Äärimmäisen lahjakkuuden tragedia

Amy-Winehouse_profile_pictureLuen musa-aiheisia kirjoja aniharvoin; ensimmäinen varsinainen lukulistallani pomppiva teos on Morrisseyn uusi omaelämäkerta, joka on ollut bestseller julkaisupäivästä lähtien. Tien päällä mukaani tarttui toisen idolini Any Winehousen (1983-2011) epävirallinen biografia Amy Amy Amy: The Amy Winehouse Story (Omnibus Press, 2008), jonka on kirjoittanut pitkän linjan rock-toimittaja Nick Johnstone.

Amyn tarina tuli tutuksi ikävistä lööpeistä, eikä hänen meininkinsä paljon eronnut Tukiaisten sisarusten meiningistä pahimmillaan. Erona moniin julkkisnarkkareihin ja -juoppoihin oli kuitenkin lahjakkuus: Amy teki itse musiikkinsa ja oli ilmiömäinen eri tyylisuuntien yhdistäjä. Tämä biografia keskittyykin Winehousen musikaalisen uran kehitykseen ja ammatillisiin kohtaamiseen jättäen skadaaliaineiston taka-alalle. Koska teos on kirjoitettu pian Back to Black-menestysalbumin julkaisun jälkeen, tässä ei vielä puida Winehousen viimeisten aikojen syöksykierrettä, vaan annetaan toivoa urakehitykselle ja riippuvuuksista toipumiselle.

Musiikkitoimittaja Johnstone pitäytyy tässä musajournalismin manerismeissa, enkä oikein osaa lukea teosta kattavana elämäkertana, vaan koosteena lehtiartikkeleiden leikkeistä. Ongelmana kirjassa on, ettei Winehouse antanut projektille siunaustaan eikä yhtään haastattelua, joten biografia ei ole ”autorisoitu”. Saman tiedon saisi kuka tahansa Winehousen tuotannosta kiinnostunut googlaamalla, ja innokkaimmat fanit taatusti tietävät Amysta paljon enemmän kuin tähän ohueen esitykseen mahtuu. Teos tuntuu hätäisesti kokoon pannulta, tyyliin ”on taottava kun rauta on kuuma” – ja taatusti teos on myynytkin kuumimmassa markkinaraossa. Itse odotan musakirjoiltakin jonkun tason kaunokirjallista tai ainakin vahvan kerronnallista otetta; minulle ei riitä kooste levyjen myyntimenestyksistä tai keikkalistojen kronologinen läpikäynti. Tässä kirjoittaja ei ole yrittänyt tarpeeksi päästä kohteensa pään sisälle, vaan kertomus jää ulkokohtaiseksi.

Mitä uutta sitten opin? Oikeastaan tunnen Winehousen tuotannosta paremmin vain toisen albumin, Back to Blackin, ja opin nyt kuuntelemaan hänen Frank-levyään ja kaivelemaan siitä eri tyylilajeja ja vaikutteita. Kiinnostavinta Winehousen tuotannossa on karibialaiset vaikutteet, sillä hänellä oli karibialaistaustaisia kollegoja ja manageri ja hän myös lomaili paljon alueella. Tätä en ole ehkä osannut kuulla ilman johdatusta aiheeseen: itse usein miellän karibialaiset rytmit pelkästään reggaeksi, ja Amy oli enemmän innoissaan skasta. Myös motown-vaikutteet ovat vahvoja, ja Winehouse teki urallaan todellista kunniaa mustille naislaulajille (mm. Ella Fitgerald, Nina Simone, Aretha Franklin, Etta James, Erykah Badu) luovasti sekoittamalla ja uudelleentulkitsemalla heidän biittejään. Winehousen feminismi oli ilmiselvää muiden naisten arvostamista, vaikkakin hän lyriikoissaan puolustaa monessakin kohtaa perinteistä parisuhdemallia ja etsii vahvaa miestä, joka pystyy vastaamaan vahvan naisen tuomaan haasteeseen.

Psykologisella tasolla olen aina pystynyt samastumaan Amyn itsetuhoisuuden kanssa – herkkä ja syvästi tunteva nainen ei yksinkertaisesti kestänyt erojaan, eikä myöskään suhteiden intohimon laimenemista, mikä kuitenkin on lainalaisuus, jonka suurin osa meistä joutuu käymään läpi. Hänen tarinansa muistuttaa meitä julkisuuskulttuurin sairaimmista ulottuvuuksista, ja julkkisten mielenterveysongelmien ”tavallisuudesta” – periaatteessa Amy käyttäytyi kuin kuka tahansa vakavasti bipolaarinen henkilö, joka ei ole saanut hoitoaan ja lääkitystään kuntoon. Menestys ja varallisuus eivät pystyneet lievittämään hänen oireiluaan, vaan pikemminkin kiihdyttivät syöksykierrettä. Amy ei myöskään -ainakaan julkisesti- tunnustanut kokevansa häpeää kännisistä tv-haastatteluista tai perutuista tai keskeytetyistä konserteista.

Kaikkitietävät tabloid-journalistit ”keksivät”, että Amy kärsi myöhäistetystä teini-iästä – hän ei kuulemma kokeillut tarpeeksi rajojaan alaikäisenä kaiken huomion keskittyessä musiikkiin. Teoria tuntuu hataralta, sillä moni muu lahjakas muusikko ei ole sortunut huumeisiin itsetuhoisesti, vaikka ei ehtinyt sekoilla teininä. Hänen vanhempansa olivat monella tapaa huoltajan roolissa vielä tähden viimeisinä vuosina, ja roolin teki tavallisen ongelmanuoren vanhempia tuskaisemmaksi se, että Amyn pahimmat huumesekoilut olivat aina seuraavan päivän lööpeissä. Vanhemmat eivät jättäneet Amya yksin vaikeimpinakaan aikoina, ja ymmärtääkseni ovat selviytyneet Amyn kuolemaan liittyvästä julkisuushelvetistä jokseenkin selväpäisinä puhuen edelleen vakavaan sävyyn nuorten huumeongelmista ja vahvemman yhteiskunnallisen intervention tarpeesta.

Postuumisti Winehousin tarinasta tulee myös mieleen Alexandra Salmelan 27- eli kuolema tekee taiteilijan-romaani (Teos 2010), joka tuli ulos vuotta ennen Winehousen kuolemaa. Tuntui riipivältä saada tietää, että myös Amy lähti täältä tuossa kohtalokkaassa iässä.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s