten juuri matkakuvauksista. Kaikki siskot vaikuttavat mobiileilta tapauksilta, yksi vietti joulua Roomassa, toinen seilasi Kanariansaarille rahtilaivalla ja kolmas vietti laatuaikaa Kanadan Sudburyssä tutustuen suomalaisten kaivostyöläisten arkeen. Kielten opiskelu oli joutsenten perheissä kunniakysymys, ja sisarusten luona kävi myös kylien lapsia yksityisopetuksessa. Kun Anni 65-vuotiaana kertoo hankalista huvilamatkoistaan hevoskärryillä korissa istuen, isosisko Elli ohjeistaa: ”Minusta alat jo olla vähitellen siinä ijässä, että matkasi voisi olla vähemmän äventyrlig” (188).

Kirjeenvaihdosta iso osa keskittyy kirjeisiin Annille tai Annilta muille, mikä on ymmärrettävää, onhan teoksen toimittanut Annin poika Antero Manninen (1907-2000). Olen ymmärtänyt, että suvun arkistoa ylläpidettiin vuosikymmenet Kotavuoren huvilalla, ja luultavasti pidetään edelleen. Minulle Kotavuoren kesämökkiromantiikka alkaa olla jo jokseenkin loppuunkaluttu teema, mutta opin tästäkin teoksesta taas uutta Kangasniemen kylistä. Esimerkiksi vuonna 1933 nuori sulhanen Antero raijaa vastahakoisen morsiamensa Katrin Tinton tilalle IKL:n puhetilaisuuteen. Mielikuvitus alkaa laukata aivan eri tavalla, kun on käynyt paikan päällä. Olikohan helsinkiläisestä Katrista kauheaa istua savolaisessa tuvassa kuulemassa kylän ukkojen muilutusfantasioita? Tintto sijaitsee mökkitiemme varrella, se on edelleen mahtitila. Kotavuori on mökistämme n. 7 km päässä linnuntietä, mutta veneellä matka sinne olisi mutkainen.

Kirjeenvaihtoteosta ei voi lukea yhdeltä istumalta, enkä usko, että monikaan jaksaa kahlata sen herpaamattomasti kannesta kanteen. Itse jaksoin lukea hyvin alkuvaiheen kirjeet toiseen maailmansotaan saakka, mutta sodanjälkeinen henkilögalleria ei enää kiinnostanut. Kaipa kulttuurisuvun leiman saa, jos suvun arkistot ovat järjestyksessä. Tällainen järjestelmällisyys vaatii pysyvyyttä, varallisuutta ja kärsivällisyyttä. Minkään muun suomalaisen suvun kirjeenvaihtoa en ole seurannut tällä intensiteetillä kuin Swan-Mannisten.

Jos mustat joutsenet kiinnostavat, suosittelen myös Annin lapsenlapsen Hellevi Arjavan kirjoittamaa elämäkertateosta Swanin tytöt (Tammi, 2007), jossa sisarusten saaga kerrotaan jouhevammin romaanityyliin.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s