Neuvosto-Eestin kielletyt tunteet

Maimu BergMaimu Bergin (s.1945) romaani Minä rakastin venäläistä (Taifuuni, 1998, suom. Hannu Oittinen) tarttui käteeni veneretkellä Mathildedalin kyläkahvilan kierrätyskirjahyllystä – hyllyn sisältö kertoi kyläläisten monipuolisesta kirjamausta ja halusta kehittää paikallista kulttuuritoimintaa. Luin teosta vesillä ja tien päällä trooppisissa oloissa, joten havaintoni saattavat olla sen mukaisia, auringossa pehmenneitä ja hikeä estottomasti valuvia.

Teos on erikoinen rakkauskirje naapurikansalle ja läheiselle vieraalle, johon nuori, nimetön päähenkilö tutustuu suuremmalla innolla kuin moni ikätoverinsa. Huonosti koulussa menestyvän tytön ainoa kiitettävä arvosana on venäjän kielestä. Tyttö epäilee kadonneen isänsä olevan venäläinen, mutta ei saa teorialleen vahvistusta vähäpuheiselta äidiltään. Isästä on jäljellä vain suljettu lipaston kaappi, jonka avaimen äiti on kätkenyt ja Harri-niminen äidin miesystävä, jota kutsutaan ”isän koulutoveriksi”. Tytön ollessa pieni yksinhuoltajaäiti omistautuu tämän tarpeille. Tyttö onkin sairaalloinen ja joutuu säännöllisiin röntgenkokeisiin, sillä perheen lähipiirissä on tavattu tuberkuloosia, tuota epämodernia sairautta, jonka uusi aukoton neuvostotiede pyrkii eliminoimaan käden käänteessä. Teoksessa eletään yhtäällä 1950-lukua ja toisaalla 1990-luvun uuden kansallisen identeetin ensimmäisiä vuosia.

Röntgenlääkäri on äidin naapurissa asuvan naisen venäläinen miesystävä, johon tyttö ihastuu jo pienenä viihtyen sedän sylissä liian pitkään. Teini-iän kynnyksellä tyttö tapaa miehen uudelleen ja heidän välilleen kasvaa salakavala suhde. 13-vuotias tyttö keksii luovia keinoja järjestääkseen salatapaamisia nelikymppisen rakastajansa kanssa, johon viitataan vain mystisellä termillä Hän. Rakkaustarinan alkuvaiheessa tyttö kuvaa suhdetta miltei tasa-arvoisena, mutta lopulta hän kasvaa ymmärtämään jotain lapsen asemastaan ja haavoittuvuudestaan. Kertojan positio on häilyvä, ja ”totuus” suhteen luonteesta muuttuu tytön äidin saatua suhteesta selvän. Äiti nostaa lapsen hyväksikäytöstä oikeusjutun, keissiä puidaan juorulehdissä (joita ilmeisesti Neuvosto-Eestissäkin oli) ja tyttöä kuljetetaan eri alan asiantuntijoilla etsien keinoja lapsen viattomuuden palauttamiseksi. Onko kyse pedofiliasta vai rajoja rikkovasta aidosta rakkaudesta?

Bergin vastaus on omanlaisensa. Lukija voi löytää rivien välistä ripauksen Nabokovia, ripauksen Marguerite Durasia ja muita maailmankirjallisuuden klassikkoja, mutta Bergin tyyli on arkista, realistista jalat maassa-kerrontaa, jossa teinitytön fantasiamaailmaa ei turhaan erotisoida tai paisutella ulos mittakaavastaan. Suhteen moralisointi alkaa vasta, kun yhteiskunta saa vihiä tehdystä rikkeestä. Itse näkisin suhteen amoraalisena, yleisen moraalin ulkopuolella sijaitsevana.

Romaanissa on onneksi monia muita kerroksia kuin alaikäiseen sekaantuminen, ja nämä muut kerrokset asettavat myös traagisen rakkaustarinan ristivalotukseen. Tässä käsitellään virolaisten ja venäläisten kompleksisia suhteita monisyisesti ja rohkeasti yrittämättä sensuroida yleisiä ennakkoluuloja ja primitiivisempiäkin vaikutelmia. Erityisesti venäläisten aistillisuus, oudot hajut ja maut, aiheuttavat hämmennystä pihapiireissä ja rappukäytävillä. Halvan saippuan ja erilaisten kehoon hierottavien öljyjen tuoksu on protestantin kasvatuksen saaneille keskivertovirolaisille liikaa (kuten se taatusti on ollut ja on edelleen suomalaisillekin). Matkustaessaan ulkomailla kirjan kertoja, keski-ikäinen kirjailija, saa vastata kyllästymiseen asti kysymykseen Viron venäläisten asemasta, mutta on muokannut tällaisen standardivastauksen: ”Yksi toisensa perästä he täyttivät kaupungit ja kaupunginosat ja häätivät meidät niistä, niin että monet rakkaat paikat omassa maassamme muuttuivat meille ventovieraiksi. Heidän kovaäänisyytensä, hyökkäävyytensä, karkea primitiivisyytensä, kiusalliseen nöyryyteen asti ulottuva alamaisuutensa vahvempien edes, meille tuntemattomat tavat ja itsestäänselvä ylemmyydentunne suhteessa virolaisiin on loitontanut heitä meistä. Heidän avuliaisuutensa, uskalluksensa, elämänilonsa, piittaamattomuutensa on saanut meidät hämmästymään ja kummastumaan. Kuitenkaan meidän ei olisi tarvinnut oppia tuntemaan heitä niin läheisesti, heitä on yksinkertaisesti tullut Viroon liikaa.” (s. 49)

Aikuinen kertoja matkustaakin Saksaan taiteilijaresidenssiin työstämään tarinaansa etäännetyssä muodossa. Hänen työtään kyseenalaistetaan, sillä moni ei ymmärrä, miksi noin pienellä maalla on varaa kustantaa marginaalisia kirjoja alkuperäiskielellä. Kirjailija arvioi yleisönsä koostuvan n. 2000 lukijasta, mikä saksalaisista kollegoista on käsittämätöntä. Postsosialistinen todellisuus – kuilu idän ja lännen välillä- näyttäytyy välillä piiloviesteinä, välillä suorasukaisempina kommentteina. Saksassa kirjailija kokee tulleensa nähdyksi tavaroita hamstraavana itänaisena, joka pitää kirjoittamista vain tekosyynä hamstrata nailonsukkia. Wiepersdorfin yhteisö sijaitsee kuitenkin entisen Itä-Saksan puolella, jossa paikallinen väki kärsii vastaavasta identiteettikriisistä kuin kertoja, mutta residenssissä hän seurustelee enimmäkseen berliiniläisten kulttuuritätien kanssa, joiden boheemin rento habitus on tarkoin harkittua ja joiden hyvinvointi mahdollistaa mitä esoteerisimpiin seminaareihin osallistumisen. Berg kuitenkin peräänkuuluttaa (post)sosialistisen estetiikan etuja: ”…nukketaloja ei ole siloteltu loputtomasti kuten lännessä, vaan niissä on pieniä rappeutumisesta ja katoavaisuudesta kertovia kauneusvirheitä, talot ovat harmahtavia, suruvoittoisia, synkkiä, mutta tälläämättömyydessään ne ovat luonnollisia kuin naiset ilman meikkiä.” (107-8)

Voin kuvitella, millaista inspiraatiota vanhemman polven virolaiset naiskirjailiijat ovat antaneet Sofi Oksaselle, ja ymmärtääkseni hän on myös osoittanut kiitollisuuttaan heille säännöllisin väliajoin. Minua kyllä harmittaa, kuinka vähälle kansainväliselle huomiolle nämä suuren ikäluokan virolaiset naiskertojat ovat jääneet. Itsekin tunnen heistä vain kolme; Viivi Luikiin tutustuin ensimmäisenä jo ennen ensimmäistä Viron-matkaani ja häntä voisin lukea uudestaankin nyt toivon mukaan paremmalla historiallisella ymmärryksellä. Ylipäänsä lukemani virolaiskirjallisuuden määrä jää alle kymmeneen tekijään. Tämä on tietysti villisti enemmän kuin tuntemani latvialainen ja liettualainen kirjallisuus yhteensä, mutta tilanteen korjaamiseksi voisi ryhtyä tositoimiin.

Teoksessa oli jotain yhteistä tänne aiemmin arvioimani Mari Saatin Lasnamaen lunastajan (WSOY, 2011) kanssa, jossa naapuruussuhteiden problematiikkaa puidaan 2000-luvun todellisuudesta käsin. Saatin suhde itänaapuriin ja Viron suureen vähemmistöön on empaattisempi kuin Bergin, mutta luettuna yhdessä teokset antavat loistavan päivityksen maan poliittiseen historiaan arjen naisselviytyjien näkökulmasta.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s