Historian havinaa: Maria Kallion ensimmäinen

ensimmainen_murhani_selkokirja-lehtolainen_leena-20996333-278112052-frntlLeena Lehtolaisen Ensimmäinen murhani (Tammi, 1993) on sukellus omaan opiskelijanuoruuteeni, vaikka en Helsingissä opiskellutkaan. Teoksessa ratkaistaan itäsuomalaisen osakunnan kuoron harjoitusviikonloppuna tapahtunutta murhaa. Porukka on sekalainen seurue nuorempia ja vanhempia opiskelijoita, joille kuorossa laulaminen voi olla yksi keino pitkittää nuoruutta. Nuori konstaapeli Maria Kallio tuntee osan porukasta opintojensa ajalta, ja joutuu tästä huolimatta kesälomien aikana sijaisena murhan selvityksen päävastaavaksi.

Maria Kallio kipuilee poliisin identiteettinsä kanssa, ja syystä: instituutio on patriarkaatin kirjoittamattomien sääntöjen läpitunkema. Tässä on hyvin koulussa menestynyt entinen punkkari, jolle poliisikouluun haku on ollut osana maailmanpelastamissuunnitelmaa, erityisesti maailman köyhien ja osattomien tyttöjen. Raiskaustapauksia selvittäessään Maria on ehkä lähimpänä alkuperäistä missiotaan, mutta juuri seksuaalisen väkivallan saralla mieskollegojen ja myös kiinnisaatujen tekijöiden asenteet ovat kivikautisia. 90-luvun alussa edelleen taistellaan naisen oikeudesta hengailla aamuyöstä snagarilla minihame päällä lievässä laskuhumalassa. Tilanne ei ole valitettavasti paljoa muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa: edelleen tarvitaan Slut Walkin tyylisiä kampanjoita muistuttamaan oikeuksista, joita emme ole koskaan täysin lunastaneet.

Kallion hahmo tuntuu edelleen raikkaalta ja juurevalta. Tässä teoksessa itäsuomalainen identiteetti on framilla sen lukuisissa eri variaatioissa. Kalliota ei ole koskan kiinnostaneet Karjala takaisin-itkuvirret, jotka ovat näiden konservatiivisten kuorolaisten peruskauraa. Osa nuorista puhuu vielä Helsingissäkin leveää karjalanmurretta, esimerkiksi Jyri-niminen poika, joka toimii pizzakuskina ja käyttää rahansa shampanjan tarjoamiseen yökerhoissa ja ex tempore-lentoihin Nizzaan. Osalle murre pamahtaa päälle vain kiihtyessä tai ollessa jotenkin suojattomana. Kallion omiakin perhekuvioita valotetaan: hän on ottanut monilapsisessa perheessä ainoan pojan paikan, mutta mukautumalla pojaksi hän on samalla tehnyt itsestään kummajaisen. Vanhemmat odottaisivat älykkäältä tyttäreltään siirtymistä siisteihin sisätöihin ja vakiintunutta parisuhdetta. Marialle taas on tärkeää pystyä halutessaan naukkailemaan viskiä kahdelta aamuyöllä kylpyammeessa – yhtälö, mikä ei kaikille potentiaalisille elämänkumppaneille käy.

Kuten edellisestäkin postauksesta käy ilmi, 1990-luvun alun Suomi ei ollut hilpeä paikka. Tässä kynnelle kykenevät etsivät satunnaista lohtua Hesperian lihatiskiltä, mutta köyhät opiskelijat koittavat rikastua kotipolttoisen myynnillä. Paria poikkeusta lukuunottamatta kuorolaisten piirit vaikuttavat kovin tunkkaisilta, heteronormatiivisilta ja konservatiivisilta. Miehen saaminen on useimpien tyttöjen suurin tavoite ja koetinkivi. Bileissä yritetään saada rakkauden kohteita mustasukkaisiksi, ja lopulta päädytään tilanteeseen, jossa lähes kaikki ovat naineet toisiaan, salaa tai avoimesti. Muistan, takaan ja alleviivaan. En hirveästi kaipaa 1990-luvun alun haalaribileisiin. Nämä sankarit eivät edes seikkaile haalareissa, eikä alkoholin käyttö ole kaikissa tilanteissa päällimmäinen motiivi tulla yhteen.

Tämä on nyt toinen Kallio-dekkarini; ensimmäinen lukemani, Minne tytöt kadonneet (2010), oli vielä vahvemmin feministinen kuin tämä. Kiinnostavalla tavalla kaksi teosta osoittavat Suomessa vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa tapahtuneen kulttuurin muutoksen: 1990-luvun alun Suomi oli vielä yhteisten oletusten ja ainakin kuvitteellisen yhtenäiskulttuurin maa, kun taas 2010-luvulle tultaessa varsinkin pääkaupunkiseudun arki on hyvin monisyistä, jopa kosmopoliittista. Kallio tuntuu kyllä samalta naiselta molemmissa, ja ihailenkin Lehtolaisen kykyä seurustella päähenkilönsä kanssa löytäen hänestä koko ajan uusia ulottuvuuksia. Kerronta on paikoitellen omaan makuuni liian seikkaperäistä ja teknistä, mutta tiivis tunnelma ja tarkkanäköinen ihmistuntemus pelastavat pahimmilta sudenkuopilta.

Luen muutamia hyväksi kokemieni suomalaisten dekkaristien ikuisuussarjoja random-järjestyksessä, hitaassa tahdissa. Toistaiseksi kestosuosikkejani ovat olleet Seppo Jokinen ja Markku Ropponen, maantieteellisten koordinaattien vuoksi. Lehtolainen saattaa nousta samaan vanhojen ystävien porukkaan. Ainakin tässä teoksessa minuun puri eniten nuoruuden nostalgia ja jaetut kulttuuriset koordinaatit. Vaikka lukemiseni perusmotiivina on aina ollut vierauteen ja toiseuteen uppoutuminen, myös tuttuuden ja tunnistamisen kokemuksia tarvitaan. Parasta tietysti on, jos voi lukemisen kautta tehdä uppo-oudosta ainakin läheisempää, ellei pysyvää elämänkumppania.

2 kommenttia artikkeliin ”Historian havinaa: Maria Kallion ensimmäinen

  1. Mielenkiintoista tuo pohdintasi 1990-luvun Suomesta. Eihän tuosta niin pitkä aika ole, vaikka henkisesti onkin.

    Itse muistan lukeneeni ensimmäisenä Lehtolaisen Luminaisen. Innostuin niin paljon, että melkein kaikki Maria Kallio -dekkarit onkin tullut luettua. Vasta hänen viimeisimmät teoksensa on menneet ohi ja yksi jäi jopa kesken (tosin siinä ei ollut Maria Kalliota).

  2. Onhan se helpompi kirjoittaa vuosikymmenistä, joilla on itse elänyt kuin niistä, joista vain lukee kirjoista. Itse olisin ehkä halunnut elää 1920-luvulla jazztyttönä. Lehtolaiseen palaan varmaan syksyn aikana, nyt seuraava työn alla oleva dekkari on Seppo Jokisen uusin. Luulen muuten olleeni taannoin Jokisen kanssa samassa bussissa, kuulin takaani sen kuuloista Australia-porinaa. Asian vierestä: toivottavasti nähdään Helsingin kirjamessuilla!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s