Aikuiseksi kasvamisen tuska

HellstenTein tänään Helsingin psykoterapiainstituutin testin siitä, millainen terapeutti olisin. Yllättävää kyllä, en sijoittunut mihinkään tyyppiryhmään, vaan vastaukseni edustivat tasaisesti kaikkia. Samalla huomasin, että vaikka olen vakavalla mielellä kiinnostunut terapiaopinnoista, en välttämättä ole vielä löytänyt minulle sopivaa koulutusta ja suuntausta. Terapiakirjallisuutta kerään, sekä kotimaista ja ulkomaista, mutta guruterapeuttejakaan minulla ei vielä ole. Olen tällä tiellä ihan alkutekijöissä.

Tommy Hellsten räjäytti suomalaisten tunneongelmissaan rypevien pankin teoksellaan Virtahepo olohuoneessa (1991)  lanseeraamalla käsitteen läheisriippuvuus kaikkien kahvihuoneiden kuumaksi puheenaiheeksi. Elämän lapsi (Kirjapaja, 2004) on teoksen jatko-osa, josta minulla on käsissä toinen painos jälkisanoineen (alkuperäinen on vuodelta 1993). Teoksen ymmärtämiseksi ei vaadita Virtahevon lukemista, vaikka sen opetukset nojaavat aiemmassa teoksessa aloitettuun toipumisprosessiin.

Hellsten on kenties Suomen menestynein psykoterapeutti ja itsehoitokirjailija, jonka sanomisia on parodioitukin – niin ikonisen roolin hän on saanut julkisuudessa. Itse olen lähinnä kuullut hänen puhuvan televisiossa erilaisissa empaattisissa talk show’issa, pitänyt häntä kohtuuviisaana ja täyspäisenä asiantuntijana, mutta samalla kaupallisuuden läpitunkemana. Nyt luettuani ensimmäisen gurun teoksen olen yllättynyt sen vahvasta kristillisestä sanomasta. En tiennyt hänen olevan näin uskovainen.

Mielestäni läheisriippuvuus on lähtökohtaisesti ja läpikotaisin länsimainen käsite, jota pitää ymmärtää sen lähtökohdista  käsin. Myös teoriat lapsuudesta ja ihmisen kasvusta ovat kulttuurisidonnaisia. En tiedä, kuinka länsimainen psykologia lähtisi auttamaan esimerkiksi Bangladeshin tekstiilitehtaiden lapsityöläisiä, jotka ovat ennen työhön ryhtymistä joutuneet selviytymään ilman päivähoitoa usein vaarallisissa slummiasunnoissa ja jotka joutuvat varhaisteini-ikäisestä raatamaan epäinhimillisen pitkiä työpäiviä. Toisaalta Bangladeshin köyhien parissa kaikissa kodeissa vallitsee samanmoinen kurjuus, joten muiden vuoksi uhrautuva lapsi tai nuori ei ole poikkeava eikä erityisen säälittävä samalla tavalla kuin pohjoiseurooppalaisen alkoholistiperheen vesa. Hellsten yrittää vakavalla mielellä auttaa kaikkia ”kriisioloista” kotoisin olevia aikuisia lapsia, mutta itse pidin alkoholisoituneen kodin analyysia liian kaikenkattavana selityksenä ihmisten pahoinvointiin. Alkoholismia hän vertaa insestiin, uskonnolliseen ääriliikehdintään ja työnarkomaniaan – kaikki ilmiöt johtavat vanhemmuuden katoamiseen. Sen verran rikkinäisistä kodeista tulleita ihmisiä tunnen, että voin verrata esim. sisarusten erilaista suhdetta kodin ilmapiiriin. Uskallanko väittää, että jotkut selviävät turvattomista oloista paremmin kuin toiset ja että  jokaiseen perheeseen syntyy yksi lapsi, josta tulee sijaisvanhempi ja vastuunkantaja, kun taas toiset saattavat paeta kodin oloja muualle.

Hellstenin kaltaisten uranuurtajien ansiosta maassamme on nykyään aktiivisia vertaistukiryhmiä, kuten Alkoholistien aikuiset lapset. Tunnen ihmisiä, jotka ovat saaneet tuosta yhdistyksestä todellista apua ja toivoa elämäänsä. Häpeästä pois oppiminen voi olla elämänmittainen prosessi, joka voi käynnistyä vasta, kun ihminen tunnustaa  keskeneräisyytensä. Jos ihminen tulee äärimmäisen rikkinäisestä kodista, hänellä on asioita, joita hän ei välttämättä voi jakaa edes puolisonsa tai lastensa kanssa. Toisaalta toimivan pari- ja perhesuhteen kannalta olisi olennaista, että perheen jäsenten välillä kasvaisi ehdoton luottamus. Usein katastrofiperheiden lapsista kasvaa näennäisen pyyteettömiä puurtajia ja vastuun kantajia, jotka piilottavat henkisen hätänsä työnarkomaniaan ja kiireisiin. Vanhemmuuskin on heille pelkkää suorittamista, ei läsnäoloa lasten kanssa kiireettömästi.

Olen oppinut läheisriippuvuudesta enemmän kauno- kuin terapiakirjallisuudesta. Niissä pelastava ankkuri on hirtehinen, usein pikimusta huumori. Hellstenin teksti on hyvää ja todellista, mutta usein hän sortuu persoonattomaan diibadaabaan. Kirjaa voi lukea sivutolkulla nyökytellen ja silti tajuamatta paljoa. Sain irti eniten esimerkeistä hänen potilaistaan – ne olisivat saaneet olla pidempiä ja seikkaperäisempiä, tosin silloin hän olisi kai rikkonut vaitiolovelvollisuuttaan terapeuttina. Populaari ote johtaa huvittaviin yleistyksiin, kuten suomalaisen miehen puhumattomuudesta: ”Miehellä ei ole tunne-elämää. On hänellä muutamia välineitä, joita käyttää  kun paha paikka tulee. Viina silloin kun ottaa päähän, puukko silloin kun todella ottaa päähän, hirttoköysi silloin kun ei muuta enää keksi. Ehkä tämä on erityisesti suomalaisen miehen ongelma. Lieneekö syynä se, että olemme itse asiassa asuneet hyvin lyhyen aikaa kalustetuissa huoneissa, kuten joku asian ilmaisee.” (134)

Syy, miksi pidän psykohistoriasta, on se, että psykohistorioitsija aloittaisi ilmiön käsittelyn juuri noista kalustetuista huoneista. Voitaisiin kysyä, millaista tunneilmaisua harrastettiin savupirteissä ja kuinka metsäläisyyden perimä edelleen jyllää meissä, tahdomme tai ei. Hellstenilläkin on monia hyviä historiallisia ja yhteiskunnallisia oivalluksia, mutta hän enimmäkseen pysyttäytyy yksilökeskeisessä nykytodellisuudessa. Uskon, että tämäkin teos on auttanut monia hakemaan itselleen ammattiapua ja sysännyt heidät elämänmittaiseen muutosprosessiin. Itse en kokenut syvällistä ahaa-elämystä tällä kertaa, mutta saattaisin pitää Hellstenin myöhemmästä teoksesta Saat sen mistä luovut (2000), joka ei kerro läheisriippuvuudesta.

Antrean rantojen soturit

SydänrajaMaritta Lintusen romaani Sydänraja (WSOY, 2012) löytyi eilen Hervannan Kirja-Kärkkäisen alekorista kahdella eurolla, enkä voi taaskaan muuta kuin voivotella suomalaisen laatuproosan hintadumppausta. Toisaalta on positiivista, että vähän mainostettu teos löysi lukijansa. Kirja-Kärkkäinen kuuluu suosikkikauppoihini siksi, ettei siellä kaupitella joutavanpäiväisiä turhakkeita ja siksi, että sieltä usein löytää harvinaisempiakin helmiä.

Ihastuin tähän teokseen kuin hullu puuroon siksi, että siinä liikuttiin minulle tärkeillä taajuuksilla – sukututkimuksessa, Suomen ja Venäjän rajaseudulla, ääriliikkeiden ja uskonnollisten lahkojen epäloogisissa maisemissa ja militarismissa. Sydänraja on näitä ilmiöitä valottava herkkä, runollinen ja feminiininen teksti. Sanaa feminiinisyys usein käytetään mollaamistarkoituksessa – tässä feminiinisyys ei ilmene kauneudenhoitona, shoppailuna ja turhana juoruiluna, vaan naisellisena viisautena, sisäisinä maisemina ja itsetutkiskeluna.

Romaanin päähenkilö on 23-vuotias Ronja Sachsen, vasemmistolaisradikaaliperheen haahuileva kasvatti, jonka sukutausta on Karjalassa. Ronjan Aino-mummo on edelleen elossa ja omaa rankan lottataustan. Huomatessaan pojantyttärensä kiinnostuksen äärioikeistolaisuuteen ja sotasankarien kritiikittömään palvontaan hän pyrkii informoimaan tyttöä Otto-isoenon oikeasta persoonasta ja sodan realiteeteista, mutta Ronja ei kuuntele. Ronjalle olennaista on rakentaa itselleen mieluisa menneisyys ja tahraton sukulaissankari. Otto Sachsenin Kannakselle katoamisesta tehdään pian myytti, jonka ympärille Sydänraja-liike rakentaa ideologiaansa. Sachsen-nimikin viittaa sopivasti arjalaisiin juuriin.

Lintunen on tiivistämisen mestari: 232 sivuun mahtuu varsinainen henkinen odysseia, jonka vaiheista minua eniten miellytti Ronja-soturin tiedonkeruuretki Antrean maisemiin, Kanneljärven kylään, josta naisen isänpuolinen suku oli kotoisin. Rahapulassa hän tarjoutuu vapaaehtoiseksi joutsenolaisen kristillisen yhteisön sananlevitysmatkalle. Evankelistat Teijo Raappana ja Riitta Loponen ovat aviottomassa seksisuhteessa keskenään, mutta piilottavat himonsa ylimaallisten Israelin palmunlehväilmestysten taakse. Nuorelle Ronjalle hurmoksellinen uskonnollisuus on kuitenkin liikaa, ja hän lahjoo ryhmän autonkuljettajan jättämään seurueen ja viemään tämän yksityisesti sukunsa ”hoodeille”. Tämä road movie on teoksen humoristisin ja mieleenpainuvin osuus ja kehyskertomus, jonka ympärille muu tarina rakentuu. Olisin lukijana viihtynyt Antrean rannoilla pidempäänkin erityisesti kylien nykyasukkaiden vieraina.

Vakavammalla tasolla teos kertoo ääriliikkeiden harjoittamasta aivopesusta, eristäytymisestä ja sosiaalisesta kontrollista. Sydänraja-liikkeen johtohahmot ovat korkeasti koulutettuja nuorehkoja naisia, mukaan mahtuu jopa poliittisen historian professori. Tämä militantti solu on kytköksissä laajempaan IKL-liikkeen elvytysoperaatioon. Nuorten naisten käyttämät sinimustat rintanapit kertovat huumorintajuttomasta sitoutumisesta menneen päivän kollektiiviseen hurmokseen. Liikkeen toiminnan kuvaus oli uskottavaa ja todellisentuntuista.  Verrattuna vaikka taannoin tänne arvioimaani Pirjo Hassisen Populaan (Otava, 2012) Lintusen kuvaama liike on älyllisempi ja paremmin organisoitu. Hassisen kuvaus äärioikeiston arjesta on irvokkaampi ja parodisempi; tässä kuvataan järkiperäisempää liikehdintää, joka kuitenkin murenee epäloogisuuksien ja vääränlaisen sentimentaalisuuden alle.

Toinen kiinnostava vertauskohta on Dome Karukosken Leijonasydän- leffa. Siinähän kuvataan uusnatsien stereotyyppistä kannattajajoukkoa, lähiöiden syrjäytyneitä ja vähän koulutettuja poikaporukoita ja heidän harrastamaansa silmitöntä väkivaltaa. Tässä taas liikkeen johtohahmot ovat poliittisen teoriansa lukeneet ja osaavat siteerata lähteitään pilkuntarkasti. Väkivaltaan ei turvauduta lainkaan, vaan kerätään valmiusjoukkoja. Lintunen seikkaileekin vähän tunnetulla alueella – äärioikeistolaisten naisten mielenmaisemissa, joista harvoin kuulee medioissa. Onko heitä oikeasti olemassa ja jos on, onko olemassa tällaisia aatteen itsenäisesti omaksuneita naissotureja – yleinen kuva kun taitaa olla, että ainoat ääriliikkeiden kokouksissa viihtyvät naiset ovat tyttöystäviä tai vaimoja, uuden arjalaisen polven synnytyskoneita.

Uskonnollisten herätysliikkeiden ja äärioikeiston toiminnan logiikan vertailu on myös tässä ilmiömäistä. Palavan suitsukkeen ja mirhan evankelistoja kuvataan sympaattisemmin kuin Sydänrajan avainhenkilöitä. Lähetyssaarnaajien rakkauden hedelmän syntymä lakkauttaa kaunan autokuskin, Ronjan ja lähettiläiden välillä. Romantiikkaakin piisaa, vaikka se ei ole kerronnan keskiössä. Kerrassaan upea pieni, suuri romaani, joka innoittaa etsimään Lintusen tuotantoa enemmänkin. Tämä teos toimisi myös mahtavasti elokuvana. Sitä odotellessa…

Kirjeitä pankinjohtajaltani

HimoshoppaajaSophie Kinsella iski ruuhkavuosieni lobotomialukuhetkiini kuin häkä, mutta en muista, kuinka monta Himoshoppaaja-sarjan teosta olen lukenut – ehkä kaksi. Mahdollisesti olen lukenut myös teoksen Himoshoppaaja vierailla mailla (WSOY, 2001, suom. Leena Tamminen), mutta sisällöstä en muista paljoa. Siksi vietin tällä viikolla ruuhkabusseissa aivot narikkaan-aikaa kertaamalla Becky Bloomwoodin eeppistä New Yorkin-saagaa.

Himoshoppaaja-sarja taitaa olla chicklitin klassisinta ainesta genren synnyn alkuajoilta, ja Kinsellan tyyliä taatusti kopioidaan ympäri maailmaa. Sarjassa näyttää olevan nyt kuusi osaa, joista viimeisin, Minishoppaaja, keskittyy jo Beckyn tyttären kasvavaan vaatekaappiin. Minulle Iso-Britannia onkin ollut reissuillani pahin shoppailuansa, ja olen lukenut teoksia Beckyn hahmoon samastuen siksi, että jos olisin pelannut korttini toisin, saattaisin elää vastaavassa kulutushysterian kuplassa. Nyt kymmenen vuoden tauon jälkeen ja kroonisesti köyhempänä, ehkä vähän viisaampana, haluankin selvittä, onko Kinsellan teoksissa tippaakaan yhteiskuntakriittisyyttä, vai julistavatko ne puhtaasti shoppailun ilosanomaa.

New York on huolettoman Visan-vinguttaja Beckyn unelmien täyttymys, sillä ulkomaanvaluutalla ostettuja hankintoja ei lasketa TV:stä tutun talousgurun budjetissa. Kotona Britanniassa Beckyn pankinjohtaja on vaihtunut naisen suureksi murheeksi; uusi manageri ei enää anna hänelle anteeksi tilinylityksiä eikä suostu nostamaan luottokorttien luottorajaa. Kirjeenvaihto pankinjohtajien ja muiden viskaalien kanssa onkin teoksessa sanankäänteiltään hupaisaa ja ironista. Järjen ääntä edustavat nämä kasvottomat statistit, jotka työnsä puolesta saavat tietää julkkiksen talouden todellisen tilanteen. Kirjojen hauskuus ja koukuttavuus pohjautuukin Beckyn poskettomalle kaksoiselämälle: hänen hyväuskoiset katsojansa eivät tiedä, kuinka kuralla tämän eläkesäästämisen tuntijan talous reaalimaailmassa on.

Voiko Himoshoppaajaa sitten lukea, jos itse ei pysty osallistumaan kulutusjuhliin lainkaan? Hassua kyllä, voi. Saan iloa siitä, että Becky päätyy newyorkilaiseen paperikauppaan ostamaan Hyvää hanukkaa-toivotuskortteja, vaikka hänellä ei olekaan juutalaisia ystäviä – vain siksi, että vastaavia kortteja ei saa Britanniasta. Hän joutuu tulevan anoppinsa kanssa kauneushoitolaan, jossa anoppi olisi valmis tarjoamaan tälle kokovartalovahauksen ja tarratatskan bikinialueelle – tarjouksesta kieltäytyminen vaatii suurta luovuutta. Kuten arvata saattaa, shoppailumania lähtee Beckyllä lapasesta jo ensimmäisenä jetlag-päivänä ja kaupunkiin asettumista tunnusteleva pitkä matka kuivuukin muutaman päivän pikapyrähdykseksi.

Kai kaikissa näissä kirjoissa on rakenteena maaninen shoppailun huuma ja sen jälkeinen krapula tai moraalinen opetus. Tiedämme kuitenkin, ettei Becky koskaan parannu. Kuulun ruohonjuuritasolla Beckyn hengenheimolaisiin, vaikka en ole montaa kertaa elämässäni ostanut yli 100 euron vaatteita. Nyt, kun hovihankkijani on UFF:in euron päivät, teoksen hyperaktiivinen kohkaaminen Vera Wangin iltapuvusta tuntuu vielä koomisemmalta.

Kinsellan humoristinen, kuplivan tyhjäpäinen jutustelutyyli on niin identtinen Helen Fieldingin Bridget Jonesin kanssa, että hahmot usein sekoittuvat päässäni. Täytyy myöntää, että molempien mimmien tekstit tuntuvat luonnollisemmilta alkukielellä – suomeksi luettuna Beckyn meininki tuntuu vielä absurdimmalta, ja näitä chicklitin kuningattaria kopioivia suomalaisia kirjailjoita käy joskus vähän sääliksi. Suomalaiseen kontekstiin en osaisi shoppailusaagaa sijoittaa – hurmio Ideaparkin käytävillä kun ei riittäisi kaunokirjalliseksi materiaaliksi, vaikka kuinka yrittäisi. (Niina Hakalahti on kirjoittanut Ideaparkin sielunmaiseman maailmankartalle surullisenhilpeässä teoksessaan Aavasaksa (Tammi, 2010), mutta sen päähenkilöllä pizzabuffetin työntekijä Sepolla ei ole ostovoimaa ja sävy muutenkin on kauttaaltaan yhteiskuntakriittinen.)

Tästä teoksesta sanoisin: yhteiskunnallinen sanoma on seitinohut, eikä tätä muutenkaan lueta poliittisen tiedostamisen vahvistukseksi. Tätä luetaan silloin, kun oma luottoraja on ylitetty komeasti ja kaivataan tekopirteää korviketodellisuutta. Tässä kuitenkin tuhlaajatytölle käy loppupeleissä hyvin. Oikeassa elämässä himoshoppaajan luottotiedot palautuvat vain aniharvoin.

 

Päivänpaiste keskellämme

uutta_auringon_alla-lehtio_jaana-27317468-2221567242-frntlJaana Lehtiön uusin dekkari Uutta auringon alla (Myllylahti, 2014)  herätti kiinnostukseni teemansa vuoksi, ja kiitos kustantamolle, sain teoksesta arvostelukappaleen lyhyellä varoitusajalla. Lehtiö on porvoolainen uskonnonopettaja ja vararehtori, jonka kirjailijan ura on lähtenyt mukavasti lentoon sekä dekkaristina että lastenkirjailijana. Kiinnostus uskontoihin ja uskonnollisiin yhteisöihin on teoksen kantava voima.

Teoksessa sukelletaan esoteeriseen ja epämääräiseltä haiskahtavaan Valtakunta-yhteisöön, jossa kristillinen lähimmäisenrakkaus yhdistyy new age-häröilyyn. Sen sijaan että lahko puhuisi armosta, se puhuu energioista ja värähtelyistä. Aurinkoon ja päivänpaisteeseen liittyviä metaforia viljellään tekopirteästi. Mainetta yhteisö on niittänyt vanhusten kerhojen ja vegetaarisen soppakeittiön järjestäjänä. Yhteisön tilat Porvoon empire-keskustan arvokiinteistössä kutsuvat ohikulkijoita syreenimajoineen ja räsymattoineen. Moni toimelias eläkeläinen tulee toimintaan mukaan, vaikka ei yhdistyksen teologisesta puolesta mitään ymmärrä eikä tule kutsutuksi yhteisön sisäpiiriin.

Sisäpiirin käsite onkin yhteisössä häilyvä: arjessa avainhenkilöt suhtautuvat toisiinsa epäilevästi, vaikka peittävät negatiiviset tunteensa Jakamisen sessioiden aikana. Niissä kultin johtaja, patanarsistinen Tuomas Hannumäki siirtää energioitaan eri-ikäisiin naisiin. Naisista nuorimmat ovat luopuneet omaisuudestaan ja palkkatuloistaan asuen yhteisön tiloissa ja näin ollen ovat käytettävissä 24 /7. Kultin ihanteena on hoikkuus, joka johtajan mukaan ilmentää kristillistä nöyryyttä ja pyyteettömyyttä. Kultti harrastaa pitkiä paastoja ja hiljaisuuden retriittejä, joiden aikana kaikki eivät välttämättä ole täysin tolkuissaan. Mielenterveyskuntoutujia painostetaan lääkityksen lopetukseen, josta koituu parille nuorelle naiselle kohtalokkaita seurauksia. Toisaalta lahkon istunnoissa jäsenille syötetään rauhoittavia ja kenties jotain psykedeelistäkin kamaa heidän tietämättään.

Teos muistuttaa minua etäisesti Päivi Alasalmen teoksesta Ystävä sä naisien (Gummerus, 2002); tosin siinä kuvattu lahko on irvokkaampi ja äärimmäisempi toimintatavoiltaan kuin tämä Porvoon puutaloidylli. Reaalimaailman lahkoista mieleen tulevat Tapani Koivumäen Espoossa toimiva nuoria teekkareita mukaan houkutellut Maitobaari (ja liikkeen muut ilmentymät), ja meille pirkanmaalaisille liiankin tuttu Nokia-missio. Tuomas Hannumäen hahmossa on ripaus Markku Koivistoa, tosin tässä ei mennä lahkonjohtajan seksuaalisuuden pimeimpiin puoliin. Seksuaaliseen hyväksikäyttöön tässä lähinnä vihjataan pääpainon ollessa henkisessä manipuloinnissa. Teologina Lehtiö tuntee lahkolaisuuden ilmiön kuin omat taskunsa ja rakentaa romaaniinsa uskottavan ja lähestyttävän yhteisön, jonka päätoiminta, vanhusten auttaminen, edelleen noudattaa perinteisiä kristillisiä prinsiippejä. Yhteisön julkisuuskuvaan kuuluukin alkukristillisyyden ihanteiden saarnaaminen ja vainotun aseman hyväksikäyttö rahoitusta haettaessa. Ehkä tarkoituksena on näyttää, kuinka helppoa suht täyspäisenkin kansalaisen on hurahtaa lahkon osoittamaan rakkauspommitukseen ja tunnehuijaukseen. Kollektiivinen psykoosi on ilmiö, joka on itseäni kiinnostanut jo pitkään.

Teoksen päähenkilö, komisario Juha Muhonen, on lievästi ylipainoinen, huonokuntoinen, hollantilaisesta oluesta ja leipomotuotteista pitävä perusjamppa, johon en vielä solminut syvällistä suhdetta. Ensimmäinen uhri, talikolla surmattu Meeri Virtanen, on kiinnostava lahkonjohtajan rinnalla, mutta valitettavasti opimme tuntemaan häntä vasta kuolleena. Meeri ja Tuomas kun ovat edelleen virallisesti aviopari ja jatkavat työskentelyä samassa yhteisössä, vaikka lemmen liekki ei enää heidän välillään leisku. Olisin odottanut enemmän psykologista jännitettä ja rankempaa ihmissuhdedraamaa näiden yhteisön ydinhenkilöiden välille. Samoin muutama sivuhenkilö oli kiinnostava, kuten alkoholisoitunut tukityöllistetty Siiri Mäki tenuremmeineen, mutta he eivät henkilögallerian runsaudessa päässeet tarpeeksi framille. Tukityöllistetyistä ja entisistä ja nykyisistä juopoista lukisin mielelläni lisää dekkarihahmoina, ja tässä jo lähestytään ansiokkaasti nyky-yhteiskuntamme luotaantyöntävää ilmiötä, TE-toimiston hallinnoimaa orja- ja pakkotyötä.

Pidin paljon teoksen ilmapiiristä ja Porvoo-kuvauksesta, mutta tekstin tasolla oli joku kerronnallinen juju, jota en täysin tajunnut. Teos oli nopealukuinen ja kovin arkikielinen, eikä tämäkään ole ongelmallista, vaan ehkä jumituin juonen rakenteeseen. Hahmot olivat makuuni hieman liian kilttejä – olisin halunnut lukea yhdestä lahkosta eronneesta, joka kritisoi sen toimintaa itseironisesti ja räävittömästi. Luurankoja empiretalon kaapeista kyllä löytyy riittävästi, mutta niiden löytämistä olisi voinut kuvata astetta ponnekkaammin.

MurhaMylly-sarjasta olen nyt lukenut tasan kaksi teosta 108 julkaissusta. Sattumoisin molemmissa on uskonnollista sisältöä – tässä vielä vahvemmin kuin Metropoliitta Panteleimonin Savo-aiheisissa dekkareissa. Lehtiön teksti tuntui moniulotteisemmalta kuin Panteleimonin, mutta arvioni on puolueellinen siksi, että yleensä luen dekkareita lähinnä päivänpolttavista teemoista. Suosittelen Lehtiön teoksia niille, jotka pitävät vahvasta paikallisuuden kuvauksesta (vrt. Seppo Jokinen, Markku Ropponen) ja ei niin hirvittävän raa’asta meiningistä.

Eukalyptustien etsivät

Mustat sydämetSeppo Jokisen uusimmasta, Mustista sydämistä (Crime Time, 2014) on kuulunut sellaista suitsutusta, että teokseen tarttuminen melkein pelotti: entä jos en ymmärräkään rakastetun komisario Koskisen maisemallista syrjähyppyä Australiaan? Takanani on kaksi ja puoli Jokis-dekkaria – vaikka aiemmat teokset ovat kolahtaneet, viimeisimmän dekkarin kesken jääminen johtuu teosten samanlaisuuden logiikasta tietyllä tasolla. Pidän kyllä Koskisesta hahmona ja monista hänen kollegoistaan, mutta tamperelaisten vähäosaisten ongelmat tuntuvat joskus melkein liian läheisiltä kaunokirjallisilta elämyksiltä.

Pelko oli turha, sillä teksti imi mukaansa ensi sivulta. Koskinen ja kumppanit matkaavat  juoksemaan Sydneyn maratonin – neljän hengen poliisitiimillä on hyvä draivi päällä ja aikomus olla kymmenen päivää rikoksista lomalla. Toisin käy jo maratonin aikana – puurtaessaan hikisiä kilometrejä Koskinen kuulee väkijoukosta suomenkielistä avunpyyntöä. Maratonin loppuviivalla hän vielä saa nuorelta suomalaiselta naiselta käteen lapun, jossa on avunpyytäjän yhteystiedot.

Päädytään australiansuomalaisten siirtolaisyhteisöön, joista jokunen jäsen on pesunkestäviä tamperelaisia. Auli-mummon tamperelainen sukulaistyttö Valpuri on kadonnut working holiday-keikallaan maan ääriin, ja muutenkin lähipiirissä on monenmoista hämärää. Maratonin selätettyään Koskinen päätyy ratkaisemaan monimutkaista huijausvyyhteä ympäri Australiaa rankkojen alkoholisoituneiden setämiesten opastamana. Mustat sydämet-nimi viittaa sisämaan kaivosten opaalilöydöksiin, joita Soppakala-niminen mies piilottaa asunnossaan syvimmässä sisämaan puskassa. Soppakalaa kuitenkin lähestyy Laila-niminen onnenonkija, hämeenlinnalainen identiteettivaras, joka lupaa myydä arvokkaat kivet Brisbanessa ja aloittaa uuden elämän uuden elättinsä kanssa.

Mustat sydämet avautuu ei pelkästään dekkarina, mutta monisyisenä australiansuomalaisten lähihistoriikkinä – tässä seurataan 1970-luvun alussa Suomesta muuttaneita yksinäisiä miehiä ja pariskuntia, ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajia, jotka vuoraavat saunojensa eteisiä tangolevyillä ja Seura-lehdillä. Erityisesti vanhojen poikien ja leskimiesten kohtalot koskettavat: monilla miehillä on vaikeuksia solmia suhteita ”kielisiin” ja suomalaisten naisten vähyys on johtanut yksinäisyyteen ja alkoholismiin. Jokinen kirjoittaa rehellistä työväenluokan historiaa rakennusmiehistä, ratatyöläisistä ja leipureista. Identiteettikysymykset ovat akuutisti pinnalla – suurimmalle osalle teoksen henkilöistä suomalaisuus on sitova kuulumisen kiinnike, kaukokaipuun ja nostalgian vahvistama. Siirtolaisten yhteisössä toimii hyväntahtoisuuden ja -uskoisuuden prinsiipit ja äärimmilleen korostunut rehellisyys, jota jopa Koskinen pitää suorasukaisuutena.

Teoksessa on Tampereelle sijoittuva sivujuoni, joka liittyy nuorten kotibileisiin ja katoamisiin. Tavallaan tässä eletään koko ajan kaksoistodellisuutta ja moni Australian-pään juonikin juontaa juurensa Tampereen tai lähiseutujen sylttytehtaisiin. Reaaliaikainen yhteys Sorilan kollegoihin, erityisesti komisario-Ullaan, muistuttaa lukijaa menneestä ja tulevasta. Koskisen romanssikuviot ovat kieltämättä edelleen kömpelöitä ja tumpeloita. Päähenkilön inhimillisyys näkyykin vahvimmin yksityiselämän koukeroissa. Lukijaa viritetään odottamaan mahdollista kuumaa työpaikkaromanssia seuraavassa osassa.

Siirtolaisuuden kuvauksen lisäksi pelkkä Australian luonnon ja kulttuurin kuvaus ihastutti. Erityisesti sisämaan perähikiä Lightning Ridge ihastutti ja herätti suurta matkakuumetta. Aboriginaalien laulupolkuja kohti tässä reissattiin kengurujen kansoittamilla eukalyptusteillä. Tämä oli paras Koskiseni toistaiseksi, ja suosittelen teosta myös muille kuin dekkarien ystäville vahvan historiallisen ja etnografisen otteen vuoksi.

 

Retardien vastaisku

perhosveitsi-kivekas_ansu-27317509-3644238065-frntlKuvittele erityis-erityisluokka 9 V vantaalaisessa yläkoulussa. Kuvittele kuusi erilaisilla kirjainyhdistelmädiagnooseilla merkattua nuorta ja epäpätevä, ekonatsihenkinen opettaja, joka on kuutamolla. Tässä ovat lähtökohdat Ansu Kivekkään ensimmäiseen aikuisten kirjaan Perhosveitsi (Crime Time, 2014); Kivekäs on muuten tuottelias nuortenkirjailija. Nuorekkuus, meno ja meininki ovat tämänkin esikoisdekkarin vetonauloja. Teos on omintakeinen, epätyypillinen rikosromaani, jossa yhteiskuntakuvaus ja psykologinen jännityksen luominen ovat keskeisemmässä roolissa kuin rikosten ratkaisu.

Pääkaupunkiseudun tämänhetkisestä opettajapulasta en tiedä paljoa, mutta asuessani nuorempana jatko-opiskelijana Vantaan Koivukylässä minullekin tarjottiin sijaisuutta erityisluokan opettajana ilman ammattipätevyyttä. Teoksen päähenkilöiden, Valon ja Ellun, ammatillinen asema ei käy kateeksi. Suurin osa teoksen juonesta tapahtuu koulussa ja koulun järjestämässä Ilmastonmuutos-leirikoulussa, jonka aikana opettajat sössivät pahemmin kuin oppilaat. Koulun työolosuhteet ja opettajanhuoneen ilmapiiri nostattavat kylmän hien pintaan. Kauhu kasvaa arkisissa paikoissa, kuten kerrostalojen rappukäytävissä, parvekkeilla ja surullisenkuuluisan oloisessa Pub Viattomassa, jonne kantapeikot ovat siirtyneet edellisestä kantiksestaan Havukosken Tiilenpäästä. (Asuin Tiilenpään naapurissa aikani – karmea räkälä, Simonkallion Viatonta ei ilmeisesti reaalimaailmassa ole.) Erityisen ansiokasta tässä on nykynuorison anglismeja pursuavan kielenkäytön tallennus.

Eveliina Kirves alias Ellu on rouheva naishahmo, joka etäisesti muistuttaa meitä Kumman kaa-sarjan terkkari-Ellusta, tosin vanhempana ja alkoholissa marinoituneempana versiona. Tämä mielleyhtymä ärsytti, mutta muuten Ellun henkilöhahmo on ilahduttavan monipuolinen. Hän on nelikymppisenä saanut jo ainokaisensa ulos uunista ja elää kaveripiirinsä viimeisenä mohikaanina railakasta bilehilen elämää. Erityisnuoriin hän on rakentanut luottamuksellisen suhteen jalat maassa-asenteellaan, tosin luottamus murtuu leirikoulun aikana, kun mustasukkainen kollega Irmeli rakentaa hänelle pomminvarman alkoholiansan. Ellun vinksahtanut sukuhistoriakin pääsee mahtavasti framille – hän on oulunkyläläisen vasemmistokommuunin kasvatti, perheestä, jonka isä lähinnä ottaa tilanteesta hyödyn irti vapaan seksin saralla ja äidistä tulee pysyvästi mielenterveyskuntoutuja isän lähdettyä.  Viidennen lapsen synnyttyä hän ei enää jaksa nimetä vauvaa, joten nimenantovastuu jää vanhemmille sisaruksille. Eli mitä sanotte sisarusten nimeämästä Sid-iltatähdestä?

Nautin teoksessa eniten vastaavista kreiseistä detaljeista. Suurimmat naurut irtosivat Valo-opettajan nuoruudenmuistosta Vienan Karjalan Jyskyjärven-retkestä, jolla Maan Puolustajien ekosoturit tatuoivat toistensa käsivarsiin kirveet paikallisen mummon voimajuoman inspiroimana. Sama tyyppi esiintyy muutama vuosi myöhemmin Seinäjoen tangokarnevaaleilla esittäen Yön Joutsenlaulusta ikimuistoisen tulkintansa. Voiko kukaan oppilas esityksen youtube-videon nähtyään ottaa moista  kansankynttilää vakavasti? Valon aktivistipersoona on sopivan ristiriitainen ja ailahteleva makuuni: hänestä ei tosiaankaan ota selvää, onko lintu vai kala.

Ongelmanuorten suunnittelema ja toteuttama ekoterroristi-isku Koivukylään jää tässä lapsipuolen asemaan ottaen huomioon päähenkilöiden yksityiselämän toilailut. Erik-pojan traaginen perhekuvio ahdistaa ja koskettaa, mutta siinä on myös jotain kategorisen mustavalkoista. Pidin tästä kirjasta suunnattomasti nyky-yhteiskunnan kuvauksena, mutta huomaan, etten muulta innostukseltani ehtinyt ottaa kantaa siinä käsiteltyihin rikoksiin – pedofiliaan, huumekauppaan, pahoinpitelyihin ja poikaporukan suureen valonkatkaisuoperaatioon. Toimintaa oli siis tarjolla hyperaktiivisesti, mutta syvällinen ihmiskuvaus pelasti lukukokemuksen ja jätti mukavan hämmentyneen fiiliksen takaraivoon muhimaan. Tämä on erilaisten dekkarien ystäville todellinen napakymppi.

Yhteiskunnan terveet ja sairaat solut

Paronen KapinaSamuli Parosen (1917-1974) köyhyyttä ja työttömyyttä kuvaava Kapina (Otava 1973) sopii hienosti viikonlopun lukemistoksi, olemmehan saaneet paheksua kovaan ääneen kokoomusministeri Laura Rädyn käsittämättömiä kommentteja pientuloisista perheistä. Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla kaataa. Olenkin laittamassa viimeisintä työmarkkinatukikuittiani ministerille.

70-luvun alussa hyvinvointivaltiomme ei ollut vielä kovin kehittynyt, mutta tämän päivän todellisuus ei vaikuta Kapinan kokemusmaailmasta kaukaiselta. Teoksessa on nimetön kertoja, keski-ikäinen työtön ja koditon mies, jonka jalassa on ”nakertaja” ja sietämättömät kivut. Viinakaan ei enää kipuihin auta, on pakko hakea apua kunnanlääkäri Muuraselta.

Teoksen ensimmäisessä osiossa harhaillaan radan varrella pikkukaupungissa. Miehen odysseia kulkee baareista yömajan kautta väliaikaisen lohtunaisen luo, jonka henkilökohtaisista ominaisuuksista todetaan vain, että hän on innokas pesemään pyykkiä. Vierannuttamista ja etäännyttämistä Paronen harrastaa siihen pisteeseen saakka, että teksti muuttuu paikoitellen persoonattomaksi. En oikeastaan opi tuntemaan ainuttakaan henkilöhahmoa lähemmin. Pääroolissa on yhteiskunta, sen terveet ja sairaat solut.

Toisessa osiossa mies joutuu sairaalaan jalkaleikkaukseen ja tutkii sairaalamaailmaa sängyn pohjalta filosofoiden. Pääpaino havainnoissa ja keskusteluissa muiden potilaiden kanssa on yhteiskunnan syvässä kahtiajaossa. Sairaanhoitajat saavat osakseen hurttia, välillä törkeää seksuaalista läppää ja kopelointia lääkärit piiloutuvat arvovallan haarniskansa taakse tavoittamattomiin.

Dialogi on teoksessa absurdia ja vaatii lukijalta suurta keskittymistä, sillä puhujia ei merkitä. Lyhyet ”tykitykset” ja lähes sivun mittaiset luennoivat repliikit tuntuvat molemmat persoonattomilta. Tarkoituksena varmasti on, että lukija keskittyisi ilmiöiden olemukseen, ei puhujan persoonaan. Emotionaalisesti teoksen hahmoihin on mahdotonta samastua. Tyylistä tulee mieleen vieraannuttamisen kuningas Bertolt Brecht – varmasti Paronen olikin Brechtinsä opiskellut läpikotaisin.

Teoksessa on oivaltavia havaintoja lähestulkoon kaikesta, mikä silloisessa yhteiskunnassa oli pielessä. Köyhiä sortava asuntopolitiikka on suurin huolenaihe, onhan päähenkilökin koditon. Valtion ARAVA-systeemi onkin kehitetty porvarillisten gryndereiden etuja valvomaan: kun köyhien asuntoja merkataan asuntokelvottomiksi, tönöistä häädetyillä ei olekaan varaa vuokrata tilalle rakennettuja uusia kerrostaloasuntoja. Asumistukea voi saada vasta, kun on asunut samassa osoitteessa puoli vuotta. Parosta varmaan naurattaisi, jos saisi kuulla tämän päivän asumisen realiteeteista. KELA:n asumistuen saatavuus on taatusti kattavampi kuin 70-luvulla, mutta sen määräytymisen kriteerit ovat käsittämättömiä.

Lastensuojelusta Parosella on vahvat mielipiteet. Miehen henkilöhistoriakin kertoo jotain: hänen isänsä kuoli Tammisaaren vankileirillä, äiti lähti Samulin ollessa 14-vuotias. Kunnan huoltotoimenpiteistä huolimatta hän sai jäädä yksin asumaan äitinsä jättämään mökkiin. Tässä puhutaan lastensuojelulaitoksista rikollisuuden yliopistoina, ja kiinnitetään huomiota raskaaseen byrokraattiseen koneistoon, jonka menot keskittyvät lähinnä byrokraattien palkkaamiseen. Kuulostaako tutulta?

Kurjimmista kurjimmille jää loppupeleissä kaksi lohdun lähdettä: viina tai herätyskristillisyys. Lipeäkielisiä käännyttäjiä vaanii tässä pikkukaupungissa (jonka Riihimäeksi luen Parosen oman elämän koordinaattien mukaisesti, mutta paikallisuus ei ole tässä olennaista) kaikkialla, missä köyhät pesivät. Osa profeetoista ei edes  puhu suomea, vaan kaatavat väkeä tulkkien välityksellä. Parosella riittää kuitenkin ymmärrystä tämän henkilökohtaisen ratkaisun tehneille; uskonnollisuutta ei teilata eikä lytätä maan rakoon vahvasta vasemmistolaisesta viestistä huolimatta.

Vaikka Paronen kirjoittaa minulle läpikotaisen tutuista selviytymiskysymyksistä, teksti tuntui raskaalta ja vaikealta tyylillisesti. Työväenkirjailijana hän ei ole välttämättä ainakaan tämän teoksen tyylillä pystynyt tavoittamaan varsinaista kohderyhmäänsä, tai jos on, silloin 70-luvun työväestö on ollut sata kertaa lukutaitoisempaa kuin nykyinen. Paronen onkin jäänyt jälkipolvien muistiin ensisijaisesti aforistina. Kapinassa oli myös monia aforistisia helmiä, oma suosikkini oli:

”Maailma on täynnä tekoja joita kukaan ei ole tehnyt.” (81)