Kirjeitä pankinjohtajaltani

HimoshoppaajaSophie Kinsella iski ruuhkavuosieni lobotomialukuhetkiini kuin häkä, mutta en muista, kuinka monta Himoshoppaaja-sarjan teosta olen lukenut – ehkä kaksi. Mahdollisesti olen lukenut myös teoksen Himoshoppaaja vierailla mailla (WSOY, 2001, suom. Leena Tamminen), mutta sisällöstä en muista paljoa. Siksi vietin tällä viikolla ruuhkabusseissa aivot narikkaan-aikaa kertaamalla Becky Bloomwoodin eeppistä New Yorkin-saagaa.

Himoshoppaaja-sarja taitaa olla chicklitin klassisinta ainesta genren synnyn alkuajoilta, ja Kinsellan tyyliä taatusti kopioidaan ympäri maailmaa. Sarjassa näyttää olevan nyt kuusi osaa, joista viimeisin, Minishoppaaja, keskittyy jo Beckyn tyttären kasvavaan vaatekaappiin. Minulle Iso-Britannia onkin ollut reissuillani pahin shoppailuansa, ja olen lukenut teoksia Beckyn hahmoon samastuen siksi, että jos olisin pelannut korttini toisin, saattaisin elää vastaavassa kulutushysterian kuplassa. Nyt kymmenen vuoden tauon jälkeen ja kroonisesti köyhempänä, ehkä vähän viisaampana, haluankin selvittä, onko Kinsellan teoksissa tippaakaan yhteiskuntakriittisyyttä, vai julistavatko ne puhtaasti shoppailun ilosanomaa.

New York on huolettoman Visan-vinguttaja Beckyn unelmien täyttymys, sillä ulkomaanvaluutalla ostettuja hankintoja ei lasketa TV:stä tutun talousgurun budjetissa. Kotona Britanniassa Beckyn pankinjohtaja on vaihtunut naisen suureksi murheeksi; uusi manageri ei enää anna hänelle anteeksi tilinylityksiä eikä suostu nostamaan luottokorttien luottorajaa. Kirjeenvaihto pankinjohtajien ja muiden viskaalien kanssa onkin teoksessa sanankäänteiltään hupaisaa ja ironista. Järjen ääntä edustavat nämä kasvottomat statistit, jotka työnsä puolesta saavat tietää julkkiksen talouden todellisen tilanteen. Kirjojen hauskuus ja koukuttavuus pohjautuukin Beckyn poskettomalle kaksoiselämälle: hänen hyväuskoiset katsojansa eivät tiedä, kuinka kuralla tämän eläkesäästämisen tuntijan talous reaalimaailmassa on.

Voiko Himoshoppaajaa sitten lukea, jos itse ei pysty osallistumaan kulutusjuhliin lainkaan? Hassua kyllä, voi. Saan iloa siitä, että Becky päätyy newyorkilaiseen paperikauppaan ostamaan Hyvää hanukkaa-toivotuskortteja, vaikka hänellä ei olekaan juutalaisia ystäviä – vain siksi, että vastaavia kortteja ei saa Britanniasta. Hän joutuu tulevan anoppinsa kanssa kauneushoitolaan, jossa anoppi olisi valmis tarjoamaan tälle kokovartalovahauksen ja tarratatskan bikinialueelle – tarjouksesta kieltäytyminen vaatii suurta luovuutta. Kuten arvata saattaa, shoppailumania lähtee Beckyllä lapasesta jo ensimmäisenä jetlag-päivänä ja kaupunkiin asettumista tunnusteleva pitkä matka kuivuukin muutaman päivän pikapyrähdykseksi.

Kai kaikissa näissä kirjoissa on rakenteena maaninen shoppailun huuma ja sen jälkeinen krapula tai moraalinen opetus. Tiedämme kuitenkin, ettei Becky koskaan parannu. Kuulun ruohonjuuritasolla Beckyn hengenheimolaisiin, vaikka en ole montaa kertaa elämässäni ostanut yli 100 euron vaatteita. Nyt, kun hovihankkijani on UFF:in euron päivät, teoksen hyperaktiivinen kohkaaminen Vera Wangin iltapuvusta tuntuu vielä koomisemmalta.

Kinsellan humoristinen, kuplivan tyhjäpäinen jutustelutyyli on niin identtinen Helen Fieldingin Bridget Jonesin kanssa, että hahmot usein sekoittuvat päässäni. Täytyy myöntää, että molempien mimmien tekstit tuntuvat luonnollisemmilta alkukielellä – suomeksi luettuna Beckyn meininki tuntuu vielä absurdimmalta, ja näitä chicklitin kuningattaria kopioivia suomalaisia kirjailjoita käy joskus vähän sääliksi. Suomalaiseen kontekstiin en osaisi shoppailusaagaa sijoittaa – hurmio Ideaparkin käytävillä kun ei riittäisi kaunokirjalliseksi materiaaliksi, vaikka kuinka yrittäisi. (Niina Hakalahti on kirjoittanut Ideaparkin sielunmaiseman maailmankartalle surullisenhilpeässä teoksessaan Aavasaksa (Tammi, 2010), mutta sen päähenkilöllä pizzabuffetin työntekijä Sepolla ei ole ostovoimaa ja sävy muutenkin on kauttaaltaan yhteiskuntakriittinen.)

Tästä teoksesta sanoisin: yhteiskunnallinen sanoma on seitinohut, eikä tätä muutenkaan lueta poliittisen tiedostamisen vahvistukseksi. Tätä luetaan silloin, kun oma luottoraja on ylitetty komeasti ja kaivataan tekopirteää korviketodellisuutta. Tässä kuitenkin tuhlaajatytölle käy loppupeleissä hyvin. Oikeassa elämässä himoshoppaajan luottotiedot palautuvat vain aniharvoin.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s