Annamari Marttisen romaani Ero (2011, Tammi) on taatusti kirjoitettu tarpeeseen ja omakohtaisista aineksista. Aika monissa suomalaisissa nykyromaaneissa erotaan, mutta harvoissa teoksissa itse ero nousee pääteemaksi, niin arkista ja normaalia eroaminen on keski-ikäisille kansalaisillemme. Arvostelin tänne taannoin Virpi Hämeen-Anttilan Railon (2011, Otava), jossa keskiluokkaisen urbaanin parin erilleen kasvaminen oli esitetty jokseenkin samassa hengessä kuin tässä, mutta bonuksena romaanissa oli uppoutuminen Ilomantsin mielenmaisemaan. Erossa taas ei asuta missään, ei puhuta mitään murretta eikä muutenkaan olla kiinnostuneita kulttuurista tai historiasta. Toisin sanoen kyseessä on vielä steriilimpi pariskunta ilman juuria tai kiinnostusta muuhun kuin itseensä, omaisuuteensa ja perhekuntaansa.
Päähenkilö, noin nelikymppinen Ellen on ollut eron alkuunpaneva voima 19 vuoden avioliiton ja vielä pidemmän seurustelun jälkeen. Ellenin mies Kimmo ei ole vuosiin halunnut tämän kanssa samaan suihkuun, ja joululahjaksi annetut stringit ja viettelevät parfyymitkin keräävät kaapeissa pölyä tarpeettomina. Saatuaan nuorimmankin lapsista koulutielle Ellen ei enää kestä kämppismeininkiä. Eropapereiden kanssa soudetaan ja huovataan, mutta lopulta pariskunnan omakotitalo myydään ja molemmat muuttavat sinkkuasuntoihinsa syömään eineksiä, litkimään lohdutusviiniä ja suunnittelemaan toista kierrosta. Been there, done that?
Marttisen kieli on sujuvaa ja romaanin rakenne on helppolukuinen. Kappalejaossa ilmeisesti seurataan uskollisesti Fisherin eroseminaarin rakennetta, sillä jokainen kappale käsittelee ihmiselon suuria tunteita. Ellenin erokurssin etenemistä raportoidaan myös uskollisesti. Kurssilaiset eivät tutustu toisiinsa syvällisesti eivätkä muodosta keskenään uusia parisuhteita. Ellen ja hänen myös vasta eronnut bestiksensä Inka harrastavat reippaita yhden illan suhteita siellä täällä, mutta ainakin Ellen kokee niiden keskellä sielullista tyhjyyttä. Loppuratkaisua ei varsinaisesti ole eikä eroparista kumpikaan tuota minkäänlaista yllätystä.
Uskallan väittää, että teos palveleekin vasta eronneita, pitkästä avioliitosta toipuvia keski-ikäisiä naisia, joiden oma prosessi on pahasti kesken. Ellen on niin tavallinen, historiaton ja tasapaksu tyyppi, että häneen voi ulkokohtaisesti samastua, jos kokee vastaavia raivoavia vihan tai koston tunteita eksäänsä kohtaan. Tunteissa vellotaan ja niitä ruoditaan loputtomiin, mutta samalla pariskunnan muu elämä pysähtyy. ”Oikeassa” elämässä kun eronneilla ihmisilläkin on muita haasteita kuin eksän uuden seksielämän fantasioiminen. On sairaita vanhempia, ongelmanuoria, työttömyyttä, alkoholismia, ja kaiken paskan keskellä voi vaikka puhjeta rintasyöpä. Tässä Ellenillä on loputtomasti aikaa vain itkeä omaa mahdollista yksin jäämistään, parittomuuttaan, johon lohtua tuovat korkeintaan baarien kertakäyttömiehet.
Ongelmallisinta teoksessa oli sivuhenkilöiden totaalinen latteus. Kukaan heistä ei sytyttänyt, ja koska päähenkilötkin olivat mitäänsanomattomia, teos jätti vain hailean muistijäljen siitä, kuinka eroamisesta ja uusista kierroksista tänä päivänä puhutaan. Kun itse olen (avo)eronnut useamman kerran enkä ole koskaan pystynyt omistautumaan eroprosessieni läpikäyntiin kalliissa ja aikaavievissä seminaareissa, koen teoksen tematiikan itselleni turhaksi menneen talven lumeksi. Tämä ei poista teoksen arvoa toisentyyppiselle lukijalle. Minusta kuitenkin kaunokirjallisuudessa tärkeintä on universaali merkittävyys, eli hyvää avioerosta kertovaa kirjaa voisi lukea paatunut ikisinkkukin. Tässä heteronormatiivisuus, keskiluokkaisuus ja historiattomuus tekivät teoksesta vaikean arvioida kaunokirjallisuutena, vaan pikemminkin terapiatekstinä niille omistavan luokan heteroille, joilla ei ole paljoa muuta kokemusta elämästä kuin liitto lukioaikaisen sweetheartin kanssa ja oman paikkakunnan tunkkaiset piirit.
Terapiakirjojakin tarvitaan. Valitettavasti en itse ollut tämän terapian tarpeessa.
Anun ihmeelliset matkat 