Päivänpaiste keskellämme

uutta_auringon_alla-lehtio_jaana-27317468-2221567242-frntlJaana Lehtiön uusin dekkari Uutta auringon alla (Myllylahti, 2014)  herätti kiinnostukseni teemansa vuoksi, ja kiitos kustantamolle, sain teoksesta arvostelukappaleen lyhyellä varoitusajalla. Lehtiö on porvoolainen uskonnonopettaja ja vararehtori, jonka kirjailijan ura on lähtenyt mukavasti lentoon sekä dekkaristina että lastenkirjailijana. Kiinnostus uskontoihin ja uskonnollisiin yhteisöihin on teoksen kantava voima.

Teoksessa sukelletaan esoteeriseen ja epämääräiseltä haiskahtavaan Valtakunta-yhteisöön, jossa kristillinen lähimmäisenrakkaus yhdistyy new age-häröilyyn. Sen sijaan että lahko puhuisi armosta, se puhuu energioista ja värähtelyistä. Aurinkoon ja päivänpaisteeseen liittyviä metaforia viljellään tekopirteästi. Mainetta yhteisö on niittänyt vanhusten kerhojen ja vegetaarisen soppakeittiön järjestäjänä. Yhteisön tilat Porvoon empire-keskustan arvokiinteistössä kutsuvat ohikulkijoita syreenimajoineen ja räsymattoineen. Moni toimelias eläkeläinen tulee toimintaan mukaan, vaikka ei yhdistyksen teologisesta puolesta mitään ymmärrä eikä tule kutsutuksi yhteisön sisäpiiriin.

Sisäpiirin käsite onkin yhteisössä häilyvä: arjessa avainhenkilöt suhtautuvat toisiinsa epäilevästi, vaikka peittävät negatiiviset tunteensa Jakamisen sessioiden aikana. Niissä kultin johtaja, patanarsistinen Tuomas Hannumäki siirtää energioitaan eri-ikäisiin naisiin. Naisista nuorimmat ovat luopuneet omaisuudestaan ja palkkatuloistaan asuen yhteisön tiloissa ja näin ollen ovat käytettävissä 24 /7. Kultin ihanteena on hoikkuus, joka johtajan mukaan ilmentää kristillistä nöyryyttä ja pyyteettömyyttä. Kultti harrastaa pitkiä paastoja ja hiljaisuuden retriittejä, joiden aikana kaikki eivät välttämättä ole täysin tolkuissaan. Mielenterveyskuntoutujia painostetaan lääkityksen lopetukseen, josta koituu parille nuorelle naiselle kohtalokkaita seurauksia. Toisaalta lahkon istunnoissa jäsenille syötetään rauhoittavia ja kenties jotain psykedeelistäkin kamaa heidän tietämättään.

Teos muistuttaa minua etäisesti Päivi Alasalmen teoksesta Ystävä sä naisien (Gummerus, 2002); tosin siinä kuvattu lahko on irvokkaampi ja äärimmäisempi toimintatavoiltaan kuin tämä Porvoon puutaloidylli. Reaalimaailman lahkoista mieleen tulevat Tapani Koivumäen Espoossa toimiva nuoria teekkareita mukaan houkutellut Maitobaari (ja liikkeen muut ilmentymät), ja meille pirkanmaalaisille liiankin tuttu Nokia-missio. Tuomas Hannumäen hahmossa on ripaus Markku Koivistoa, tosin tässä ei mennä lahkonjohtajan seksuaalisuuden pimeimpiin puoliin. Seksuaaliseen hyväksikäyttöön tässä lähinnä vihjataan pääpainon ollessa henkisessä manipuloinnissa. Teologina Lehtiö tuntee lahkolaisuuden ilmiön kuin omat taskunsa ja rakentaa romaaniinsa uskottavan ja lähestyttävän yhteisön, jonka päätoiminta, vanhusten auttaminen, edelleen noudattaa perinteisiä kristillisiä prinsiippejä. Yhteisön julkisuuskuvaan kuuluukin alkukristillisyyden ihanteiden saarnaaminen ja vainotun aseman hyväksikäyttö rahoitusta haettaessa. Ehkä tarkoituksena on näyttää, kuinka helppoa suht täyspäisenkin kansalaisen on hurahtaa lahkon osoittamaan rakkauspommitukseen ja tunnehuijaukseen. Kollektiivinen psykoosi on ilmiö, joka on itseäni kiinnostanut jo pitkään.

Teoksen päähenkilö, komisario Juha Muhonen, on lievästi ylipainoinen, huonokuntoinen, hollantilaisesta oluesta ja leipomotuotteista pitävä perusjamppa, johon en vielä solminut syvällistä suhdetta. Ensimmäinen uhri, talikolla surmattu Meeri Virtanen, on kiinnostava lahkonjohtajan rinnalla, mutta valitettavasti opimme tuntemaan häntä vasta kuolleena. Meeri ja Tuomas kun ovat edelleen virallisesti aviopari ja jatkavat työskentelyä samassa yhteisössä, vaikka lemmen liekki ei enää heidän välillään leisku. Olisin odottanut enemmän psykologista jännitettä ja rankempaa ihmissuhdedraamaa näiden yhteisön ydinhenkilöiden välille. Samoin muutama sivuhenkilö oli kiinnostava, kuten alkoholisoitunut tukityöllistetty Siiri Mäki tenuremmeineen, mutta he eivät henkilögallerian runsaudessa päässeet tarpeeksi framille. Tukityöllistetyistä ja entisistä ja nykyisistä juopoista lukisin mielelläni lisää dekkarihahmoina, ja tässä jo lähestytään ansiokkaasti nyky-yhteiskuntamme luotaantyöntävää ilmiötä, TE-toimiston hallinnoimaa orja- ja pakkotyötä.

Pidin paljon teoksen ilmapiiristä ja Porvoo-kuvauksesta, mutta tekstin tasolla oli joku kerronnallinen juju, jota en täysin tajunnut. Teos oli nopealukuinen ja kovin arkikielinen, eikä tämäkään ole ongelmallista, vaan ehkä jumituin juonen rakenteeseen. Hahmot olivat makuuni hieman liian kilttejä – olisin halunnut lukea yhdestä lahkosta eronneesta, joka kritisoi sen toimintaa itseironisesti ja räävittömästi. Luurankoja empiretalon kaapeista kyllä löytyy riittävästi, mutta niiden löytämistä olisi voinut kuvata astetta ponnekkaammin.

MurhaMylly-sarjasta olen nyt lukenut tasan kaksi teosta 108 julkaissusta. Sattumoisin molemmissa on uskonnollista sisältöä – tässä vielä vahvemmin kuin Metropoliitta Panteleimonin Savo-aiheisissa dekkareissa. Lehtiön teksti tuntui moniulotteisemmalta kuin Panteleimonin, mutta arvioni on puolueellinen siksi, että yleensä luen dekkareita lähinnä päivänpolttavista teemoista. Suosittelen Lehtiön teoksia niille, jotka pitävät vahvasta paikallisuuden kuvauksesta (vrt. Seppo Jokinen, Markku Ropponen) ja ei niin hirvittävän raa’asta meiningistä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s