Marilyn, muisti, identiteetti

marilynin-hiuspinni-isoKahden Juha Siron teoksen lukeminen peräkanaa oli uhkarohkea teko, enkä tiedä voinko tehdä Marilynin hiuspinnille (LIKE, 2009) kunniaa – teos olisi vaatinut hitaampaa aikaa. Tässä ja Linnun muotokuvassa oli paljon yhteistä – molemmissa on keski-ikäinen setä sekaisin, vaikkakin eri syistä.

Marilynin hiuspinni seuraa toisinsa seuraan piintyneen nimettömän avioparin, Miehen ja Vaimon, yhteiselämää tilanteessa, jossa Mies ei enää täysin käsitä, kuka hän on. Hän on entinen yrittäjä, yrityksensä menestyksekkäästi myynyt oloneuvos, jolla on vanhemmilla päivillä aikaa tutkia syntyjä syviä, muun muassa äitinsä sukua. Miehellä on mystinen isoisä Johannes, Venehjärven runokylän kasvatti, joka on ollut nuorena miehenä pakkotöissä Muurmannin ratatyömaalla ja paennut sieltä pelkät vaatetöllöset jalassa alle viisikymmenkiloisena ihmisen varjona. Hän haluaisi kirjoittaa isoisänsä tarinan kaunokirjalliseen muotoon, mutta kirjoitustyötä häiritsevät erilaiset pakkomielteet. Vienan Karjalan ortodoksisen pokkouhriperinteen ja riähkän etymologian hän kuitenkin ehtii selvittää ennen muistin asteettaista brakaamista.

Mies epäilee sairastavansa alzheimerin ensioireita, mutta piilottaa huolensa lähipiiriltä. Lääkäriltäkin hän saa haettua vain nukahtamislääkkeitä. Huolestuttavia kohtauksia tulee matkoilla, ja ylipäänsä ihmisten ilmoilla. Mies yrittää kääntää huolensa filosofiseksi pohdinnaksi ihmiselämän arkkityyppisestä tarinakerronnasta – teema, johon Marilynin hiuspinni viittaa. Marilyn alias Norma Jean on teoksessa aika marginaalinen hahmo – päähenkilö ei edes tunnustaudu suureksi Marilyn-faniksi, vaan sattuu törmäämään kiinnostavaan Marilyn-tutkijaan, nuorehkoon naiseen, joka väittää omistavansa aidon Marilynin pinnin onnen amulettina. Oikeastaan jää epäselväksi, mikä miestä lopulta vaivaa – kyse voisi olla myös rajatilapersoonallisuudesta, mutta ylipäänsä Siro vaikuttaa diagnoosikriittiseltä. Miehen neuroottista, kontrollifriikkiä persoonaa kuvaa se, että hän on hankkinut keittiöönsä erityisen sudin kaupan leipäpalojen harjaamiseksi pois ylimääräisistä muruista. Ennen aamiaisleipien tekemistä hän siis sutii jokaisen kaurapuikulan hartaalla tarkkuudella. Mielestäni tämä yksityiskohta kertoo tyypistä enemmän kuin kaikki biografiset paljastukset.

Pidin teoksessa eniten ruoka- ja matkakuvauksista. Vaikka pariskunnan arki kotona tuntuu puisevalta, he edelleen osaavat nauttia elämästään poissa kotoa. Erityisesti Balatonin kylpylöiden kuvaus oli realistisen monisärmäistä – tälle eläkeläisreissulle olen yrittänyt lähteä jo vuosia, ja kirja taas virkisti intoani. Tässä matkaillaan myös Lontoossa ja Pekingissä – maisemat vaihtuvat, mutta miehen sekaannus ja eksistentiaalinen angsti vain syvenevät. Ulkokohtaisesti hyvinvoivan, taloudellisesti vakaan pariskunnan hedonistinen elämäntapa tuntuu perinpohjaisen ontolta.

Siro on tamperelaisena kirjailijana vähemmän nurkkakuntainen – Tamperetta tunteva tunnistaa kyllä jokaisen kuvattavan keskustan kadunkulman, mutta tarina ei sinänsä nojaa paikallisuuteen. Tamperelaisuus tuntuu lähinnä tekotaiteellisten teatteriesitysten kuvauksessa – ainakin Miehellä riittää munaa poistua noloimmista sellaisista kesken esityksen Vaimon jäädessä empaattisesti nyökyttelemään.

Nämä Siron kaksi peräkkäistä romaania tuntuivat tasavahvoilta tyylillisesti ja sisällöllisesti. Kerrontatekniikoiden identtisyys ja päähenkilöiden psykologinen samankaltaisuus saavat minut todennäköisesti sekoittamaan teokset keskenään. Marilynin hiuspinnissä vakuutuin eniten hajoavan mielen kuvauksesta ja oireiden salakavaluudesta. Päähenkilön vaimo, joka on elänyt miehensä pakkomielteiden kanssa puolet elämästään, kun ei enää huomaa jatkuvasti kasvavia ylilyöntejä.

Teos herätti kysymyksen, kuinka kauan taloudellisesti pärjäävä, ei-työssäkäyvä kansalainen voikaan elää muistisairauden tai vakavan mielenterveysongelman kanssa ennen kuin kukaan ehdottaa hoitoon hakeutumista. Työpaikallahan leivän murujen sutiminen nähtäisiin jo eri valossa, siitä kuiskuteltaisiin ja tyypin pakkomielteitä tarkkailtaisiin. Nykypäivän kovenevassa työmaailmassa näkyvät pakkoneuroosit voisivat hyvinkin olla syy potkuihin, onhan poikkeava käyttäytyminen haitaksi firman julkiselle imagolle. Kotonaan moni meistä saa olla vapaammin muistamaton tai hullu, varsinkin jos asunto on oma ja erityisesti, jos asutaan omakotitalossa ilman seinänaapureita. Köyhät joutuvat syyniin paljon nopeammin kuin rikkaat, vaikka rikkailla olisi varaa hakeutua kalliisiin terapioihin. Rikkaiden hulluus, kuten tässä hyvin kuvaillaan, voi kuitenkin loppupeleissä olla aivan yhtä ahdistavaa kuin köyhien, vaikkakin sitä pystytään lääkitsemään kulttuurielämyksin, juhlaillallisin ja laadukkain alkoholijuomin.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s