Thamesin jumalalliset koomikot

Fynn Setä JumalaEilisen naurukiintiöstäni huolehti vanha tuttava, joka postitti sosiaaliseen mediaan vuodatuksen siitä, kuinka hänen 666-numerosarjan sisältävä puhelinnumeronsa oli estänyt häntä elämästä kunnon uskovaisen elämää (ja kuinka Jumala oli saanut hänet muuttamaan numeron  yllättäen). Nauruni ei ollut aivan hyväntahtoista, johtuen siitä, että samainen ihminen tuhosi taannoin yhteisöllisen taideprojektini fanaattisella uskonnollisella käytöksellään. Hampaankolossa on paatunutta kaunaa. Pidätän oikeuden jakaa hänen uutisensa anonyymisti tietäen, ettei hän koskaan lukisi blogiani. Ja jos lukisi, hänen kuuluisi tietää, miltä hänen vuodatuksensa tuntuvat meistä syntisistä.

Muutamassa vuodessa kierroksia näyttää tulleen vain lisää. Jos tuttavani sai elämäänsä helpotusta vaihtamalla puhelinnumeronsa, suotakoon tämä ilo hänelle, mutta tosiasiassa hänen päivittäinen elämänsä on täynnä vastaavia ansoja eivätkä ne koskaan pääty. Jumalan merkit ovat kaikkialla, eikä hän voi poistua kotoaan ennen perinpohjaista konsultaatiota päivän jumalallisesta ohjelmasta. Suunnitelmat esimerkiksi ihmisten tapaamisten suhteen muuttuvat jatkuvasti, sillä hänen Jumalansa usein asettaa estoja kanssakäymiseen tavallisten syntisten kanssa. Vastaavasti työssä käyminen hankaloituu, sillä hänen on vaikea olla tekemisissä niiden ihmisten kanssa, jotka eivät hyväksy Kristusta henkilökohtaisena pelastajanaan.

Fynnin Setä Jumala, täällä Anna (WSOY 1974/6, suom. Taisto Nieminen) voisi antaa tähänkin hämmennykseen vastauksen, tosin ilolla, ilman vainoharhaista kuuliaisuutta. Jos Jumala on luonut numerot, silloin matematiikkakin voi olla jumalanpalvelusta. Pedon lukuja ei tässä teoksessa ladella, vaan huomio keskittyy arjen pieniin ihmeisiin – Jumalan antamiin mahdollisuuksiin, ei esteisiin. Koska luen hengellistä kirjallisuutta aniharvoin, minulla on vähän vertailupintaa, mutta pitäisin kirjaa unohdettuna klassikkona, ilosanoman todellisena viestinviejänä ja sallivuuden teologian asianajajana.

Fynnin oikeasta persoonasta on käyty pitkään debattia; hän saattaa jopa olla korkea kirkonmies, tai sitten vain vaatimaton riviuskovainen, joka ei tällä kirjalla halunnut huomiota itseensä. Teoksen ”totuudellisuus” tuskin kiinnostaa nykylukijaa, vaan enemmän filosofinen ja hengellinen sanoma. Olivatpa Anna tai Fynn olleet oikeasti olemassa tai ei, kirjan tarkoitus on ravistella lukijaa pohtimaan uskon elävyyttä ja perimmäistä merkitystä. Tässä viesti on vahvasti uskontojen välinen ja ekumeeninen: 1930-luvun monikulttuurisessa ja -uskonnollisessa East Endissä pelkkä kirkossa käynti ei tunnu riittävältä tavalta palvella Jumalaa. Juutalaiset, muslimit ja eriväriset ihmiset ovat jo osana köyhälistökorttelien arkea. Myös iloiset naiset osallistuvat arkeen täysinä subjekteina. Kenenkään ammattia tai moraalia ei kyseenalaisteta, kaikista kadun asukeista koitetaan löytää hyvää sanottavaa.

Anna on 5-vuotias orpo, tai väkivaltaisesta kodista karannut lapsi – hänen taustansa ei tule täysin selväksi, sillä tavatessaan Fynnin East Endin yössä hän ikään kuin syntyy uudelleen. Fynn on 19-vuotias tavallinen duunaripoika, joka asuu edelleen kotonaan irlantilaissyntyisen äitinsä luona. Äidin kotiin mahtuu kodittomat kissat, koirat ja orpolapset. Annalle sijataan sänky, ja hän jää perheeseen asumaan. Fynnin ja Annan ystävyyssuhde on erityislaatuinen: vaikka nuori mies näkee tytön puhtaana lapsena, silti Anna pystyy pitkien sokraattisten dialogien kautta opettamaan pelastajalleen elämän ainutlaatuisuudesta. He eivät ole kuvitteellisessa isä-lapsisuhteessa eivätkä sisaruksiakaan, vaan puhtaasti ystäviä. Tällaiset lapsen ja aikuisen väliset ystävyyden dokumentit ovat harvinaisia.

Teoksen historiallinen ja yhteiskunnallinen särmä on terävä, siksi se vakuuttaa muutenkin kuin hengellisenä kirjana. Tässä eletään toisen maailmansodan aattoa, ei enää Marxin 1800-luvun aikaa, jolloin ryysyproletariaatti taisteli viimeisestä leipäpalasta ilman visioita tulevaisuudesta. East Endin asukkaat ovat jo mukana modernissa kulutuskulttuurissa vaatimattomin panoksin, hakemalla noutoruokaa pudding-paikoista ja loiteroimassa Woolworth’s-tavaratalon kahvilassa. Sodan alkaminen satuttaa pientä Annaa ja hänen itse luomaa perhettään suunnattomasti. Kolmen vuoden turvapaikka kärsimykseltä tuhoutuu syksyllä 1939.

Nautin teoksessa eniten Annan ja Fynnin yöllisistä retkistä Lontoon alamaailmaan. Usein parivaljakko löytää toisensa filosofoimassa Thamesin rannoilla kaukana kotoa. Ryyppyremmien sosiaalisuudestakin he löytävät hyviä puolia. Oivallukset Jumalan hyvyydestä syntyvät enimmäkseen huumorin kautta: he jaksavat toistaa keksimäännsä vitsiä Jumalan kaikkialle ulottuvasta silmästä – Jumalalla kun ei ole selkäpuolta, niin hänellä ei voi olla takapuoltakaan. Pylly- ja seksihuumoria viljellään rehevästi. Anna tietää tarkalleen, kuinka lapsia tehdään ja käyttää seksuaalisuudesta ilmapallon metaforaa: mies on sen ulkopuoli ja nainen sisäpuoli. Oivalluksista tulevat mieleen Latinalaisen Amerikan vapautuksen teologia ja naurujooga.

Teos oli filosofisuudessaan kaikenkattava ja aiheutti minulle melkein täyden unettoman yön. Usein hengellinen kirjallisuus lohduttaa tai tyynnyttää, tämä virkisti ja stimuloi äärimmäisyyksiin. Veikkaan, etten pysty luopumaan tästä kierrätyskorin helmestä, vaan pidän siitä kiinni kynsin hampain. Tai tarjoan seuraavalle Sanaa kipeästi janoavalle, jollekin, joka pitää Jumalaa rankaisevana ja tuomitsevana elämän rajoittajana ja ankeistajana.

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Thamesin jumalalliset koomikot

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s