Yhteiskunnan terveet ja sairaat solut

Paronen KapinaSamuli Parosen (1917-1974) köyhyyttä ja työttömyyttä kuvaava Kapina (Otava 1973) sopii hienosti viikonlopun lukemistoksi, olemmehan saaneet paheksua kovaan ääneen kokoomusministeri Laura Rädyn käsittämättömiä kommentteja pientuloisista perheistä. Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla kaataa. Olenkin laittamassa viimeisintä työmarkkinatukikuittiani ministerille.

70-luvun alussa hyvinvointivaltiomme ei ollut vielä kovin kehittynyt, mutta tämän päivän todellisuus ei vaikuta Kapinan kokemusmaailmasta kaukaiselta. Teoksessa on nimetön kertoja, keski-ikäinen työtön ja koditon mies, jonka jalassa on ”nakertaja” ja sietämättömät kivut. Viinakaan ei enää kipuihin auta, on pakko hakea apua kunnanlääkäri Muuraselta.

Teoksen ensimmäisessä osiossa harhaillaan radan varrella pikkukaupungissa. Miehen odysseia kulkee baareista yömajan kautta väliaikaisen lohtunaisen luo, jonka henkilökohtaisista ominaisuuksista todetaan vain, että hän on innokas pesemään pyykkiä. Vierannuttamista ja etäännyttämistä Paronen harrastaa siihen pisteeseen saakka, että teksti muuttuu paikoitellen persoonattomaksi. En oikeastaan opi tuntemaan ainuttakaan henkilöhahmoa lähemmin. Pääroolissa on yhteiskunta, sen terveet ja sairaat solut.

Toisessa osiossa mies joutuu sairaalaan jalkaleikkaukseen ja tutkii sairaalamaailmaa sängyn pohjalta filosofoiden. Pääpaino havainnoissa ja keskusteluissa muiden potilaiden kanssa on yhteiskunnan syvässä kahtiajaossa. Sairaanhoitajat saavat osakseen hurttia, välillä törkeää seksuaalista läppää ja kopelointia lääkärit piiloutuvat arvovallan haarniskansa taakse tavoittamattomiin.

Dialogi on teoksessa absurdia ja vaatii lukijalta suurta keskittymistä, sillä puhujia ei merkitä. Lyhyet ”tykitykset” ja lähes sivun mittaiset luennoivat repliikit tuntuvat molemmat persoonattomilta. Tarkoituksena varmasti on, että lukija keskittyisi ilmiöiden olemukseen, ei puhujan persoonaan. Emotionaalisesti teoksen hahmoihin on mahdotonta samastua. Tyylistä tulee mieleen vieraannuttamisen kuningas Bertolt Brecht – varmasti Paronen olikin Brechtinsä opiskellut läpikotaisin.

Teoksessa on oivaltavia havaintoja lähestulkoon kaikesta, mikä silloisessa yhteiskunnassa oli pielessä. Köyhiä sortava asuntopolitiikka on suurin huolenaihe, onhan päähenkilökin koditon. Valtion ARAVA-systeemi onkin kehitetty porvarillisten gryndereiden etuja valvomaan: kun köyhien asuntoja merkataan asuntokelvottomiksi, tönöistä häädetyillä ei olekaan varaa vuokrata tilalle rakennettuja uusia kerrostaloasuntoja. Asumistukea voi saada vasta, kun on asunut samassa osoitteessa puoli vuotta. Parosta varmaan naurattaisi, jos saisi kuulla tämän päivän asumisen realiteeteista. KELA:n asumistuen saatavuus on taatusti kattavampi kuin 70-luvulla, mutta sen määräytymisen kriteerit ovat käsittämättömiä.

Lastensuojelusta Parosella on vahvat mielipiteet. Miehen henkilöhistoriakin kertoo jotain: hänen isänsä kuoli Tammisaaren vankileirillä, äiti lähti Samulin ollessa 14-vuotias. Kunnan huoltotoimenpiteistä huolimatta hän sai jäädä yksin asumaan äitinsä jättämään mökkiin. Tässä puhutaan lastensuojelulaitoksista rikollisuuden yliopistoina, ja kiinnitetään huomiota raskaaseen byrokraattiseen koneistoon, jonka menot keskittyvät lähinnä byrokraattien palkkaamiseen. Kuulostaako tutulta?

Kurjimmista kurjimmille jää loppupeleissä kaksi lohdun lähdettä: viina tai herätyskristillisyys. Lipeäkielisiä käännyttäjiä vaanii tässä pikkukaupungissa (jonka Riihimäeksi luen Parosen oman elämän koordinaattien mukaisesti, mutta paikallisuus ei ole tässä olennaista) kaikkialla, missä köyhät pesivät. Osa profeetoista ei edes  puhu suomea, vaan kaatavat väkeä tulkkien välityksellä. Parosella riittää kuitenkin ymmärrystä tämän henkilökohtaisen ratkaisun tehneille; uskonnollisuutta ei teilata eikä lytätä maan rakoon vahvasta vasemmistolaisesta viestistä huolimatta.

Vaikka Paronen kirjoittaa minulle läpikotaisen tutuista selviytymiskysymyksistä, teksti tuntui raskaalta ja vaikealta tyylillisesti. Työväenkirjailijana hän ei ole välttämättä ainakaan tämän teoksen tyylillä pystynyt tavoittamaan varsinaista kohderyhmäänsä, tai jos on, silloin 70-luvun työväestö on ollut sata kertaa lukutaitoisempaa kuin nykyinen. Paronen onkin jäänyt jälkipolvien muistiin ensisijaisesti aforistina. Kapinassa oli myös monia aforistisia helmiä, oma suosikkini oli:

”Maailma on täynnä tekoja joita kukaan ei ole tehnyt.” (81)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s