Kevyt pakkasenpurema

pakkanen-outi-rakkaudesta-kuolemaanOuti Pakkasen Rakkaudesta kuolemaan (Otava, 1994) on Anna Laine-sarjan ”syrjähyppy”: teoksessa ei seikkailla vakioympäristössä Helsingissä, vaan Muoniossa keskellä kuuminta hiihtosesonkia. Ajanjakso on 1990-luvun alun syvin lama, jolloin valtaosa kansasta ei vietä kulutusjuhlia after ski-asuissa, mutta Pallaksen ja Olostunturin hiihtokeskuksissa on jo tajuttu eliitin kasvavat tarpeet. Anna Laine on lähdössä Muonion piilopirtille viettämään taiteellista breikkiä; hänen ystävänsä Kirsti on muuttanut Lappiin vuokraamaan loma-asuntoja ja tarjonnut tälle edullista majoitusta.

Tämä taitaa olla ensimmäinen Pakkaseni, ja vaikka teokseen pääsi hyvin sisälle ilman taustoitusta, oletan sen aukeavan paremmin, jos sarjaa on lukenut oikeassa järjestyksessä. Pakkasen tyyli on kevyttä ja realistista – tässä ei tapahdu veristä rikosta, vaan pikimminkin mystinen kuolema sotkuisessa ihmissuhdesopassa. Mukana bakkanaaleissa on Anna, Kirsti, kokoomuslainen pyrkyrikansanedustaja Pertti, häikäilemätön juorutoimittaja Ulla-Maija, kansan rakastama ite-taiteilija Risto tyttärineen sekä Olostunturin playboy-baarimikko Smiley, joka on erityisesti kypsien naisihmisten suosiossa. Draama tiivistyy illallisilla Risto Malin kelohonka-ateljeella, joissa isäntä esittää vierailleen eläinten raatoihin käärittynä shamanistisia riittejä. Muutenkin taidekeskus on täynnä täytettyjä lintuja, pahkakalusteita ja muuta mautonta eksotiikkaa, joka uppoaa erityisen hyvin saksalaisiin turisteihin.

Teos toimii ehkä paremmin Lapin turismin ja elämäntapateollisuuden satiirina kuin perinteisenä dekkarina. 1990-luvun alun ankeassa talousrealiteetissa kun chalet-tyyppinen hedonistinen itsensä hemmottelu ei ollut koko kansan harrastus. Muonion kylän meiningin kuvaus vaikuttaa autenttiselta, vaikka kovin syvälle lappilaiseen mentaliteettiin ei sukelletakaan. Katri Valaa, Muonion tytärtäkin, muistellaan visiitillä Valojen kotitalolle. Kylän elämä tuntuu keskittyvän paikallisen Alkon edustalle ja kahden hotellin baareihin. Taksikuskit rikastuvat etelän turistien anteliailla tipeillä; paikalliset ruuhkaavat ajaa rimpsalta kotiin tuhdissa kännissä.

Olen lukenut toisenkin vastavan Lapin hiihtokeskukseen sijoittuvan dekkarin,  vasta edesmenneen Jim Thompsonin Lumienkelit (Johnny Kniga, 2009). Siinä oli raaempaa väkivaltaa ja kansainväliset rikollisuuskuviot. Pidin kirjaa liian Hollywood-tempoisena ja täyteen ahdettuna, mutta uusi vilkaisu miehen tuotantoon olisi ehkä tarpeen muistin virkistämiseksi. Taisin pitää enemmän Pakkasen pienestä tarinasta, jossa keskiössä oli enemmän ihmisten elämänkohtalot kuin järjestäytyneen rikollisuuden analyysi.

Pakkanen on tunnettu kulinaristi, joka on julkaissut myös keittokirjan Porosta parmesaaniin: Anna Laineen keittokirja (Otava, 2003). Kulinarismin ja dekkarin yhdistelmä onkin ollut 80-90-luvuilla innovatiivinen yhdistelmä, ja luulen teosten suuren suosion johtuvan osittain tästä. Tässä dekkarissa valmistettiin loistavaa korvasienikeittoa ja poronkäristystä, mutta joutsenpaisti saa aikaan suurta draamaa ja hyperventilaatiota. Nälkä alkoi kurnia tällä Muonion-reissulla.

PS: Teoksessa Miten rikoskirjani ovat syntyneet (Crime Time, 2012, toim. Paula Arvas ja Kirsi Luukkanen) Pakkanen kertoo nelikymmenvuotisesta dekkaristin urastaan. Hän muistelee erityisesti 70-luvun poliittista ilmapiiriä, ja kuinka dekkarien kirjoittamista pidettiin joko kioskikirjallisuutena tai porvarillisena hapatuksena. Pakkasen oma tausta mainosnaisena ja ekonomina oli pahasti ristiriidassa Kosmoksen kulttuurieliitin mielipiteiden kanssa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s