Morrisseyn omaelämäkerta, klassisesti nimettynä Autobiography (Penguin, 2013) oli jo klassikko ennen syntymäänsä – miljoonat fanit ympäri maailmaa odottivat julkaisupäivää täpinöissään. Harva rock- tai poptähti omaa tällaisen ikonisen aseman tai kirjallista lahjakkuutta tehdä muutenkin ikonisesta asemastaan sanataidetta. Mozzer osaa. Onhan lahjakkuus tullut kaikille ilmi jo sanoituksissa. Harva varmaan epäili, olisiko teksti kielellisesti loistavaa ja älyllisesti säkenöivää.
Oma Smiths/Morrissey-fanitukseni on kulkenut vaiheissa: teininä kuuntelin Smithsejä Rockradiosta lähinnä lyriikoiden vuoksi; nuorena aikuisena osallistuin Smiths-revivaliin hieman vaivaantuneena ja varsinaisesti musiikki kolahti vasta kolmenkympin paremmalla puolella. Keikallakin olen nähnyt idolini vain kerran; viisi vuotta osallistuin Morrisseyn 50-vuotisseminaariin Helsingissä – ilmiö, josta stara itse puhuu ”korkeamman tason Smiths-tutkijoina”. Sen verran olen musalehtiä lukenut, että tunnen Morrisseyn uran eri kaudet – hänestähän on keltaisen lehdistön juttuja vain aniharvoin. Morrissey vegaanina, suht raittiina ja melkein aseksuaalina poptähtenä ei ole ryvettynyt oikein missään, paitsi pitkässä oikeusjutussa Smithsin rojaltejen jaosta ja yhdessä tekaistussa rasismisyytteessä.
Turhaa olettaa elämän ainutlaatuisuuden juhlintaa mieheltä, jonka lyriikkoihin kuuluu Heaven knows I’m miserable now. Morrissey on lähtökohdat huomioonottaen voinut viettää viimeiset 30 vuotta elämästään taloudellisesti turvattua elämää, jossa käsien likaaminen ei ole arkipäivää – silti teos kertoo monista ahdistus-, paniikkihäiriö- ja masennusjaksoista, mitä eksoottisimmista lääkekuureista ja suhteista kallonkutistajiin. Elämän tarkoituksettomuus, pettymykset ja monien ystävien äkillisistä kuolemista johtuva suru ovat johtaneet Morrisseyn kuilun pohjalle kuten kenen tahansa herkän ihmisen. Tässä pohditaan perimmäisiä kysymyksiä koskettavasti ja uskottavasti, ilman turhia korulauseita. Hänen tapansa kirjoittaa mielen järkkymisistä tuntuu kauttaaltaan tervejärkiseltä. Tämä olikin itselleni teoksessa taso, jolla pystyin vahvimmin samastumaan Moziin.
Muuten Morrissey osaa kielellä maalailun ja manipulaation. Mukaan mahtuu ilkeitä, kostonhimoisia paljastuksia sekä läheisistä että satunnaisista tuttavista. Pitkää tilitystä ex-Smithsien oikeusjutusta en jaksanut lukea, ja joissain rockmaailman sisäpiirin juorukalenterikohtauksissakin oikaisin. Mozin läheisiin ystäviin on pitkään kuuluneet mm. David Bowie, Chrissie Hynde ja edesmennyt Kirsty McColl, joista hänellä ei ole mitään ikävää sanottavaa. Ei-julkkisystävät ovat kieltämättä kiehtovampia hahmoja, erityisesti naiset. Ovelalla tavalla hän edelleen jättää kysymyksen omasta seksuaalisuudestaan ambivalentiksi: teoksessa eniten tilaa annetaan mysteerimies Jakelle, jonka kanssa Moz asuu kolmessa eri maassa, mutta samalla tässä suunnitellaan perheenlisäystä naispuolisen ystävän kanssa. Feministiseen filosofiaan Moz tuntuu perehtyneen ei pelkästään ystävien, vaan myös kirjallisuuden kautta. Ainoastaan kasvissyönnin suhteen Moz on jyrkempi – ruoka-asioissa täydellinen huumorintajuttomuus alkaa jo nyppiä, sillä hän toitottaa asiaansa kuin vasta uskoon tullut herätyskristitty.
Pohjoismaat, myös Suomi, saa teoksessa yllättävän paljon palstatilaa. Suomen-keikoista hänellä on enimmäkseen hyviä muistoja, paitsi yhdeltä Smiths-keikalta 1980-luvulla, jolloin kukaan ei informoinut artisteja sateen ja sähkölaitteiden mahdollisista riskeistä. Helsingin Jäähallissa ja Kauppatorilla hän on kokenut vahvoja yksilöitymisen kokemuksia. Pohjoismaisia faneja hän kehuu älykkäimmiksi ja luonnollisimmiksi yleisöiksi. Kaipa nämä muistelmat voisi lukea pelkän kansallisen itsetunnon kohotuksen perspektiivistä. Ylipäänsä uskon, että kaunokirjallisten ansioidensa vuoksi teos saattaa tavoittaa jopa lukijoita, jotka eivät the Smithsejä tai Morrisseyn soolouraa hyvin tunne.
Kirjan kiinnostavin osio on alkuosa, lapsuuden ja nuoruuden muistelot ennen kuuluisuutta. Ensimmäiset 200 sivua teoksesta ovat loistavaa Britannian, Manchesterin ja Britannian irlantilaisen vähemmistön sosiaalihistorian kirjoitusta, jossa nuori mies nimeltä Steven sulautuu yhteiskunnan mosaiikkiin ja perheyhteisöönsä, kapinoiden välillä musiikillisesti ja tyylillisesti, mutta toimien silti tiettyjen turvarajojen sisällä. Steven ei ollut ongelmanuori eikä erityisen rohkea kapinallinenkaan; hän jätti näpistelytkin muiden hommiksi, hyötyen vain joskus taideliikkeistä pöllityistä saaliista. Katolisen kirkon, thatcherismin ja homofobian kritiikki on osuvaa ja kokonaisvaltaista.
Suosittelen teosta ihan kaikille, myös niille, jotka eivät ole koskaan lukeneet ainoankaan pop- tai rocktähden muistelmaa. Teos murtaa punatiilikaupungin snobahtavan älykkörunoilijan myyttiä, mutta samalla myös pönkittää tiettyjä mozismeja. Ärsyyntymättä tätä kirjaa tuskin voi lukea, mutta samalla teos antaa lukemattomia ilon, samastumisen ja itsetutkiskelun kokemuksia.
Anun ihmeelliset matkat 