Onnellinen loppulaskenta

1064_haukkamiesElaine Clark McCarthyn Haukkamies (Otava, 1996) on pieni, omintakeinen kertomus 37-vuotiaana parantumattomaan syöpään sairastuneen naisen viimeisistä kuukausista. India on elänyt koko ikänsä samalla kalifornialaisella peräkylällä, mennyt nuorena naimisiin ensimmäisen miesystävänsä kanssa vain paetakseen yhteiselämää alkoholisoituneen äitinsä kanssa. Traumaattisen keskenmenon jälkeen avioliitto on edelleen lapseton, ja aviomies on ottanut tavakseen hakea lohtua kylän kiertopalkintonaikkosten sylistä. Indialla ei ole ammatillista identiteettiä, hän on tottunut tekemään osa-aikaisia hanttihommia, mutta pääasiallisesti hän passaa miestään, joka käy kotona kuin täyshoitolassa. Pariskunnan välit ovat ajautuneet puhumattomaan rinnakkaiseloon. Indian ainoa syy olla eroamatta miehestään on yhteinen talo ja puutarha, jotka ovat hänelle tärkeitä kiinnikkeitä muuten monotonisessa elämässä.

Indian suvun naiset ovat olleet jo monessa sukupolvessa jonkun sortin kylähulluja. India on saattohoitanut oman syöpäsairaan äitinsä loppuun saakka, vaikka alkoholisoitunut äiti oli painajaismainen hoidettava. Kun kylän muut sinkkunaiset ovat keskittyneet tyhjyyttä lievittääkseen baarien hulttiomiesten kierrätykseen, Indian äiti on valinnut yksinäisen juomisen. Indialla on äidistään sekavia muistoja – traumaattisten juomismuistojen lisäksi hän alkaa löytää myös valoisampia, hassuja muistoja. Äiti oli jonkin sortin väärin ymmärretty elämäntaiteilija ja anarkisti, joka hyvinä päivinä nautti myös tyttären kanssa leikkimisestä ja lapsen tasolle taantumisesta – esimerkiksi jättisaippuakuplia sahaamalla. Äiti nousee naisen loppumetreillä merkittävämmäksi hahmoksi kuin aviomies Doug, joka selvästi vain odottaa vaimonsa kuolemaa ja uuden parisuhteen aloittamista jonkun hempukoistaan kanssa.

Eräänä päivänä India saa selville, että kylälle on muuttanut haukankasvattaja. Oudoista asioista innostunut nainen haluaa nähdä petolintujen lennätystä ja ruokintaa. Hän päätyy miehen eräkämpälle oppimaan aiheesta, ja salamarakkaus alkaa jo muutamasta katseesta. Haukkojen käyttäytymisestä kerrotaan vuolaasti rakkauskohtauksien suvannoissa. Urosten ja naaraiden tarkasti jaetuista pyydystystehtävistä oppii paljon. India kertoo Rhordille lähinnä menneisyydestään, ja Rhodri kertoo Indialle linnuista ja lentämisestä. Skottilaisperäisen mysteerimiehen taustassa olisi taatusti paljon puitavaa, mutta koska pariskunnalla on aikaa vähän, he eivät voi käyttää sitä kaikkea tarinankerrontaan.

Tässä harrastetaan lähes taivaallista seksiä kuoleman esikartanossa. Seksuaalisen halun löytyminen fyysisten voimien vähetessä on hämmentävääkin luettavaa, ja murtaa stereotypioita saattohoidosta. India pakenee aviomieheltään asumaan sähköttömään eräkämppään, mutta tietää, ettei voi kuolla rakastettunsa syliin primitiivisissä olosuhteissa. Rakkaudella on siis parasta ennen-päiväys. Palattuaan kotiinsa India ei enää halua nähdä Rhodria – hän haluaa miehen muistavan hänet vielä kävelevänä ja naisen näköisenä. Saattohoidossa India muistelee elämänsä huippuhetkiä, jotka tapahtuivat vain muutamaa kuukautta ennen kuolemaa. Elämän palasten järjestykseen paneminen ei ole helppoa, selkeitä vastauksia ei löydy, mutta India lähtee tästä maailmasta miltei hilpeissä merkeissä.

Yhteiskunnallistakin sisältöä teoksessa on. Sanoisin, että tässä kuvataan lähes syrjäytynyttä Amerikkaa – ihmisiä, jotka eivät ole koskaan oppineet haaveilemaan mistään suuresta ja joiden mahdollisuudet toteuttaa itseään ovat kovin rajalliset. Tässä puhutaan tukityöllistyneistä, joiden roposet eivät riitä kolmen baarin menestyksekkääseen pitämiseen ja aina uusista yrittäjistä, jotka luulevat kylän juopoissa olevan kultasuoni.

Teos on yltiöromanttinen ja juoneltaan aika yksioikoinen, mutta McCarthy osaa tiivistämisen taidon. 173 sivuun mahtuu ainakin yhden ihmisen elämäntarina, luentoja haukankasvatuksen perusteista, analyysia peräkylien mentaliteetista ja syvällistä pohdintaa elämänarvoista. Itse en niin innostunut itse romanssista, mutta elämän rajallisuuteen liittyvät pohdinnat koskettivat. Lista asioista, mitä pitää tehdä ennen kuolemaa, voisi olla meillä kaikilla taskussa ilman syöpädiagnoosiakin. Kerronnan keskiö ei ole syöpään kuolemisessa, vaan pikemminkin elämänhalussa. Teos varmaan puhuttelee parhaiten niitä, jotka ovat jollain tapaa luovuttaneet rakkauden etsimisessä – ”koskaan ei ole liian myöhäistä”-teema onkin yksi romanttisen fiktion vakioaiheita.

Tämän teoksen inspiroimana lukisin seuraavaksi John Greenin paljon kehutun Tähtiin kirjoitetun virheen (WSOY, 2013), joka puolestaan kertoo teini-ikäisten syöpäsairaiden rakkauden kaipuusta. Haukkamies ei ollut ainakaan minulle klassista nenäliinakamaa, vaan pikemminkin sydäntä lämmittävä hyvän mielen kertomus (niitäkin välillä tarvitaan). Greenin romaani vaikuttaa traagisemmalta ja vaatii luultavasti henkistä varustautumista ennen koitosta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s