Aikuiseksi kasvamisen tuska

HellstenTein tänään Helsingin psykoterapiainstituutin testin siitä, millainen terapeutti olisin. Yllättävää kyllä, en sijoittunut mihinkään tyyppiryhmään, vaan vastaukseni edustivat tasaisesti kaikkia. Samalla huomasin, että vaikka olen vakavalla mielellä kiinnostunut terapiaopinnoista, en välttämättä ole vielä löytänyt minulle sopivaa koulutusta ja suuntausta. Terapiakirjallisuutta kerään, sekä kotimaista ja ulkomaista, mutta guruterapeuttejakaan minulla ei vielä ole. Olen tällä tiellä ihan alkutekijöissä.

Tommy Hellsten räjäytti suomalaisten tunneongelmissaan rypevien pankin teoksellaan Virtahepo olohuoneessa (1991)  lanseeraamalla käsitteen läheisriippuvuus kaikkien kahvihuoneiden kuumaksi puheenaiheeksi. Elämän lapsi (Kirjapaja, 2004) on teoksen jatko-osa, josta minulla on käsissä toinen painos jälkisanoineen (alkuperäinen on vuodelta 1993). Teoksen ymmärtämiseksi ei vaadita Virtahevon lukemista, vaikka sen opetukset nojaavat aiemmassa teoksessa aloitettuun toipumisprosessiin.

Hellsten on kenties Suomen menestynein psykoterapeutti ja itsehoitokirjailija, jonka sanomisia on parodioitukin – niin ikonisen roolin hän on saanut julkisuudessa. Itse olen lähinnä kuullut hänen puhuvan televisiossa erilaisissa empaattisissa talk show’issa, pitänyt häntä kohtuuviisaana ja täyspäisenä asiantuntijana, mutta samalla kaupallisuuden läpitunkemana. Nyt luettuani ensimmäisen gurun teoksen olen yllättynyt sen vahvasta kristillisestä sanomasta. En tiennyt hänen olevan näin uskovainen.

Mielestäni läheisriippuvuus on lähtökohtaisesti ja läpikotaisin länsimainen käsite, jota pitää ymmärtää sen lähtökohdista  käsin. Myös teoriat lapsuudesta ja ihmisen kasvusta ovat kulttuurisidonnaisia. En tiedä, kuinka länsimainen psykologia lähtisi auttamaan esimerkiksi Bangladeshin tekstiilitehtaiden lapsityöläisiä, jotka ovat ennen työhön ryhtymistä joutuneet selviytymään ilman päivähoitoa usein vaarallisissa slummiasunnoissa ja jotka joutuvat varhaisteini-ikäisestä raatamaan epäinhimillisen pitkiä työpäiviä. Toisaalta Bangladeshin köyhien parissa kaikissa kodeissa vallitsee samanmoinen kurjuus, joten muiden vuoksi uhrautuva lapsi tai nuori ei ole poikkeava eikä erityisen säälittävä samalla tavalla kuin pohjoiseurooppalaisen alkoholistiperheen vesa. Hellsten yrittää vakavalla mielellä auttaa kaikkia ”kriisioloista” kotoisin olevia aikuisia lapsia, mutta itse pidin alkoholisoituneen kodin analyysia liian kaikenkattavana selityksenä ihmisten pahoinvointiin. Alkoholismia hän vertaa insestiin, uskonnolliseen ääriliikehdintään ja työnarkomaniaan – kaikki ilmiöt johtavat vanhemmuuden katoamiseen. Sen verran rikkinäisistä kodeista tulleita ihmisiä tunnen, että voin verrata esim. sisarusten erilaista suhdetta kodin ilmapiiriin. Uskallanko väittää, että jotkut selviävät turvattomista oloista paremmin kuin toiset ja että  jokaiseen perheeseen syntyy yksi lapsi, josta tulee sijaisvanhempi ja vastuunkantaja, kun taas toiset saattavat paeta kodin oloja muualle.

Hellstenin kaltaisten uranuurtajien ansiosta maassamme on nykyään aktiivisia vertaistukiryhmiä, kuten Alkoholistien aikuiset lapset. Tunnen ihmisiä, jotka ovat saaneet tuosta yhdistyksestä todellista apua ja toivoa elämäänsä. Häpeästä pois oppiminen voi olla elämänmittainen prosessi, joka voi käynnistyä vasta, kun ihminen tunnustaa  keskeneräisyytensä. Jos ihminen tulee äärimmäisen rikkinäisestä kodista, hänellä on asioita, joita hän ei välttämättä voi jakaa edes puolisonsa tai lastensa kanssa. Toisaalta toimivan pari- ja perhesuhteen kannalta olisi olennaista, että perheen jäsenten välillä kasvaisi ehdoton luottamus. Usein katastrofiperheiden lapsista kasvaa näennäisen pyyteettömiä puurtajia ja vastuun kantajia, jotka piilottavat henkisen hätänsä työnarkomaniaan ja kiireisiin. Vanhemmuuskin on heille pelkkää suorittamista, ei läsnäoloa lasten kanssa kiireettömästi.

Olen oppinut läheisriippuvuudesta enemmän kauno- kuin terapiakirjallisuudesta. Niissä pelastava ankkuri on hirtehinen, usein pikimusta huumori. Hellstenin teksti on hyvää ja todellista, mutta usein hän sortuu persoonattomaan diibadaabaan. Kirjaa voi lukea sivutolkulla nyökytellen ja silti tajuamatta paljoa. Sain irti eniten esimerkeistä hänen potilaistaan – ne olisivat saaneet olla pidempiä ja seikkaperäisempiä, tosin silloin hän olisi kai rikkonut vaitiolovelvollisuuttaan terapeuttina. Populaari ote johtaa huvittaviin yleistyksiin, kuten suomalaisen miehen puhumattomuudesta: ”Miehellä ei ole tunne-elämää. On hänellä muutamia välineitä, joita käyttää  kun paha paikka tulee. Viina silloin kun ottaa päähän, puukko silloin kun todella ottaa päähän, hirttoköysi silloin kun ei muuta enää keksi. Ehkä tämä on erityisesti suomalaisen miehen ongelma. Lieneekö syynä se, että olemme itse asiassa asuneet hyvin lyhyen aikaa kalustetuissa huoneissa, kuten joku asian ilmaisee.” (134)

Syy, miksi pidän psykohistoriasta, on se, että psykohistorioitsija aloittaisi ilmiön käsittelyn juuri noista kalustetuista huoneista. Voitaisiin kysyä, millaista tunneilmaisua harrastettiin savupirteissä ja kuinka metsäläisyyden perimä edelleen jyllää meissä, tahdomme tai ei. Hellstenilläkin on monia hyviä historiallisia ja yhteiskunnallisia oivalluksia, mutta hän enimmäkseen pysyttäytyy yksilökeskeisessä nykytodellisuudessa. Uskon, että tämäkin teos on auttanut monia hakemaan itselleen ammattiapua ja sysännyt heidät elämänmittaiseen muutosprosessiin. Itse en kokenut syvällistä ahaa-elämystä tällä kertaa, mutta saattaisin pitää Hellstenin myöhemmästä teoksesta Saat sen mistä luovut (2000), joka ei kerro läheisriippuvuudesta.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s