Uskonnottomat suviseurat

Suomi Areena, Pori, 18.7.2014. Päiväksi pakoon oman elämän pattitilannetta Onnibusilla, edestakainen matka 5 e. Olen paikalla jo ennen 8:aa, massatapahtumien kunniaksi torilla on jo täysistunto useimmissa kahviloissa. Salakuuntelen setämiesten kerhoja, sympaattista varhaiseläkeläisten turinaa, juttelua lasten talojen remontoinnista ja muista kiireistä siitä huolimatta, että palkkatyötä ei ole. Luen paikalliset lehdet, joissa enimmäkseen kerrotaan jazzalueen alkoholikiellosta. Ilmassa on mansikan huumaava tuoksu torimyyjien täyttäessä laarejansa. Kaupunki surraa energiaa, jota siellä ei tavallisena arkena havaitse.

En tiennyt Suomi Areenasta ennen tätä kesää; eräs kurssini opiskelija kertoi käyvänsä kotikaupungissaan poliitikkoja bongaamassa. MTV3:n sponsoroima massatapahtuma kieltämättä herätti epäilystä. Veikkasin päiviä vahvasti kokoomusvoittoisiksi, mutta ohjelmaa selattuani totesin sen olevan tarpeeksi kirjava makuuni. Ainoastaan pienten puolueiden ja hörhömpien aktivistiryhmien edustus näytti minimaaliselta. Aiempina päivinä olisi ollut tarjolla provosoivia ja mahdollisesti verenpainetta nostattavia sessioita, mutta valitsin käyntipäiväksi perjantain, koska halusin kokea jazzhumun maksamatta jazzlippua.

Kuuntelin kolmea paneelia, jotka olivat kaikki täyteen pakattuja ja asiallisia. Ensimmäinen oli Kansanvalistusseuran järjestämä Suuri Sivistyskeskustelu, josta ehdin kuulla vain puolet jäätyäni suusta kiinni aiemmalle rastille. Paneelin suurin julkkis oli Pekka Haavisto, mutta myös opetusministeri Krista Kiurulla ja Työterveyslaitoksen johtaja Kiti Müllerilla oli painavaa sanottavaa. Keskustelu painottui pitkälti nettilukutaitoon ja internet-sivistykseen. Kiti Müller sai paljon positiivista palautetta blogistaan (http://kitimuller.com/ ), jota hän professorin kiireistään huolimatta ehtii pitää ja jolla on selkeä kansansivistyksellinen funktio. Tieteen popularisoinnista oltiin selkeästi kiinnostuneita myös kommenttien tasolla. Kiinnostavin huomio liittyi suomalaisen ja amerikkalaisen koulukulttuurin eroon: Pohjois-Amerikassa kun kouluissa opetetaan nuoria synteesin tekoon, mikä on usein erillinen oppiaine. Tämä tarkoittaa, että oppitunnilla annetaan laaja-alainen kysymys tai teema, jota oppilaat voivat lähestyä kaikkien osaamiensa oppiaineiden työkalujen välityksellä. Jos teemana on vaikka kauneuden syvin olemus, joku voisi tutkia asiaa genetiikan, toinen estetiikan ja kolmas kirurgian näkökulmasta ja neljäs kaikkia perspektiivejä yhdistellen. Suomessa tällainen laaja-alainen asioita luovasti yhdistelevä toimintakulttuuri on suurimmalle osalle opettajista vierasta. Suomessa eletään karsinoituneessa maailmassa suhteessa tietoon, pätevyyteen ja osaamiseen. Käsitys tiedosta on valtavirtainstituutioissa konservatiivsen vanhanaikainen: tieto on legitiimiä vain, jos sen haltijalla on kädessä siihen viittaava todistus. Tämä näkyy ikävimmin työmarkkinoilla, joilla mikään osaaminen ei ole relevanttia, ellei hakijalla ole siihen täsmäkoulutusta. Angloamerikkalaisessa maailmassa kirjallisuuden maisteri voi toimia rahoitusalalla tai mikrobiologi voi vetää draamapajoja kodittomille ilman, että hänen uskottavuuttaan kyseenalaistetaan. Tällaista kulttuuria kaipaan ja siksi usein koen kroonista ikävää paikkoihin, joissa ehkä omakin osaamiseni huomattaisiin.

Toisen paneelin kuulin uskollisesti alusta loppuun, se oli Suomi-Venäjä-seuran keskustelu Suomen ja EU:n Venäjä-suhteesta. Keskustelun sävy oli haudanvakava johtuen edellisenä päivänä Ukrainassa alasammutusta malesialaiskoneesta, ja paneeliin osallistunut Ilkka Kanerva olikin ETYJ:in Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana joutunut muuttamaan kesäsuunnitelmiaan kriisin vuoksi. Huolimatta Kanervan julkisuuskuvaan liittyvistä ennakkoluuloistani täytyy tunnustaa, että Ile veti tällä kertaa shownsa erinomaisen valtiomiesmäisesti. Paneelin varsinainen tähti oli kuitenkin Duuman neuvonantaja Aleksander Belov, pitkän linjan diplomaatti Tehtaankadulta, joka peräänkuulutti venäläisten oikeutta olla venäläisiä ja edustaa erilaista arvomaailmaa kuin euroamerikkalaista. Keskustelu painottui  ymmärrettävistä syistä turvallisuuspolitiikkaan, eikä keskusteluissa mainittu kertaakaan Pussy Riotia, homojen kurjaa asemaa, Sini Saarelaa ja Greenpeacea tai muita omia lempiteemojani, joita yleensä otan esille, kun keskustelen Venäjästä. Paneelissa muistutettiin EU-maiden hyvin eriävistä intresseistä suhteessa Venäjään ja täten yhtenäisen ulkopoliittisen linjan löytämisen vaikeudesta, ellei mahdottomuudesta. Verrattuna esimerkiksi YLE:n taannoiseen Venäjä-iltaan tämä keskustelu oli ilahduttavan kunnioittava ja rakentava.

Kuuntelin myös Folktingetin ruotsinkielistä keskustelua onnesta Love Boatilla eli ravintolalaiva Charlottalla, mutta keskittyminen alkoi jo herpaantua, vaikka tämä Thomas Lundinin juontama keskustelu olikin edellisiä huomattavasti kevyempi ja viihteellisempi. Jazzkadun helteinen hedonismi kutsui jo mukaansa. Naakkojen raakunta ja makkaraperunoiden käry aiheuttivat sisäistä levottomuutta.

Suomi Areena on kuin uskonnottomien tai agnostikkojen suviseurat – telttakokouksen meininki ei ehkä ole yhtä harras kuin lestadiolaisilla tai körteillä, mutta funktio on jotakuinkin sama. Porilaisille tapahtuma on ehdoton henkireikä jazzien yhteydessä – se tarjoaa aivovitamiineja niillekin, joilla ei ole varaa kalliisiin festarilippuihin. Tuntui, että kaupungin kaikki toimijat seurakunnista kansalaisjärjestöihin ja ammattiliittoihin olivat kantaneet kortensa kekoon. Tapahtumasta välittyi esimerkillinen tekemisen meininki – jos vastaavaa yritettäisiin isommissa kaupungeissa, tapahtuma luultavasti hukkuisi päällekkäiseen tarjontaan.

Kansakunnan henkisestä tilasta en saanut niskalenkkiotetta, sillä en edes usko sellaista löytyvän kuin fiktiivisellä tasolla. Yhtenäiskulttuuri on jo kuollut ja kuopattu, mutta on tärkeää, että vastakkaisia arvomaailmoja ja poliittisia kantoja edustavat henkilöt kohtaavat ja löytävät jotain pientä yhteistä jaettavaa. Jo se, että eri-ikäiset ja eri sosiaalista taustaa edustavat ihmiset jaksavat tulla yhteen puhumaan politiikasta, on merkki kaipuusta suurempaan yhteisöllisyyteen ja reaaliaikaiseen kasvotusten jakamiseen.

PS: Satakunnan valovoimaisin viikkolehti on vasemmistolainen Satakunnan työ, josta olen saanut tänä vuonna jo kaksi näytenumeroa. Olen ylpeä siitä, että lehti edelleen sinnittelee – vastaavat vasemmistolaiset äänenkannattajat kun ovat kuolleet sisämaan kaupungeissa jo vuonna miekka ja kirves. Työssä on todellista jalat maassa-laatujournalismia, asiallisia, kiihkottomia juttuja paikallisesta arjesta, elinoloista ja tulevaisuuden vaihtoehdoista. Luen tätä mieluummin kuin esimerkiksi Voimaa, jonka hipsteriys ja Helsinki-keskeisyys nyppivät, vaikka se kuuluukin keskeisiin tiedon kanaviini.