Ulossulkemisen pieni historia

OatesJoyce Carol Oates  (s.1938) on kertojana avautunut minulle vasta ”vanhemmilla päivillä”, ja nytkin hitaammanlaisesti. Aloitin hänen romaaniensa luvun viime vuonna kompleksisella Mudwomanilla (2012); nyt oli vuorossa I’ll Take You There (Fourth Estate, 2002), joka onnekseni avautui helpommin ja koukutti ensi kappaleesta yhden päivän lukumaratoniin. Yhteistä romaaneilla oli paljon: molemmat käsittelevät yliopistomaailmaa ja mielen horjumista, mutta aika-akseli on eri ja myös henkilöiden mentaalinen koostumus. Toiston vaaraa ei ollut pätkääkään.

Tässä romaanissa on kolme toisistaan selkeästi erottuvaa osiota, jotka upeasti tukevat toisiaan, mutta ovat silti erillisiä. Aika-akseli on 1961-5, jolloin käytiin tiukimpia taistoja mustien ja muidenkin vähemmistöjen kansalaisoikeuksien puolesta. Ensimmäisessä osiossa päähenkilö A. (jonka oikea nimi jää mysteerioksi) pääsee stipendillä opiskelemaan Syracusen yliopistoon. Ihmeen kaupasta hän myös pääsee fuksivuotenaan ”piireihin” ja lopulta asumaan glamöröösin Kappa Gamma Phi-sisaruskunnan asuntolaan. Kultaisen sororiteettipinssin rintaan pistettyään A. uskoo pyyhkivänsä pois ankean, köyhyyden ja alkoholismin tahroittaman maalaistaustansa ja aloittavan uuden elämän. Kaikki ei kuitenkaan mene eliittiklubissa kuin Strömsössä, joten A. saa vuoden sisällä potkut ja joutuu palaamaan köyhien asuntolaan. Kokemus aiheuttaa A:ssa mielen järkkymistä ja häntä jo pidetään kampuksella pelottavana kylähulluna. Toisessa osiossa A. rakastuu palavasti etiikan luennoilla itseään kymmenen vuotta vanhempaan jatko-opiskelijaan, joka ainoana salista pystyy haastamaa luennoitsijansa. Kolmannessa osassa A. löytää uudelleen isänsä, jonka uskotaan jo olevan kuolleen ja ajaa Volkswagenilla yksin mantereen läpi häntä saattohoitamaan. Kaikki kolme matkaa tuntuvat eeppisiltä, ja vaikka tässä käsitellään hyvin raskaita teemoja (rasismi, seksismi, syrjäytyminen), lopputulema on kuitenkin toiveikas.

Temaattinen pääpaino on rasismissa: A:n rakastettu on musta, aikuinen mies, Vernon Matheius, jonka tausta jää tarkoituksella epäselväksi. Itse tulkitsin Vernonin tulevan jostain Länsi-Afrikasta, mutta yhtä hyvin hän voisi olla karibialainen tai etelävaltiolainen- kansallisuudella ei ole tässä väliä. Orjuuden historiasta, kanssasyyllisyydestä ja identiteetin rakentumisen ongelmasta Vernon puhuu vain tiukan paikan tullen. Muuten hän  on onnistunut ohittamaan jokapäiväisen rotuongelman hautautumalla Wittgensteinin sanallisen kilven taakse. Laitoksellaan häntä on kohdeltu hyvin, hänellä on tuntuva apuraha, jolla voi jopa syödä ulkona. Filosofiset keskustelut ja kuvaus tutkimustyöstä ovat herkullisia tästäkin luopiosta, jonka filosofian opinnot jäivät kesken logiikan vaikeuden vuoksi. Tunkkaiset lehtilukusalit saavat uutta seksikkyyttä ja houkuttelevuutta, tenttiin päntätty teksti alkaa elää loisteliasta elämää.

Nuoren faninsa Vernon ristii uudelleen Anelliaksi, ja alussa hän on Anellian huomiosta kiusaantunut. Naisseuraa hän ei edes etsi, vaan tyytyy pelaamaan kahviloissa shakkia muiden nörttien kanssa. A. taas käyttäytyy miehen edessä kuin pahainen koulutyttö, ja kokee uuden tuttavuuden ainoana porttina aikuisuuteen. Oikeastaan rakastunut A. käyttää tässä vanhempaa miestä enemmän hyväkseen kuin mies, jolle seksi on vain oheistoiminto, tylsyyden karkoittaja. Suhde kehittyy epätasapainoisena, raivokkaana ja yhteiskunnan kirjoittamattomia normeja rienaten. A. joutuu puhutteluun yliopiston dekaanin luo epäsiveellisestä käytöksestään. 50-luvulla vastaavasta seurustelusta olisi saanut potkut yliopistosta, mutta 60-luvun murroskautena asianajajan ja kansalaisoikeusaktivistien mainitseminen pelastaa naisen pälkähästä.

Oates kuvaa piinallisen tarkkanäköisesti ympäröivän yhteiskunnan suhtautumisen ei pelkästään ”sekarotuisen”, vaan myös eri-ikäisen ja korkeasti koulutetun parin olemassaoloon. Katseet, puskahuutelun, nimeämisen politiikan. Heidän keskustelunsa, mieltymyksensä ja pelkkä fyysinen läsnäolo ei rasvaisissa kuppiloissa, vaan kampuksen baareissa ja joskus yläluokan ravintoloissa on se ”punainen lippu”, jota WASP-henkiset rodun puhtauden ylläpitäjät eivät voi sietää. Valitettavasti vastaavaa on havaittavissa edelleen Suomessa, varsinkin pienillä paikkakunnilla ja öiseen aikaan. Historialliset rakenteet ovat dramaattisesti erilaisia, mutta rasismin ja ulossulkemisen logiikka hämmentävän samanlaista.

Pelkkä rakkaustarinakin olisi riittänyt romaanin sisällöksi, mutta A:n vaiheet ennen ja jälkeen suhdetta taustoittavat upeasti tätä hankalaa romanssia. Varsinkin kolmas osio yllättää uudella sisällöllään, eli jännitys säilyy aivan viimeisille sivuille saakka. Pariskunnan uudelleennäkemisellekin kypsässä keski-iässä annetaan toivoa ihan kirjan nimen tasolla. ”There” on luterilainen hautausmaa Niagara Countyssa, jonne A:n saksalaistaustainen suku on haudattu. Juurien hautaamisesta ja niiden ylöskaivamisesta kai romaanissa on lopulta kyse. Oates antaa molemman osapuolen historialle yhtälaisen painon ja huomion, eli valkoisen eurooppalaistaustaisen kaukasialaisenkin historiasta tulee erityistä, merkittyä ja ”etnistä”. Tämä on se oppitunti, joka usein eurooppalaisilta monikulttuurisuuden kuvaajilta on jäänyt istumatta.

Verrattuna edelliseen Anne Tyler-lukukokemukseeni Oates kolahti nyt enemmän, eli ilmeisesti kaipaan tänä kesänä uimista synkemmissä vesissä. Oatesin tuotanto onkin niin monipuolinen ja laaja, että tässä lukuhaasteessa voi mennä vuosikymmen.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s