Reidar Palmgrenin Sudenmarja (Otava, 2012) oli tarjolla Porin Suomalaisessa kirjakaupassa euron pilkkahintaan. Uudehkojen romaanien hintojen dumppaamisesta minulla on ristiriitaiset fiilikset. Joskus on hyvä, että kirjat kiertävät hinnalla millä hyvänsä, mutta tämän tekstin suhteen olin halpamyynnistä pahoillani. Palmgrenia en ole lukenut aiemmin, mutta olen arvioiden perusteella saanut hänestä omaperäisen ja trendejä pokkuroimattoman kuvan. Ehkä siksi loistavia arvioita saanut näyttelijä-kirjailija onkin jäänyt kirjakansan parissa hieman marginaaliin.
Sudenmarja käsitteleekin syrjäytymistä monisyisesti, herkästi ja saarnaamatta. Päähenkilö Tuula on kolmikymppinen kaupungin puisto-osaston vakituinen työntekijä, jota työkaverit pitävät vammaisena tai vähintään sosiaalisesti rajoitteisena. Tuula on ollut samassa työssä nuoresta saakka eikä odota ylennyksiä. Hänen vastuullaan on kaupunginpuiston pohjoissektori, josta tulee jatkuvia valituksia sen osien rämettyneen luonnontilan vuoksi. Jos Tuula olisi korkeammin koulutettu, häntä pidettäisiin vaihtoehtoihmisenä, mutta arka ja näkymättömyyteen pyrkivä nainen ei saa luonnonsuojelullisia näkemyksiään kuuluviin työpaikallaan.
Ei muiden kuin Holopaisen seurassa. Holopainen on Tuulan esimies, isähahmo, jonka kanssa hänellä on salasuhde, josta koko työyhteisö tietää. Tapaukseen liittyy työpaikkakiusaamista, johon Tuula on puolustuskyvytön. Holopainen suhtautuu Tuulaan kuin tyttäreensä, jota hän ei ole koskaan saanut; seksi on hänelle välttämätön paha, joka tapahtuu miltei tiedostamatta. Eläkkeelle jäävänä puutarhurina hän kokee tehtäväkseen nimetä puisto-osastolle luottohenkilön, joka hoitaa työhön kuuluvat erityistehtävät. Luottohenkilö on Tuula, ainoa tolkun ihminen, joka tekee työtä sydämellään, ei uuden ajan byrokraattisia määräyksiä kumarrellen.
Kuntaorganisaation muuttuvan työkulttuurin kuvauksena Sudenmarja on purevan kriittinen. Tässä kuvataan organisaatiomuutos, jossa ei enää sallita työntekijän erilaisuutta, autonomiaa ja itselle sopivia työtapoja. Tulosvastuullinen johtaminen merkitsee kyttäämisen ja raportoinnin riemuvoittoa. Työhyvinvoinniksi kutsutaan kaupallisen hyvinvointikonsultin vetämää tekopirteää luentoa, jossa kehotetaan juomaan kuusi lasia vettä päivässä. Muutosjohtajan arjessa keskeisintä on konttorin sisustussuunnitelma, trendivärit ja design-tuolit – kuulostaako tutulta? (Totuushan on usein fiktiota räikeämpi. Esimerkiksi Helsingin sosiaalijohtajan kalustehankinnat liikkuivat toisella sfäärillä tähän verrattuna.)
Teoksen tapahtumakaupunki on tarkoituksella jätetty nimeämättä, mutta kuvittelin sen, johtuen kirjan hankintapaikasta, Poriksi. Tekstissä paikallisuus ei kuitenkaan ole olennaista, vaan tarina voisi tapahtua missä tahansa suomalaisessa keskikokoisessa kaupungissa. Porissa on kuitenkin puistot nimetty ilmansuuntien mukaan samalla tavalla kuin romaanissa, joten analogia toimi. On ihan toimiva ratkaisu, ettei kaupunkia mainita. Näin lukija voi keskittyä enemmän henkilöiden syvyyspsykologiaan kuin kadunkulmien mittaamiseen.
Romaanissa oli jotain yhteistä Jari Järvelän uuden dekkarin Tyttö ja pommi (Crime Time, 2014) kanssa. Molemmissa kiinnitetään huomiota graffiteihin ja tägäämiseen poliittisena ilmiönä. Tässä se on sivujuoni, mutta yhtä uskottavasti kuvattu. Tägääjä saa tässä paljon pahaa aikaan, ja lopulta käy rikkomassa terapeuttinsa työhuoneen kauniin lasimaalausikkunan kaupungin nuorisokeskuksella. Masennuksen huonosta hoidosta ja mielialalääkkeiden tehottomuudesta puhutaan rivien välissä.
Kirjaan tarttuessani epäilin, pystyisinkö samastumaan Tuulan erikoiseen hahmoon. Pelkäsin hänen olevan liian atavistinen, kuten usein luonnonlasten kuvauksissa käy. Mutta Tuula olikin verevä, syvällisesti tunteva hahmo, jonka syrjään jäämisellä oli ymmärrettävä historia. Tuulan ja vartija-Antin, toisen vähäpuheisen sivustaseuraajan, tapaamisissa oli jotain kaurismäkeläistä, mutta en nähnyt Tuulaa surkeana tulitikkutehtaan tyttönä. Oman elämän subjektius löytyy loppupeleissä, ehkä hitaammin kuin keskivertokansalaisella, mutta tyynen varmasti. Kasvu liittyy haaveeseen äitiydestä ja haaveen lopullisesta toteutumisesta.
Jätän nyt teoksen keskeisimmän juonen, luonnonsuojelun ja puutarhanhoidon, käsittelyn vähemmälle, sillä tiedän aiemmissa arvioissa huomion kiinnittyneen juuri siihen. Luontokuvaus on tietysti huumaavaa, muttei pelkkää fiilistelyä eikä runollista elegiaa – kiinnostavaksi sen tekee nivoutuminen yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Kuulun niihin lukijoihin, jotka harvoin innostuvat pelkästä luontokuvauksesta – usein minut tapaa kirjojen äärellä provosoimasta: ”luonto on perseestä”. Omissa kirjallisissa töissäni luonnon läsnäolo on ollut aina minimaalista, mutta arvostan kirjailijoita, jotka edelleen löytävät tästä perisuomalaisesta ja puhkikuluneesta tematiikasta jotain uutta. Palmgren osaa tämän taidon ja omien polkujen kulkemisen. Aionkin kulkea tällä kirjallisella polulla käänteisessä järjestyksessä.
Anun ihmeelliset matkat 