Mietteitä työllistymisestä, osa 2

rekrytointikeskusYli puoli vuotta on kulunut kokemastani edellisestä työvoimapoliittisesta interventiosta, uravalmennuskurssista, jolla istuin turhautuneena kuulemassa palveluihin hakeutumisesta. Olen edelleen työtön. Putosin peruspäivärahalle ja joudun pian muuttamaan pienimpään mahdolliseen asuntoon lapsineni ja kirjoineni, koska tämänhetkiset tuloni yhteenlaskettuina eivät riitä nykyisen vuokran maksamiseen. Toimeentuloluukulla asioiminen pelottaa, sillä minulle on aiemminkin sossussa asioidessa tapahtunut henkisiä romahduksia siinä vaiheessa, kun sosiaalityöntekijä on kommentoinut tiliotteeni turhia menoja, kuten kahvilassa käyntejä. Nythän luukulla asioidaan vain ensimmäisellä kerralla, jonka jälkeen siirrytään kasvottomaan asiointiin, mutta jokainen kuitin kiikuttaminen ja hakemuksen täydennyspyyntö stressaavat  etukäteen. Mieluummin muuttaisin metsään ja eläisin mustikoilla kuin raportoisin sosiaaliviranomaisille siitä, mihin kulutin 3 euroa kolme kuukautta sitten.

Tällä välillä olen hakenut kymmeniä opetus-, kulttuuri-, sosiaali- ja hallintosektorien töitä saamatta ainuttakaan kutsua haastatteluun. Tavallisesti hakemani paikan saa nuori, vastavalmistunut sosionomi tai tradenomi AMK. Opetusalan eioo-vastauksista en ole harmissani, sillä vaikka olen opettanut vaativia itse suunnittelemiani kursseja jo 17 vuoden ajan, minulta edelleen puuttuvat pedagogiset opinnot. Muista töistä olen katkera, sillä olen kokenut olevani moniin superpätevä ja tarpeeksi kokenut. Vaikka en olisi tullut valituksi, olisin ainakin ansainnut haastattelukutsun tai ystävällisen ei kiitos-kirjeen. Mustalle listalleni joutuvat työnantajat, jotka eivät edes ole viitsineet tiedottaa valinnasta. Näitä on monia, esimerkiksi (yllättävän hyvämaineisia) kansalaisjärjestöjä ja sosiaalialan yrityksiä. Hakupäätöksistä kuullessani valitettavasti usein tulee mieleen, että paikkaan on säästösyistä valittu matalasti koulutettu untuvikko, jolle voidaan maksaa TES:in mukaista minimipalkkaa. Valinnoista ei edes tiedoteta valitusten tulvan pelossa.

Viime viikkoina olen aktivoitunut aikeissani pyrkiä joko työvoimakoulutukseen tai työkokeiluun. Molemmista saa 9 euron kannustinpäivärahan, joka isossa kaupungissa riittää edestakaiseen bussimatkaan ja eväisiin, muttei lämpimään lounaaseen. Palkkatukioptioon koen olevani liian ”huono”, sillä pääasiallinen aiempi työkokemukseni on akateemista eikä minulla ole tarvittavaa ”käytännön” näyttöä. Akateeminen työkokemushan ei ole ”käytännöllistä”, vaan ”turhaa” – olen työnhakijana heikommassa asemassa kuin olin 16-vuotiaana lukiolaisena, jolloin ostovoimaan ja inflaation suhteutettuna hankin enemmän rahaa kaupan kassalla kesätöissä kuin hankin nyt perheellisenä työttömänä, jolla on vuokra maksettavana. Viiden kielen kielitaitoni, julkaisuni, kenttätyöni, tutkijavaihtoni, kansalaisaktivismini, saamani apurahat, tuottamani taideprojektit ja monen vuoden vapaaehtoistyö ovat kaikki ”turhia” verrattuna välisuomalaisen ammattikorkeakoulun autuaaksi tekevään tutkintoon ja ”käytännön” työkokemukseen, jota mitataan palkkatyökuukausina muissa työyhteisöissä kuin yliopistolla. Toisin sanoen minut on nollattu.

Monesti olen ollut aikeissa lähettää hakemuksen, jossa pimitän tohtorintutkintoni, mutta hakemissani töissä maisterintutkintokin olisi luultavasti ollut liikaa. Koska minulla ei ole alempia opisto- tai AMK-tasoisia tutkintoja, seuraava aste olisi yo-todistus. Mietin, kuinka paljon kehtaisin elämästäni deletoida, että mahtuisin hyväksyttävän, kuuliaisen ja ”helpon” työntekijän muottiin. 23 vuoden lukion jälkeinen mitään tekemättömyys ja sossuäitiys eivät nekään vakuuta tulevia työnantajiani, mutta niillä pääsisin helpommin kuntouttavan työllistämistoiminnan piiriin tai jopa eläkkeelle.

Kotikaupungissani Tampereella on alkamassa kaksi työvoimapoliittista koulutusta, joista olen kiinnostunut: lähihoitajan ja tiedottajan opinnot. Tiedottajan opintoihin olisin soveltuvampi, mutta tiedotusalan työtilanne ei kannusta hankkimaan tätä pätevyyttä. Niin monet tuntemani pitkän kokemuksen tiedotusalan ammattilaiset ovat työttömiä tai sinnittelevät pienillä freelance-keikoilla, ja oma kokemukseni rajoittuu toistaiseksi vain bloggaamiseen. Ei nappaa. Lähihoitajan koulutus tuntuu hyödyllisemmältä, mutta ajatus koulutukseen hakeutumisesta aiheuttaa naurunpyrskähdyksiä muistaessani ne monet kerrat, kun hain sosiaalialan kouluttajien sijaisuuksia saamatta koskaan hakemuksiini vastakaikua. Olen ohjannut graduja, tehnyt väitöskirjojen esitarkastuksia ja ollut jopa vastaväittäjänä, mutta alemmille tasoille en opettajaksi kelpaa. Kelpaankohan opiskelijaksi, sitä vimmaisesti mietin.

Lähihoitajan alkavasta koulutuksesta olen yrittänyt saada lisätietoja te-toimistosta. Paikan päällä ei voi kuitenkaan tavoittaa muita kuin lätkä kaulassa maanisesti heiluvia luku- ja kirjoitustaitoavustajia, jotka lähinnä auttavat maahanmuuttajia sanojen oikeinkirjoituksessa eivätkä suostu vastaamaan mihinkään substantiaaliseen kysymykseen. Minulle lukutaitoassistentti iski puhelimen käteen, jotta voisin ilmaiseksi soittaa Työlinjalle. Puoli tuntia odotusta oli liikaa, joten jätin yhteydenottopyynnön netissä. Lupasivat yhteydenottoa kahden viikon sisällä, mutten jaksanut odottaa. Olen toistanut pyyntöni jo kahdesti. Mitään ei kuulu. Ehkä pyyntöni on liian vaikea, tai koulutuksista vastaavat ovat lomilla. Pitkäaikaistyöttömille aika on kuitenkin kallista, ja jokainen viikko, jolloin emme tee mitään toimeentulomme vuoksi, sysää syvempään ahdinkoon. Ennen vanhaan sitkeä sissi sai vastauksen kysymykseensä samana päivänä vuoronumerolla. Se tuntui reilummalta kuin viikkokausien puhelimen kyttääminen. (Vielä vanhempina aikoina akateemisille oli jopa omat, räätälöidyt palvelut, mutta niiden muistelu johtaisi jo epätoivon syöveriin.)

Viimeinen oljenkorsi on se paljon parjattu työkokeilu. Soitin tänään Tampereen kaupungin työllistämispalveluihin varatakseni aikaa heidän työvoimaneuvojalleen päästäkseni ns. ARVI-palveluun, jossa tilanteeni kartoitettaisiin perinpohjaisesti ja myös pohdittaisiin mahdollisuuksia löytää työkokeilu- tai palkkatukimahdollisuutta kaupungin organisaation sisällä. Puhelimeen vastasi tyly vastaanottovirkailija, joka torpedoi pyyntöni ensi kättelyssä siksi, että kerroin käyneeni muutaman kerran TE-keskuksen työvalmentajalla. Kaksinkertainen asiakkuus ei kuulemma ole mahdollista. Lupasin lopettaa TE-keskuksen asiakassuhteen, mutten siltikään saanut aikaa. Virkailija teki selväksi, ettei lähiaikoina kannattaisi lähestyä heitä uudelleen. TE-keskuksessa asioidessani minua on kannustettu olemaan yhteydessä kaupungin TYPA:an erityisesti minulle sopivimman paikan etsinnässä. Haluaisin nimenomaan keskustella kaupungin virkailijan kanssa siitä, kuinka kuntasektorille voisi työllistyä epävirallista tietä, kun rekrytointikielto on päällä eikä sijaisiakaan oteta.

Olen pitkästä työttömyydestäni huolimatta säilyttänyt itsetuntoni rippeet. Lähestyn työnantajia ja työllistämiskoneiston ilkeämpiäkin velhoja suht reippaasti. Viime viikkojen byrokraattiset kohtaamiset ovat kuitenkin alkaneet välittää viestiä, että elämäni olisi arvoton. Nämä osallistavan työvoimapolitiikan ja sosiaaliturvan uudet härdellit ovat tehty niin uuvuttaviksi, että mietin, kuinka käy niille, jotka eivät taida globaalin kilpailuyhteiskunnan assertiivista kyynärpäätaktiikkaa, luotaantyöntävää minä-minä-ajattelua (itse sain siitä laajan oppimäärän yliopistolla). Kuinka käy niille, jotka eivät jaksa purnata ja joille muutama tyly sana luukulla saattaa johtaa paniikkihäiriöön? Kuinka käy aremmille, ujommille, niille, joille työttömyydestä julkisesti puhuminen on jo omanlaisensa kasvojen menetys? Kuinka käy niille, jotka piileskelevät asunnoissaan uskaltamatta edes viedä roskapussia niinä tunteina, kun työtätekevä kunnon kansa on sorviensa äärellä?

Kun en muuta voi, niin yritän puhua jonkun heistäkin puolesta.

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Mietteitä työllistymisestä, osa 2

  1. Voi apua, tuo mitä kirjoitat kuulostaa aivan painajaismaiselta. Kaikenlaiset luukut, laput ja liput saa hapen loppumaan. Toivon kovasti, että tilanne pian helpottaisi!

  2. Kiitos tsemppauksesta! Kyse ei kuitenkaan ole vain omasta hädästäni, vaan myös niiden jotka vielä ovat työelämässä tulisi varautua oman paikkansa korvaamisella ilmaisella tai puoli-ilmaisella työvoimalla. ”Halvalla saa”-mentaliteetti jyrää kaikkialla ja erityisesti työssä, jota tehdään köyhimpien ja heikoimpien parissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s