Hipsteriyden ytimessä

LethemJonathan Lethem tunnetaan Suomessa lähinnä skifi-kirjailijana ja Tähtivaeltaja-palkinnon voittajana, vaikka miehen tuotanto on tyypillisesti genrerajoja rikkovaa. Romaani You Don’t Love Me Yet (Faber&Faber, 2007) on hyvä esimerkki ”genre-bendingistä” (kirjailijan oma käsite) – lukijan on mahdotonta määritellä, onko kyseessä rakkausromaani, parodia vaiko pelkkä dokumentti oudon rockbändin arjesta. Kirjassa liikutaan Los Angelesin hipstereimmillä vyöhykkeillä, paikoissa joissa kaikki tekevät hanttihommia tarjoilijoina breikatakseen musiikki-tai filmibusineksessa. Sanaa hipster käytetään myös ahkerasti; en muista kuuluiko termi sanavarastooni jo v. 2007, sen verran jälkijättöinen olen.

Romaanissa nimetön, aloitteleva bockbändi pyydetään esiintymään taidegallerian avajaisiin sotto voce. Bändin hapuilu kohti mainetta on koomista, osa jäsenistä on täysin uusavuttomia ja vailla suuntaa elämässään. Päähenkilö, basisti-Lucinda, on kolmen miehen loukussa, bändikaveri Matthew’n, työnantajansa ja eksänsä, galleristi Falmouthin ja oudon puhelinäänen alias ”valittajan” osoittaen tälle eroottista kiinnostustaan. ”Valittajaan” Lucinda on tutustunut työssään taidegallerian puhelinvastaajana – postmodernin tekotaiteen galleria kun kerää aineistoa pitämällä avointa valitusnumeroa, jonne soittaa enimmäkseen seksiriippuvaisia miehiä. Monien sattumien summana myös Falmouth ja valittaja-Carlton rekrytoituvat bändiin.

Toinen kinkkinen tarina liittyy kenguruun, jonka Matthew on salakuljettanut työstään eläintarhassa ja jota hän nyt pitää asuntonsa kylpyammeessa panttivankina, tietämättä mitä eläimelle tehdä. Mustasukkainen Lucinda luulee, että Matthewilla on uusi nainen, mutta salaperäiset äkkilähdöt johtuvatkin kengurun ruokinta-ajoista. Eläinsuojeluasiaa käsitellään kieli poskessa, kuten muitakin teemoja. Luin tekstiä hipsteriyden parodiana, mutta kai tätä voisi lukea vain vetävänä bändikuvauksena.

Seksikohtaukset teoksessa ovat oikeasti kiehtovia, ei parodisia eikä kömpelöitä kuten moni muu kohtaus. Lucinda löytää itsestään uusia puolia itseään vanhemman ja verbaalisesti nerokkaan Carltonin kanssa, vaikka kohtaamiset tapahtuvatkin steriileissä hotellihuoneissa, tai ehkä juuri siksi. Seksin pyörteissä nainen onnistuu varastamaan tältä sloganeita työkseen värkkäävältä nerolta lentäviä lauseita, jotka löytävät tiensä bändin sanoituksiin. Jos Carlton ei olisi niin Lucindan pauloissa, hän voisi haastaa bändin oikeuteen ideavarkauksista, saahan hän normaalisti kymmeniätuhansia dollareita yhdestä lauseesta. Jopa bändin nimi, Monster Eyes, josta he saavat päätettyä hetkeä ennen hajoamista, on Carltonin käsialaa.

Lethemin kieli on makuuni sopivan purevaa ja erikoista. Minulla meni yllättävän kauan tämän ohuen ja juoneltaan yksinkertaisen teoksen parissa johtuen sanavarastosta ja tyylistä. Vaikka tämä ei ole skifiä, joitain uuskumman (new weird) elementtejä tekstissä on. Outouttaminen toimii tässä eritoten dialogien tasolla, mutta myös tunnelmien: tuntuu, että bändin jäsenet elävät kaikki omissa todellisuuksissaan yrittämättä edes kohdata toisiaan. Ristiin rastiin naiminen vain pahentaa asioiden tilaa. Mikään elämänfilosofisesti järisyttävä lukukokemus tämä ei ollut, mutta teos päättyy tärkeään havaintoon: ”You cannot be deep without a surface.”

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s