Harmittelin toissapäivänä kirjallisuustieteilijäystävälleni, kuinka olen pudonnut kuin eno veneestä entisten tutkimusmaideni, Irlannin ja Pakistanin, kirjallisilta kartoilta. Heti seuraavana päivänä eteeni tupsahti pakistanilais-amerikkalaisen Ayad Akhtarin (s.1970) suomennettu Appelsiinikuorten katu (Otava, 2012, suom. Katariina Kaila), jonka englanninkielinen nimi American Dervish kieltämättä miellyttää minua enemmän kuin suomalainen (vaikka suomalainen nimi viittaakin syvälliseen sufilaiseen filosofiaan). Kirjojen kansikuvissa on myös selkeä tulkintaero – mielestäni amerikkalaisen alkuperäisteoksen kansi kuvaa enemmän romaanin henkeä kuin suomalainen, orientalistinen eksotiikkapläjäys.
Ayad Akhtar on pitkän linjan teatterimies, joka on vasta nelikymppisenä alkanut kirjoittaa proosaa. Nuoren Hayatin tarina ei kuitenkaan tunnu kovin teatraaliselta, vaan Akhtar on pyrkinyt kirjoittamaan puhtaan proosateoksen, pojan kehityskertomuksen seksuaalisuuden ja hengellisyyden ristipaineissa. Hayat on maallistuneen muslimiperheen kasvatti, jossa isä on hylännyt uskonnon täysin ja äiti vaikuttaa tapamuslimilta. Vanhemmat ovat onnettomia avioliitossaan; isä purkaa pahaa oloaan viinaan ja uskottomuuteen, äiti vaikuttaa klassisen masentuneelta. Äidin syöksykierteen pysäyttää ilouutinen kotimaasta: hänen nuoruutensa paras ystävä Mina on tulossa asumaan heidän luokseen yrittäen aloittaa elämänsä uudelleen avioeron jälkeen.
Minan ja tämän pojan Imranin saapuminen perheen keskelle järisyttää esiteini-ikäisen Hayatin maailman. Älykäs Mina-täti ottaa pojan uskonnollisen kasvatuksen sydämenasiakseen, mutta Hayat-parka rakastuu yli kolmikymppiseen mentoriinsa. Mina taas löytää Milwaukeesta juutalaisen lääkärimiehen Nathanin, mikä on särkeä nuoren miehen sydämen. Muslimin ja juutalaisen suhde on kauhistus varsinkin paikalliselle muslimiyhteisölle ja Minan Pakistanissa asuvalle suvulle siitäkin huolimatta, että Nathan lähestyy paikallista moskeijaa aikeenaan palata islamiin. Suhde päättyy traagisesti ja Minalle löytyy uusi kosija Sunil, joka pian osoittautuu vaimonhakkaajaksi. Hayatilla on pieni petturin osuus Mina-tädin rakkaushelvetissä, mitä hän katuu vuosikausia kertomatta tekosestaan kenellekään.
Paikoitellen teos sortuu melodramaattisuuteen, mutta pakistanilaista kunniakulttuuria vähän tuntevana aikuisen, eronneen naisen siveyden suojelu tuntuu tässä uskottavalta. Hayatin perhe on länsimaistuneimmasta päästä, mutta silti pitäytyy ainakin ihmissuhderintamalla ikivanhoissa punjabilaisissa tavoissa ja tottumuksissa. Varsinkin Muneer-äiti syyttää kaikista kokemistaan vääryyksistä kristittyjä valkoisia naisia, joilla ei ole muuta tekemistä kuin vietellä muslimiperheenisiä alkoholilla ja minihameilla. Kahden kulttuurin törmäyskurssi tuntuu vääjäämättömän jokapäiväiseltä; esimerkiksi alakoululainen Hayat ei saa osallistua korttelinsa luterilaisen kirkon lasten jäätelöjuhliin, vaikka koko kaveripiiri on paikalla. Kristittyjen jäätelö tuntuu äidistä likaiselta salajuonelta, vaikka samalla hän asioi kymmenien kristittyjen omistamien kauppojen kanssa halusipa tai ei.
Akhtarin perimmäinen missio on islamin peruspilareiden esittely länsimaiselle lukijakunnalle, mikä ei ainakaan itseäni paljoa lämmittänyt, olenhan oppinut nämä asiat tietokirjoista ja matkoillani. Koraanin säkeiden siteeraaminen ja rukouskäytäntöjen yksityiskohtainen läpikäyminen eivät säväyttäneet minua, vaikka osa siteeratuista suurista oli hyvin kontekstualisoitu. Loppujen lopuksi tässä annetaan Amerikan muslimiyhteisöistä perin negatiivinen, konservatiivinen ja oppimaton kuva. Hayatin isän ateistinen, alkoholin turruttama raivo on osittain ymmärrettävää, ottaen huomioon hänen maanmiestensä tekopyhyyden ja nurkkakuntaisuuden. Mitään hyvän mielen muslimi-idylliä tässä ei todellakaan maalailla, eikä kirjailijaa ainakaan voi syyttää poliittisesta korrektiudesta.
Teoksessa kohtaavat kolme ”kirjan kansaa”, juutalaiset, kristityt ja muslimit. Kauhein kohtaus liittyi Nathanin vierailuun moskeijassa, jossa ensin ulkokultaisesti miehen tervetulleeksi toivottanut imaami alkaa saarnata juutalaisten syntiinlankeemuksesta ja lopulta kongregaatio fyysisesti hyökkää miehen kimppuun kutsuen tätä ”likaiseksi jutkuksi”. Todellisia kohtaamisia on vähemmän, mutta loppupeleissä juutalaisuus ja islam esitetään toisiaan lähempinä opinkappaleina kuin niiden suhde kristinuskoon. Selkeinä hetkinä eriuskoiset miehet onnistuvat muistuttamaan toisiaan Iisakin ja Ishmaelin kansoista, mutta arjessa juhlaretoriikka vaihtuu silmittömään vihanpitoon.
Teoksessa oli hauskoja suvantokohtia, joista mieluisimpia minulle olivat tietysti ruoanlaittokuvaukset. Lahorelaista munuaismuhennostakin olen taatusti maistanut, ja kirjaa lukiessani alkoi hirveästi tehdä mieli paikallista läskiaamiaista paratha-leipineen ja munineen. Teenkeittorituaalit kiehtoivat. Pidin myös naisten muotiin liittyvästä arkisesta manipulaatiosta länsimaisten ja eteläaasialaisten houkutteiden ristiaallokossa. Teoksen naiskuva oli syvällinen ja moniulotteinen; miehet jäivät enemmän karikatyyrin tasolle, varsinkin pakistanilaiset sellaiset. Melkein pisti vihaksi, ettei teoksessa ollut yhtään sympaattista pakistanilaista miestä, joita kuitenkin itse olen tavannut elämässäni lukuisia.
Meillä kirjablogisteilla on tänään 16.7 lukumaratonipäivä, johon osallistun todennäköisesti vain tällä postauksella. Luin kirjan aamuyöstä uhmaten fysiikkaani. Koska lukemiseni on muuten ollut viime aikoina täysin maanista ja holtitonta, katson kontribuutioni yhdellä romaanilla täysin riittäväksi. Tänään olen ollut opettamassa, kaupungilla flaneeraamassa ja oopperassa. Kirjablogin pitäminen saakin uutta pontta erityisesti ei-kirjallisesta toiminnasta, sillä ei koko elämä voi olla pelkkää lukemista.
Anun ihmeelliset matkat 