Yöaktivistiperheen pillerivastaava

Filmi poikkiTakavuosina minulla oli tapana roudata tyttärelleni mitä ufompia nuortenkirjoja poistomyynneistä ja kierrätyskoreista. Itsellenihän niitä roudasin, sillä tyttärellä oli ja on varma oma kirjamaku, erilainen kuin omani. Katse hänen perkaamattomaan hyllyynsä ja lukulista piteni taas metrillä.

Hanna Marjut Marttila (s.1961) tunnetaan enimmäkseen nuortenkirjailijana; olen saattanut lukea hänen aikuisten romaaniaan Lahjakas Anu Lovack (2005), mutta nyt ei löydy teoksesta muistijälkeä. Filmi poikki! Ensi-ilta tänään torstaina (Otava, 2007) tarttuu hankalaan ja raskaaseen aiheeseen, kaikkien valtakunnan mittareiden mukaan virallisesti syrjäytyneen perhen arjen hallintaan. Perheen lapset Tarina, 16 ja Torstai, 15 ovat saaneet asua kotona lastensuojelun erityistoimien tarkkailtavana, vaikka vanhemmilla on vakava alkoholiongelma ja isä on tämän lisäksi vaikeasti masentunut. He ovat ”yöaktivistiperhe”, tottuneet katkonaisiin yöuniin ja nopeisiin lähtöihin tarpeen vaatiessa.

Tässä käsitellään Tarinan toista vauvauutista; ensimmäisen vauvansa hän on synnyttänyt 14-vuotiaana suoraan adoptioon. Tämän jälkeen pikkuveli ryhtyy isoveljeksi ja siskonsa pilleri- ja kondomivastaavaksi. Tästä huolimatta sisko herättää veljen keskellä yötä ja kertoo uutisen vannomalla, että tällä kertaa hän pitää lapsen. Uutisesta syntyy elokuvista kiinnostuneen pojan päässä käsikirjoitus, jossa hän rankalla tavalla parodioi koko luuseriperheen elämäntapaa.

Torstai on uskottavanoloinen kertoja, mutta mielestäni häntä vaivaa puheripuli. Normaalisti elokuvien käsikirjoituksissa kun on enemmän toimintaa kuin selitystä, mutta Torstailla tuntuu olevan pakkomielle selittää tilanne puhki: hän käy läpi äidin nousukänniset kaikkivoipuusfantasiat, isän diagnoosit, isoäidin karjalaiset juuret, perheneuvoja Liisan manerismit ja elokuvateorian peruskäsitteet. Torstai on kai sitä tyyppiä, joka purkaa ahdistuneisuutta maaniseen pälpätykseen. Kun tilanne on päällä, toinen cinemaattinen perustoiminto on kehää käveleminen, kun muuta ei voi.

Aika-akseli teoksessa on muutama viikko, ja siinä ehtii tapahtua aivan liikaa, ottaen huomioon kuinka pientä vähävaraisen perheen arki on. Onnellisten ja onnettomien sattumusten johdosta pahin katastrofi vältetään ja perhe palaa dramaturgisen kaaren nollapisteeseen. Toivoa edelleen on, joka ikisellä, jopa puhumattomalla isällä, jonka lippalakin alta nousee perheneuvotteluissa tunteellinen hiki.

Marttilalla on kyky näyttää perheen kaikki jäsenet omavaltaisina toimijoina siitä huolimatta, että yhteiskunta säätelee lähestulkoon kaikkea heidän elämässään. Vanhempien yritys selättää alkoholiongelma tuntuu uskottavalta kaikkine selityksineen, repsahduksineen ja pakkomielteineen. Tässä teini-ikäisten lasten kanssa on sovittu, että viikko mennään antabuslääkkeen voimin ja perjantaisin saa kännätä. Perheen äiti on holtittoman alkoholisoitunut, kun taas masentuneelta isältä jäisi todennäköisesti viinat ostamatta, jos vaimo ei niitä hankkisi. Isä ei enää saa iloa viinastakaan, hän makaa viikot keittiön pirttisohvalla, mikä on kurjuuden virallinen näyttämö. Loppupeleissä saamme kuulla, että äiti on iältään vasta vähän yli kolmikymppinen ja lasten mummo on kuollut äskettäin 46-vuotiaana. Tässä siis puhutaan periytyvistä teiniraskauksista ja osattomuudesta. (Koskaan en ole aivan näin ”klassista” kuviota omin silmin nähnyt, nuoria vanhempia ja isovanhempia kyllä, mutta nuorena lasten saanti ei automaattisesti johda riippuvuuksiin tai työttömyyteen.)

Teos herättää taas kysymyksiä juomisen luokkaulottuvuudesta: kännikulttuuri kun ei voi olla puhtaasti geneettistä, vaan uskoisin sen olevan enimmäkseen sosiaalisesti opittua. Keskiluokkaisissa ”kunnon” perheissä saatetaan tissutella pitkin viikkoa syrjäytyneen perjantaipullollisen verran, mutta se harvoin nousee lastensuojeluasiaksi, koska ei näy turuilla ja toreilla. Kännin palvominen ja sen suunnittelu osaksi viikkokalenteria kuulostaa tragikoomiselta ja ah niin tyypillisen syrjäsuomalaiselta. Synkällä tavalla tässäkin on kyse elämänhallinnasta. Juomisen vähentäminen, jos ei kokonaan lopettaminen, on varsinainen taitolaji näin syvissä vesissä uiville.

Suosittelisin teosta sosiaalialan opiskelijoille ja ammattilaisille, en välttämättä kenellekään tuntemalleni nuorelle. Itse pidin kirjasta, erityisesti sen yllättävän raikkaasta kerronnasta, ottaen huomioon, kuinka vaikeista asioista puhuttiin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s