Kuinka paratiisi rakennetaan?

Kotavuori-kirjaYliopistomies-tietokirjailija Antero Mannista (1907-2000) kiusattiin teini-ikäisenä hänen isänsä Oton kirjoittamasta herkästä runosta ”Kultasauva” (teoksessa Säkeitä II, 1910). Runossa ennustetaan: ”Antero sen tehdä voipi,/paljon eemmäs ehtii./Äidin virpi vihannoipi,/kultalehvät lehtii.” Minullakin on runosta syvä henkilökohtainen muisto, jolla en nyt aio kiusata mahdollisia sukulaislukijoitani. Sen sijaan kerron toisen suvun paratiisinrakentamisprojektista, joka alkoi 1900-luvun alkuvuosina Otto Mannisen epäonnistuneesta kosinnasta. Vastavalmistunut maisteri Manninen löysi Kangasniemen Kotavuoren saarensa apeissa tunnelmissa aikoen rakentaa sinne yksinkertaisen piilopirtin, jossa toipua sydänsuruistaan.

V. 1905 miehen onni kääntyi ja hän onnistui kutsumaan saarelleen Annin, jonka kanssa kihlautuminen ja naimisiinmeno tuntui vääjäämättömältä. Kotavuoreen rakennettiin pieteetillä ja pidemmällä kaavalla kartanomallinen erämaahuvila, joka vaati herrasväen poissaollessa uskollista talovahtia. Puulan Rämiäisen saareen nousi elävä huvilayhteisö, jossa vieraili kulttuuriväkeä ja sukua, mutta myös lähikylien talollisia, talottomia ja humu-ukkoja. Otto Mannisen isän Topiaksen jouduttua konkurssiin huvilan yhteyteen rakennettiin Alatalo lähisukulaisille, joka oli asutettu ympäri vuoden. Vaikka Oton perhe vaikutti suuremman osan aikaa Helsingissä kuin Kangasniemellä, he pitivät Kotavuorta todellisena kotinaan ja sielunmaisemanaan. Toisen maailmansodan aikana suku oli evakossa sähköttömässä kesäparatiisissaan talvellakin, ja vanhuuden päivillään Otto ja Anni asuttivat huvilaansa pääsääntöisesti.

irisrukka_jpg198Ensimmäinen itse lukemani ei-kuvakirja noin 5-6-vuotiaana oli Anni Swanin Iris Rukka (1916). Hyllyssämme oli myös satukirja Kotavuoren satuja ja tarinoita (1957), mutta vasta Iriksen traagiset seikkailut saivat minut arvostamaan kuuluisaa satutätiä. Erityisen hyvin muistan Tanelin ja Seren, jotka sydäntäsärkevästi lähettivät rakkaan kasvattinsa maailmalle korkeampaa oppia saamaan. Vasta nyt yli nelikymppisenä tajuan lastenkirjan syvän juurtuneisuuden Kangasniemen ja Puulan saariston maisemaan. Swanilla oli esikuvina romaania kirjoittaessaan Oton veli ja hänen vaimonsa, Rikhard ja Ida ja myös talonvahti Kuitusen porukka. Maalaisten kömpelö herrainpelko ei Iris Rukassa käänny tilannekomiikaksi, vaan romaanissa pysytään uskollisena vaatimattomille juurille.

Mannis-Swanin klaanilla oli kilpailua naapurihuvilan Wichmannien kanssa siitä, kumman paikka on paratiisimaisempi. Wichmannin perhe oli puoliksi unkarilainen ja unkarilaisen äidin eksoottinen kädenjälki toi kilpailussa lisäpisteitä. Mannisilla taas oli aurinkoisempi piha, jossa ruusut alkoivat kukkia ennen Wichmanneja. Paratiisin rakennus ei tuntunut koskaan loppuvan – aina oli uutta raivaamista, tuunaamista ja säätöä. Runoilijaksi Otto Manninen oli poikkeuksellisen käytännöllinen, vaatimaton ja sukurakas tyyppi. Kotavuoren huvilayhteisössä hänen raivaamansa ”professorin polku” on saanut takavuosina uusia raivaajia esim. Mannis-seuran innokkaiden jäsenten muodossa.

Eniten Kotavuoren saagassa koskettaa taiteen tekemisen ja arkiaskareiden luova balanssi. Pieni Hellevi-tyttö kasvaa kuuntelemaan isoisänsä Homeros-käännöksiä ääneen luettuina, mutta samalla perhettä viihdyttävät kyläläisten järjestämät emäntäkutsut, joilla kursailevat kahvia kaatavat tädit tokaisevat: ”Suaphan sillä suuta huuhdella”. Paratiisi viittaa minusta eniten elämän eri osa-alueiden asettamiseen hengittävään suhteeseen toistensa kanssa. Jos ihminen ei koskaan käy ongella, hakkaa halkoja tai nauti suun soittamisen jalosta taidosta, kuinka hän voi kuvitella luovansa mestariteoksia?

kahdeksas_vuodenaika-arkko_samuli-27502319-2200416721-frntlPidin 1990-luvulla SKS:n Mannisista ja Swaneista kertovaa kirjeenvaihtohanketta läpiporvarillisena hapatuksena, mutta olen silti salaa silmäillyt teoksia ja hankkinutkin niitä lahjaksi suuremmille Kangasniemi-faneille. Nyt sarjan kolmas osa Kotavuoresta rakkaudella (SKS, 1997, toim. Antero Manninen) muljautti sydämeni ja asetti aivoni vaaralliseen etnologis-sukututkimukselliseen tilaan. Omista Mannisistani (jotka ehkä ovat hirvittävän kaukaista sukua Otto Mannisen haaralle, mene ja tiedä) löysin viime vuonna inspiroivaa materiaalia esim. vanhoista lehdistä ja löytämäni tieto muutti ymmärrykseni koko lapsuudestani. Isoisoisoäitinikin nimi muuten oli Sere eli Serafina.

Blogosfäärissä olen seurannut kiinnostavaa Puulasta kertovaa kirjahanketta, joka sai päätöksensä tänä juhannuksena. Jukka Rastas ja Samuli Arkko ovat julkaisseet kulttuurihistoriallisen valokuvateoksen Kahdeksas vuodenaika: Löytöretkiä Puulalle (Ivan Rotta, Kangasniemi 2014), jossa parivaljakko on kuvannut erämaajärveä kaikkina vuodenaikoina. Teos pitäisi saada käsiin pian, sen verran upealta se vaikuttaa jo kustantajan sivuilla sekä taiteellisesti että tiedollisesti. Teosta voi ostaa Puulan alueen kaupoista, mutta taatusti myös suoraan kustantajalta netin välityksellä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s