Hulttiopoikien pelastajista

Margaret_OliphantyoungerMargaret Oliphant (1828-1897) oli yksi Britannian tuotteliaimmista 1800-luvun naiskirjailijoista. Hänen alkutuotantoaan verrattiin usein George Eliotiin, mutta Oliphant ilmeisesti kroonisessa rahapulassa tottui laittamaan määrän ennen laatua eikä lopputuotanto enää saanut positiivisia arvioita. Teoksissa yleinen teema on miesten moraalinen alemmuus ja hulttiomaisuus suhteessa vastuuntuntoisiin naisiin. Oliphant kritisoi viktoriaanista yhteiskuntaa naisten sitomisesta rooleihin, joita he eivät itse valinneet. Kritisoitavaa viktoriaanisessa sukupuolijärjestelmässä olisi riittänyt kokonaiselle armeijalliselle naiskirjailijoita, mutta tuon ajan teksteissä yleensä mättää kritiikin huumorintajuttomuus ja yksioikoisuus. Haasteenani onkin testata, löytyykö Oliphantilta lainkaan sympatiaa ukon rohjakkeita kohtaan, vai jääkö hän mustavalkoisen (esi)feministisen ajattelunsa vangiksi.

Löysin teoksen The Curate in Charge (1876, uudelleenpainos Alan Sutton, 1987) alkukesästä Britanniasta majapaikkani kierrätyskirjahyllystä. Ensi istumalta teksti ei vetänyt, niin vieraantunut olin 1800-luvun kohteliaasta, komplisoidusta kielenkäytöstä, mutta uusin silmin tarina aukesi jouhevammin. ”Curate” tarkoittaa vuokrapappia, eli prekaarissa asemassa olevaa seurakunnan työntekijää. Romaanissa sellainen on päähenkilö Cecil St. John, Oxfordin käynyt rutiköyhä pappismies, joka päätyy Brentburnin varsin mitäänsanomattomaan seurakuntaan ”ikuisuuslainaan” viran varakkaan ja huolettoman Mr. Chesterin haltijan valitessa terveyssyistä elämänurakseen Pompeijin arkeologian tutkimisen. Herra St. John saa vastuulleen edeltäjänsä mahonkiset tyylihuonekalut; vain itämaiset matot varastoidaan liian arvokkaina vuokralaisen pitää. Vähään tyytyvä viransijainen jämähtää paikalleen muuttamatta seurakunnan päiväjärjestyksessä mitään. Hän on hyväsydäminen ja tarpeeksi arkinen ymmärtääkseen köyhien torppareiden huolia. Hitaalla miehellä ei ole mitään intressiä edistää uraansa tai vakiinnuttaa asemaansa; hänelle riittää 200 punnan vuosikorvaus tehdystä työstä.

Miehen asema ei muuten olisikaan kurja, ellei hän olisi hyvän hyvyyttään päätynyt naimisiin – kahdesti. Jo ensimmäisessä avioliitossa vanhapoika ja -piika ovat yli nelikymppisiä yhteen päätyessään – siveellisiä kävelyretkiä on tehty yhdessä vuosikymmenen ennen suurta päätöstä. Harmaapäinen Hester synnyttää kaksi tytärtä, Cicelyn ja Mabelin, mutta kuolee näiden ollessa toisella kymmenellä. Leskeksi jäätyään herra St. John palkkaa tytöille kotiopettajattaren, neiti Brownin, jonka käytännöllisiin jalat maassa-opetuksiin tytöt ovat paremman puutteessa tyytyväisiä, mutta heidän ainoa sukulaisensa, Jane-täti, on kauhuissaan siskontyttöjensä opetuksen alennustilasta. Täti vaatii tyttärille heidän säädylleen sopivaa koulutusta hyvämaineisessa sisäoppilaitoksessa, ja suostuu olemaan maksunaisena hankkeelle, mikäli isä järjestelyyn suostuu.

Tossukka isä ei voi kuin suostua. Tyttärille elämänmuutos on mieluinen, saahan uudessa koulussa opiskella taloudenpidon sijasta musiikkia ja taiteita. Ainoana ongelmana on kotiopettajarelle potkujen antaminen. Mr. St. Johnille se on ylitsepääsemättömän vaikeaa, joten potkujen sijasta hän pyytää työntekijäänsä naimisiin. Tyttäret pitävät uutta liittoa ällöttävänä ja ottavat etäisyyttä koko kuvioon ja seurakuntaan; vielä hankalammaksi uusioperheen tilanne kääntyy, kun äitipuoli synnyttää kaksospojat. Uusi vaimokin kuolee pian synnytyksen jälkeen, eli Mr. St. John on vanhoilla päivillään neljän lapsen yksinhuoltaja.

Tarina varsinaisesti alkaa, kun Cicely ja Mabel palaavat kotiin isänsä avuksi velipuolien Charleyn ja Harry ollessa kolmivuotiaita. Tytöt ovat alle parikymppisiä, parhaassa naimaiässä, hyvin itsenäisiä ja neuvokkaita. Ensi töikseen he käyvät läpi isänsä tilikirjat ja kauhukseen toteavat, että isä on korviaan myöten veloissa, eikä 200 punnan vuosiansiot riitä elättämään viittä ja palveluskuntaa. Lisäksi pahin tapahtuu: varsinainen viranhaltija Mr. Chester kuolee Italiassa ja virka pannaan auki nuorille tulokkaille. Isän aikaansaamattomuus ja lammasmainen kiltteys sapettaa tyttäriä, jotka ovat valmiita puolustamaan hänen elämänuraansa ja kovaa työtä seurakunnan eteen. Köyhälistö pitää miestä kirkkoherranaan, mutta paikalliset silmäätekevät eivät hyväksy saamattoman sijaisen nousua viranhaltijaksi. Perheen ahdinko, jopa mahdollinen kodittomuus, on kouriintuntuvaa, mutta sen pää on toimintakyvytön.

Teos on tragikoominen, tarkkanäköinen ja viihdyttäväkin raportoidessaan tuon ajan normeista ja sosiaalisista estoista. Lastenhoitoakin käsitellään rehevästi, erityisesti käsityksiä siitä, kuinka kelvon lapsen kuuluu käyttäytyä. Kolmivuotiaita kaksosia pidetään vielä avuttomina ja helposti rikki menevinä ”vauvoina”, ja kun isosiskot yrittävät muuttaa kasvatuksen suuntaa, palkatut lastenhoitajat järkyttyvät. Tyttöjen suhde pikku veljiin on alusta asti luonteva, tosin heidän tilannettaan varjostaa visio varaäideiksi joutumisesta. Kuinka heidän omille suunnitelmilleen käy? Voiko heillä olla omia suunnitelmia keskellä tällaista katastrofia?

Pappisisää Oliphant kuvaa suht sympaattisesti jonkinlaisena aikansa ”beetauroksena”, väliinputoajana ja alisuoriutujana. Isä ei ryyppää, uhkapelaa eikä harrasta irtosuhteita, eikä hänen luonteensa ole ollenkaan hankala. Perhe pysyy koossa ja yrittää puhaltaa yhteen hiileen hankalassa tilanteessa. Feministinen kritiikin kärki kohdistuu tässä enemmän seurakuntainstituutioon kuin isään itseensä: tunkkaisia käsityksiä siitä, miten papin perheen kuuluisi elää ja kuinka papin tyttärien kuuluisi käyttäytyä tuuletetaan. Kaukaisella tavalla teos muistuttaa minua jopa Minna Canthin tuotannosta (erityisesti näytelmästä Papin perhe); tosin Canthilla ei tainnut missään teoksessaan olla näin kirjavia perhekuvioita. 1800-luvun brittiyhteiskunta on ollut monessa suhteessa liikkuvampi ja kehittyneempi kuin suomalainen. Toisaalta Canth tuntuu laaja-alaisemmalta yhteiskunnan kuvaajalta kuin Oliphant – ainakin tässä teoksessa huomio keskittyy lähes kokonaan pappissäätyyn ja varakkaisiin porvareihin. Tavalliset seurakuntalaiset eivät saa romaanissa kuin statistin paikan.

Kielellisesti teos tuntui ”oikealta” kaunokirjallisuudelta, ei kevyeltä viihdekirjallisuudelta. Tuntuu, että Oliphantilla olisi ollut kykyjä vaikka mihin, mutta joutui tyytymään nopeaan romaanien sarjatuotantoon elättääkseen perheensä. Tämä romaani ei ainakaan syyllisty sosiaalipornoon eikä ongelmien liialliseen kärjistämiseen – siksi se on mielestäni luotettava ajankuvaus, pieni tarina ihmisistä pattitilanteessa ja muistutus myöhemmän feministisen liikkeen saavutuksista. Oliphantiin voisi tutustua laajemminkin; suosittelen kirjailijaa kaikille, jotka ovat jo Eliotinsa, Austeninsa ja Brontënsa läpi kahlanneet janoten lisää.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s