Punatiili-ikoni murtaa myyttiään

Morrissey_Autobiography_coverMorrisseyn omaelämäkerta, klassisesti nimettynä Autobiography (Penguin, 2013) oli jo klassikko ennen syntymäänsä – miljoonat fanit ympäri maailmaa odottivat julkaisupäivää täpinöissään. Harva rock- tai poptähti omaa tällaisen ikonisen aseman tai kirjallista lahjakkuutta tehdä muutenkin ikonisesta asemastaan sanataidetta. Mozzer osaa. Onhan lahjakkuus tullut kaikille ilmi jo sanoituksissa. Harva varmaan epäili, olisiko teksti kielellisesti loistavaa ja älyllisesti säkenöivää.

Oma Smiths/Morrissey-fanitukseni on kulkenut vaiheissa: teininä kuuntelin Smithsejä Rockradiosta lähinnä lyriikoiden vuoksi; nuorena aikuisena osallistuin Smiths-revivaliin hieman vaivaantuneena ja varsinaisesti musiikki kolahti vasta kolmenkympin paremmalla puolella. Keikallakin olen nähnyt idolini vain kerran; viisi vuotta osallistuin Morrisseyn 50-vuotisseminaariin Helsingissä – ilmiö, josta stara itse puhuu ”korkeamman tason Smiths-tutkijoina”. Sen verran olen musalehtiä lukenut, että tunnen Morrisseyn uran eri kaudet – hänestähän on keltaisen lehdistön juttuja vain aniharvoin. Morrissey vegaanina, suht raittiina ja melkein aseksuaalina poptähtenä ei ole ryvettynyt oikein missään, paitsi pitkässä oikeusjutussa Smithsin rojaltejen jaosta ja yhdessä tekaistussa rasismisyytteessä.

Turhaa olettaa elämän ainutlaatuisuuden juhlintaa mieheltä, jonka lyriikkoihin kuuluu Heaven knows I’m miserable now. Morrissey on lähtökohdat huomioonottaen voinut viettää viimeiset 30 vuotta elämästään taloudellisesti turvattua elämää, jossa käsien likaaminen ei ole arkipäivää – silti teos kertoo monista ahdistus-, paniikkihäiriö- ja masennusjaksoista, mitä eksoottisimmista lääkekuureista ja suhteista kallonkutistajiin. Elämän tarkoituksettomuus, pettymykset ja monien ystävien äkillisistä kuolemista johtuva suru ovat johtaneet Morrisseyn kuilun pohjalle kuten kenen tahansa herkän ihmisen. Tässä pohditaan perimmäisiä kysymyksiä koskettavasti ja uskottavasti, ilman turhia korulauseita. Hänen tapansa kirjoittaa mielen järkkymisistä tuntuu kauttaaltaan tervejärkiseltä. Tämä olikin itselleni teoksessa taso, jolla pystyin vahvimmin samastumaan Moziin.

Muuten Morrissey osaa kielellä maalailun ja manipulaation. Mukaan mahtuu ilkeitä, kostonhimoisia paljastuksia sekä läheisistä että satunnaisista tuttavista. Pitkää tilitystä ex-Smithsien oikeusjutusta en jaksanut lukea, ja joissain rockmaailman sisäpiirin juorukalenterikohtauksissakin oikaisin. Mozin läheisiin ystäviin on pitkään kuuluneet mm. David Bowie, Chrissie Hynde ja edesmennyt Kirsty McColl, joista hänellä ei ole mitään ikävää sanottavaa. Ei-julkkisystävät ovat kieltämättä kiehtovampia hahmoja, erityisesti naiset. Ovelalla tavalla hän edelleen jättää kysymyksen omasta seksuaalisuudestaan ambivalentiksi: teoksessa eniten tilaa annetaan mysteerimies Jakelle, jonka kanssa Moz asuu kolmessa eri maassa, mutta samalla tässä suunnitellaan perheenlisäystä naispuolisen ystävän kanssa. Feministiseen filosofiaan Moz tuntuu perehtyneen ei pelkästään ystävien, vaan myös kirjallisuuden kautta. Ainoastaan kasvissyönnin suhteen Moz on jyrkempi – ruoka-asioissa täydellinen huumorintajuttomuus alkaa jo nyppiä, sillä hän toitottaa asiaansa kuin vasta uskoon tullut herätyskristitty.

Pohjoismaat, myös Suomi, saa teoksessa yllättävän paljon palstatilaa. Suomen-keikoista hänellä on enimmäkseen hyviä muistoja, paitsi yhdeltä Smiths-keikalta 1980-luvulla, jolloin kukaan ei informoinut artisteja sateen ja sähkölaitteiden mahdollisista riskeistä. Helsingin Jäähallissa ja Kauppatorilla hän on kokenut vahvoja yksilöitymisen kokemuksia. Pohjoismaisia faneja hän kehuu älykkäimmiksi ja luonnollisimmiksi yleisöiksi. Kaipa nämä muistelmat voisi lukea pelkän kansallisen itsetunnon kohotuksen perspektiivistä. Ylipäänsä uskon, että kaunokirjallisten ansioidensa vuoksi teos saattaa tavoittaa jopa lukijoita, jotka eivät the Smithsejä tai Morrisseyn soolouraa hyvin tunne.

Kirjan kiinnostavin osio on alkuosa, lapsuuden ja nuoruuden muistelot ennen kuuluisuutta. Ensimmäiset 200 sivua teoksesta ovat loistavaa Britannian, Manchesterin ja Britannian irlantilaisen vähemmistön sosiaalihistorian kirjoitusta, jossa nuori mies nimeltä Steven sulautuu yhteiskunnan mosaiikkiin ja perheyhteisöönsä, kapinoiden välillä musiikillisesti ja tyylillisesti, mutta toimien silti tiettyjen turvarajojen sisällä. Steven ei ollut ongelmanuori eikä erityisen rohkea kapinallinenkaan; hän jätti näpistelytkin muiden hommiksi, hyötyen vain joskus taideliikkeistä pöllityistä saaliista. Katolisen kirkon, thatcherismin ja homofobian kritiikki on osuvaa ja kokonaisvaltaista.

Suosittelen teosta ihan kaikille, myös niille, jotka eivät ole koskaan lukeneet ainoankaan pop- tai rocktähden muistelmaa. Teos murtaa punatiilikaupungin snobahtavan älykkörunoilijan myyttiä, mutta samalla myös pönkittää tiettyjä mozismeja. Ärsyyntymättä tätä kirjaa tuskin voi lukea, mutta samalla teos antaa lukemattomia ilon, samastumisen ja itsetutkiskelun kokemuksia.

Euroopan kirjalliset pyramidit

Jalonen pyramiditOlli Jalonen kirjoitti v. 2000 romaanin Yhdeksän pyramidia (Otava) vastaiskuna Euroopan kulttuuripääkaupunkihankkeelle, jossa Helsinki oli yhtenä kaupunkina. Tässä suomalainen suunnittelijatiimi, Silla, Valo ja Martti, ovat keksineet rakennuttaa pyramidit yhdeksästä eri elementistä yhdeksään kaupunkiin. Kirja kiinnosti minua lähinnä matkakirjana: olen mainituista kaupuneista käynyt vain neljässä (Bologna, Helsinki, Bergen ja Reykjavik), joten viisi muuta kaupunkia houkuttelivat (Krakova, Praha, Bryssel, Santiago de Compostela ja Avignon).

Kolmikon odysseia läpi Euroopan tapahtuukin tiukassa aikataulussa. Kaikkien hermoja koetellaan byrokratian lonkeroissa; lisäksi osassa kaupungeista hanke jää lähes kokonaan suuren yleisön huomiotta. Pahimmat byrokraattiset ansat tulevat eteen Brysselissä (savu) ja Helsingissä (jää); innokkaimmin kaupunkilaiset ovat mukana Prahassa (tuli) ja Bergenissä (lumi). Innovatiivisimmat projektit ovat Santiago de Compostelassa  ja Bolognassa. Santiagon valopyramidin tekoon on mennyt kymmenien peililasin hiojien työtunteja, mutta lopputulos on liian häikäisevä jo maaliskuun lempeässä auringossa. Bolognassa maan alle kaivettu aikapyramidi onnistuu yli odotusten, ja se onkin ainoa projekteista, jonka on tarkoitus jäädä pysyväksi matkailukohteeksi. Jalosen näkökulma ympäristö- ja käsitetaiteeseen jalostuu pitkin matkaa lempeäksi ironiaksi: välillä teosta lukee kuin tosi dokumenttia, välillä taas huomaa tulleensa ovelalla tavalla vedätetyksi.

Ehkä enemmän kuin arkkitehtuurista opin suomalaisten tavoista hoitaa projektejaan. Valo, projektin keksijä ja johtohahmo, on tyypillinen suomalainen tuppisuu, joka ei osaa kiittää alaisiaan isoistakaan ponnistuksista. Martin hän on palkannut Pohjois-Karjalan kortistosta ja Silla on henkensä pitimiksi tehnyt mainostekstauksia Väli-Suomen marketteihin. Valo luulee olevansa suuri hyväntekijä tyypit palkatessaan, mutta alaisilla on eri näkemys pomostaan. Viinaanmenevä, tuulellakäyvä Martti ottaa lopputilin Santiagon-keikan jälkeen, kun taas Silla sinnittelee loppuun saakka yrittäen kuitenkin vinkata pomolleen, missä mentiin  pieleen. Ylipäänsä tässä lennetään ympäri Eurooppaa tappotahtiin, ja joissain kaupungeissa aikaa tutustua lopputulemaan on vain tunti-pari.

Tihein tunnelma hetkisellä reissulla on tietysti Reykjavíkissa, jonka vesipyramidiin Valo ja Silla tutustuvat keskellä yötä virallisesta vastaanotosta myöhästyen. Kaupungin talvinen, kansoittamaton tiistaiyö tuntuu luissa ja ytimessä oikealta – ellei kaupunkiin saavu keskikesän karkeloiden keskellä, olo on aina kuin laskeutuisi ulkoavaruuteen. Valo kokee tarpeelliseksi uida hyisessä meressä monumentin ympäri – tästä koitoksesta hän selviää vain ”musta surma”-paloviinalla ja Sillan hellällä huolenpidolla. Romanssiosio on teoksessa ohuehko, mutta ehkä juonen kannalta koossapitävä voima. Kovin paljoa ei umpimielinen projektinjohtaja saa tunteistaankaan sanottua.

Karatolla (Otava, 2012), jossa seurataan samaisten henkilöiden ihmissuhdekuvioita ja pyramidin osien tuhoamisprojektia. Erikoiseen termiin karatolla viitataan jo pyramidikirjassa: se tarkoittaa talven kylmimpään aikaan poltettavaa roviota, jonka lämmössä voi nukkua ja selvitä hengissä. Karatollassa poltetaan jätepuuta, avohakkuista jäänyttä jätettä ja karahkoja, eli sillä on selkeä ekologinen funktio. Mielenkiintoinen metafora, eritoten projektitöiden kannalta. Jatko-osan voisin tämän reissun inspiroimana lukea, vaikka se ei olekaan saanut ylistäviä arvioita.

Shimmyä ja suitsukkeita

valaLöytyipä kotoamme toinenkin Raili Mikkasen nuortenkirja, joku aika sittenhän arvioin Ida Aalbergin nuoruuden tarinan. Runokirje – kertomus nuoresta Katri Valasta (Tammi, 2005) on Aalbergin tarinaa tarkempi ja laajempi historiikki, jossa seurataan nuoren Karin Wadenströmin (1901-1944) tietä runoilijaksi. Katri Vala oli runottaren taiteilijanimi, jota hän käytti lähinnä käsikirjoituksissaan ja kirjeenvaihdossa Nuoren Voiman liiton kanssa. Tässä romaanissa päähenkilöä kutsutaan Katiksi. Rajankäynti suomen ja ruotsin välillä on jokapäiväistä, tosin Kati puhuu veljensä ja ystäviensä kanssa enimmäkseen suomea.

1900-luvun alussa naisrunoilijoiden kohtalona tuntui olevan keuhkotauti; Valan lisäksi Edith Södergran ja Saima Harmaja lähtivät liian nuorina. Vala ehti tehdä pidemmän uran, mennä naimisiin, saada lapsen ja paljon tunnustusta työstään. Tässä teoksessa seurataan Valan nuoruudenvuosia Heinolan opettajaseminaarin opiskelijana ja kansakoulunopettajana Savossa ja Uudellamaalla 1920-luvulla. Samaan kohtaan sijoittuu Tulenkantajat-runoryhmän synty ja aktiivisuus Nuoren Voiman liitossa. Jännittäviä aikoja, myös naisten vapautumisen kannalta. Katri Vala on taatusti ulkomaailman silmin ”uusi nainen”, itsenäinen ja rohkea, mutta siitä huolimatta hän kuuntelee äitiään päättäessään esim. hameidensa pituudesta.

Teoksessa matkustetaan paljon, ja matkakuvaukset kertovat paljon ajan hengestä. Nuorelle Katille höyrylaivamatka Heinolaan on valtava elämys. Samoin hän viihtyy Olavi Paavolaisen vieraana Kivennavalla ja Terijoella: vaikka raja on suljettu, parivaljakko tutkii Suomenlahdella kajastavia Pietarin valoja kaiholla. Ystävyys opettajan opinnot keskeyttäneen Elina Vaaran kanssa on merkittävä inspiraatio; rakkausjuttu kiihkeän ja hulluuteen taipuvaisen Yrjö Jylhän kanssa päättyy mahdottomuuteensa. Kahden runoilijan liitto tuntuu Katista vaikealta. Oman runoilijan uran edistämisessäkin on opettajan hommien rinnalla kädet täynnä. Kati vaikuttaa runoilijaksi realistiselta, melkein tasapainoiselta pohtijalta, joka ei pysty heittäytymään jokaiseen eteen tulevaan houkutukseen. Hän haaveilee töistä valtamerilaivalla ja Suomen huolien jättämisestä taakseen, mutta perheen elatusvastuu on sitova.

Olavi Paavolaisen hahmo nousee teoksessa kiehtovimmaksi. Katin ja Olavin suhteeseen ei liity romantiikan siementäkään; silti Olavi matkustaa Katia tapaamaan perheen kesänviettoon kuin perheen jäsen. Olavi on kaveripiiristä eniten maailmaa nähnyt ja paheellisin – hänen huhutaan jopa käyttävän oopiumia. Hänen juhlissaan tanssitaan shimmyä ja hänen kesäasunnollaan on erityinen itämainen huone, jonka tyynyt ovat pinttyneet suitsukkeiden hajusta. Paavolaisen ja Valan poliittiset tiet erkanivat 30-luvulla; tosin Paavolaisen flirttailu kansallissosialismin kanssa ei vaikuta kovin syvälliseltä. Tässä eletään nuorten kirjailijoiden huolettomia, pitkiä kesäpäiviä, jolloin puhutaan enemmän luomisvoimasta kuin maailmanpolitiikasta. Vaikka Katri Valan oma perhetausta oli kovin vaatimaton, heilläkin oli vuokrattuna vaatimaton kesäasunto Kouvolan lähistöllä.

Erityisen paljon pidin siitä, että Mikkanen tuo Valan runot osaksi tekstiä. Tätä kautta joku nuori lukija saattaa innostua palaamaan alkulähteille. Katin vahva aistivoimainen tapa olla maailmassa välittyy värien, tuoksujen ja tunnelmien kautta. Kuinka hän pohjoisessa Savossa pystyi kuvittelemaan tahitilaisia rantoja kertoo halusta kansainvälisyyteen. Runojen universaali symboliikka vetää ajatukset pois tunkkaisimmasta fennomaniasta. Ehkä Valan nousu maineeseen hidastuikin runojen epätyypillisen ”maailmallisuuden” vuoksi – suuri yleisö taisi edelleen kaivata kansallisromanttisia riippakoivuja ja kirkkoveneitä runojen aihioiksi.

Runokirje puhuttelee yhtä lailla aikuista kuin nuorta lukijaa. Mikkasen syvällinen perehtyneisyys Valan tuotantoon kuuluu varmana kertojan äänenä. Teos houkuttelee ei pelkästään aikamatkailuun, vaan myös fyysisiin reissuihin. Viimeistään tämän teoksen luettuani tiedän, etten voi enää kauan olla käymättä Terijoella, kaikkien menneiden aikojen palavien sielujen mielenmaisemassa.

Thamesin jumalalliset koomikot

Fynn Setä JumalaEilisen naurukiintiöstäni huolehti vanha tuttava, joka postitti sosiaaliseen mediaan vuodatuksen siitä, kuinka hänen 666-numerosarjan sisältävä puhelinnumeronsa oli estänyt häntä elämästä kunnon uskovaisen elämää (ja kuinka Jumala oli saanut hänet muuttamaan numeron  yllättäen). Nauruni ei ollut aivan hyväntahtoista, johtuen siitä, että samainen ihminen tuhosi taannoin yhteisöllisen taideprojektini fanaattisella uskonnollisella käytöksellään. Hampaankolossa on paatunutta kaunaa. Pidätän oikeuden jakaa hänen uutisensa anonyymisti tietäen, ettei hän koskaan lukisi blogiani. Ja jos lukisi, hänen kuuluisi tietää, miltä hänen vuodatuksensa tuntuvat meistä syntisistä.

Muutamassa vuodessa kierroksia näyttää tulleen vain lisää. Jos tuttavani sai elämäänsä helpotusta vaihtamalla puhelinnumeronsa, suotakoon tämä ilo hänelle, mutta tosiasiassa hänen päivittäinen elämänsä on täynnä vastaavia ansoja eivätkä ne koskaan pääty. Jumalan merkit ovat kaikkialla, eikä hän voi poistua kotoaan ennen perinpohjaista konsultaatiota päivän jumalallisesta ohjelmasta. Suunnitelmat esimerkiksi ihmisten tapaamisten suhteen muuttuvat jatkuvasti, sillä hänen Jumalansa usein asettaa estoja kanssakäymiseen tavallisten syntisten kanssa. Vastaavasti työssä käyminen hankaloituu, sillä hänen on vaikea olla tekemisissä niiden ihmisten kanssa, jotka eivät hyväksy Kristusta henkilökohtaisena pelastajanaan.

Fynnin Setä Jumala, täällä Anna (WSOY 1974/6, suom. Taisto Nieminen) voisi antaa tähänkin hämmennykseen vastauksen, tosin ilolla, ilman vainoharhaista kuuliaisuutta. Jos Jumala on luonut numerot, silloin matematiikkakin voi olla jumalanpalvelusta. Pedon lukuja ei tässä teoksessa ladella, vaan huomio keskittyy arjen pieniin ihmeisiin – Jumalan antamiin mahdollisuuksiin, ei esteisiin. Koska luen hengellistä kirjallisuutta aniharvoin, minulla on vähän vertailupintaa, mutta pitäisin kirjaa unohdettuna klassikkona, ilosanoman todellisena viestinviejänä ja sallivuuden teologian asianajajana.

Fynnin oikeasta persoonasta on käyty pitkään debattia; hän saattaa jopa olla korkea kirkonmies, tai sitten vain vaatimaton riviuskovainen, joka ei tällä kirjalla halunnut huomiota itseensä. Teoksen ”totuudellisuus” tuskin kiinnostaa nykylukijaa, vaan enemmän filosofinen ja hengellinen sanoma. Olivatpa Anna tai Fynn olleet oikeasti olemassa tai ei, kirjan tarkoitus on ravistella lukijaa pohtimaan uskon elävyyttä ja perimmäistä merkitystä. Tässä viesti on vahvasti uskontojen välinen ja ekumeeninen: 1930-luvun monikulttuurisessa ja -uskonnollisessa East Endissä pelkkä kirkossa käynti ei tunnu riittävältä tavalta palvella Jumalaa. Juutalaiset, muslimit ja eriväriset ihmiset ovat jo osana köyhälistökorttelien arkea. Myös iloiset naiset osallistuvat arkeen täysinä subjekteina. Kenenkään ammattia tai moraalia ei kyseenalaisteta, kaikista kadun asukeista koitetaan löytää hyvää sanottavaa.

Anna on 5-vuotias orpo, tai väkivaltaisesta kodista karannut lapsi – hänen taustansa ei tule täysin selväksi, sillä tavatessaan Fynnin East Endin yössä hän ikään kuin syntyy uudelleen. Fynn on 19-vuotias tavallinen duunaripoika, joka asuu edelleen kotonaan irlantilaissyntyisen äitinsä luona. Äidin kotiin mahtuu kodittomat kissat, koirat ja orpolapset. Annalle sijataan sänky, ja hän jää perheeseen asumaan. Fynnin ja Annan ystävyyssuhde on erityislaatuinen: vaikka nuori mies näkee tytön puhtaana lapsena, silti Anna pystyy pitkien sokraattisten dialogien kautta opettamaan pelastajalleen elämän ainutlaatuisuudesta. He eivät ole kuvitteellisessa isä-lapsisuhteessa eivätkä sisaruksiakaan, vaan puhtaasti ystäviä. Tällaiset lapsen ja aikuisen väliset ystävyyden dokumentit ovat harvinaisia.

Teoksen historiallinen ja yhteiskunnallinen särmä on terävä, siksi se vakuuttaa muutenkin kuin hengellisenä kirjana. Tässä eletään toisen maailmansodan aattoa, ei enää Marxin 1800-luvun aikaa, jolloin ryysyproletariaatti taisteli viimeisestä leipäpalasta ilman visioita tulevaisuudesta. East Endin asukkaat ovat jo mukana modernissa kulutuskulttuurissa vaatimattomin panoksin, hakemalla noutoruokaa pudding-paikoista ja loiteroimassa Woolworth’s-tavaratalon kahvilassa. Sodan alkaminen satuttaa pientä Annaa ja hänen itse luomaa perhettään suunnattomasti. Kolmen vuoden turvapaikka kärsimykseltä tuhoutuu syksyllä 1939.

Nautin teoksessa eniten Annan ja Fynnin yöllisistä retkistä Lontoon alamaailmaan. Usein parivaljakko löytää toisensa filosofoimassa Thamesin rannoilla kaukana kotoa. Ryyppyremmien sosiaalisuudestakin he löytävät hyviä puolia. Oivallukset Jumalan hyvyydestä syntyvät enimmäkseen huumorin kautta: he jaksavat toistaa keksimäännsä vitsiä Jumalan kaikkialle ulottuvasta silmästä – Jumalalla kun ei ole selkäpuolta, niin hänellä ei voi olla takapuoltakaan. Pylly- ja seksihuumoria viljellään rehevästi. Anna tietää tarkalleen, kuinka lapsia tehdään ja käyttää seksuaalisuudesta ilmapallon metaforaa: mies on sen ulkopuoli ja nainen sisäpuoli. Oivalluksista tulevat mieleen Latinalaisen Amerikan vapautuksen teologia ja naurujooga.

Teos oli filosofisuudessaan kaikenkattava ja aiheutti minulle melkein täyden unettoman yön. Usein hengellinen kirjallisuus lohduttaa tai tyynnyttää, tämä virkisti ja stimuloi äärimmäisyyksiin. Veikkaan, etten pysty luopumaan tästä kierrätyskorin helmestä, vaan pidän siitä kiinni kynsin hampain. Tai tarjoan seuraavalle Sanaa kipeästi janoavalle, jollekin, joka pitää Jumalaa rankaisevana ja tuomitsevana elämän rajoittajana ja ankeistajana.

Hulttiopoikien pelastajista

Margaret_OliphantyoungerMargaret Oliphant (1828-1897) oli yksi Britannian tuotteliaimmista 1800-luvun naiskirjailijoista. Hänen alkutuotantoaan verrattiin usein George Eliotiin, mutta Oliphant ilmeisesti kroonisessa rahapulassa tottui laittamaan määrän ennen laatua eikä lopputuotanto enää saanut positiivisia arvioita. Teoksissa yleinen teema on miesten moraalinen alemmuus ja hulttiomaisuus suhteessa vastuuntuntoisiin naisiin. Oliphant kritisoi viktoriaanista yhteiskuntaa naisten sitomisesta rooleihin, joita he eivät itse valinneet. Kritisoitavaa viktoriaanisessa sukupuolijärjestelmässä olisi riittänyt kokonaiselle armeijalliselle naiskirjailijoita, mutta tuon ajan teksteissä yleensä mättää kritiikin huumorintajuttomuus ja yksioikoisuus. Haasteenani onkin testata, löytyykö Oliphantilta lainkaan sympatiaa ukon rohjakkeita kohtaan, vai jääkö hän mustavalkoisen (esi)feministisen ajattelunsa vangiksi.

Löysin teoksen The Curate in Charge (1876, uudelleenpainos Alan Sutton, 1987) alkukesästä Britanniasta majapaikkani kierrätyskirjahyllystä. Ensi istumalta teksti ei vetänyt, niin vieraantunut olin 1800-luvun kohteliaasta, komplisoidusta kielenkäytöstä, mutta uusin silmin tarina aukesi jouhevammin. ”Curate” tarkoittaa vuokrapappia, eli prekaarissa asemassa olevaa seurakunnan työntekijää. Romaanissa sellainen on päähenkilö Cecil St. John, Oxfordin käynyt rutiköyhä pappismies, joka päätyy Brentburnin varsin mitäänsanomattomaan seurakuntaan ”ikuisuuslainaan” viran varakkaan ja huolettoman Mr. Chesterin haltijan valitessa terveyssyistä elämänurakseen Pompeijin arkeologian tutkimisen. Herra St. John saa vastuulleen edeltäjänsä mahonkiset tyylihuonekalut; vain itämaiset matot varastoidaan liian arvokkaina vuokralaisen pitää. Vähään tyytyvä viransijainen jämähtää paikalleen muuttamatta seurakunnan päiväjärjestyksessä mitään. Hän on hyväsydäminen ja tarpeeksi arkinen ymmärtääkseen köyhien torppareiden huolia. Hitaalla miehellä ei ole mitään intressiä edistää uraansa tai vakiinnuttaa asemaansa; hänelle riittää 200 punnan vuosikorvaus tehdystä työstä.

Miehen asema ei muuten olisikaan kurja, ellei hän olisi hyvän hyvyyttään päätynyt naimisiin – kahdesti. Jo ensimmäisessä avioliitossa vanhapoika ja -piika ovat yli nelikymppisiä yhteen päätyessään – siveellisiä kävelyretkiä on tehty yhdessä vuosikymmenen ennen suurta päätöstä. Harmaapäinen Hester synnyttää kaksi tytärtä, Cicelyn ja Mabelin, mutta kuolee näiden ollessa toisella kymmenellä. Leskeksi jäätyään herra St. John palkkaa tytöille kotiopettajattaren, neiti Brownin, jonka käytännöllisiin jalat maassa-opetuksiin tytöt ovat paremman puutteessa tyytyväisiä, mutta heidän ainoa sukulaisensa, Jane-täti, on kauhuissaan siskontyttöjensä opetuksen alennustilasta. Täti vaatii tyttärille heidän säädylleen sopivaa koulutusta hyvämaineisessa sisäoppilaitoksessa, ja suostuu olemaan maksunaisena hankkeelle, mikäli isä järjestelyyn suostuu.

Tossukka isä ei voi kuin suostua. Tyttärille elämänmuutos on mieluinen, saahan uudessa koulussa opiskella taloudenpidon sijasta musiikkia ja taiteita. Ainoana ongelmana on kotiopettajarelle potkujen antaminen. Mr. St. Johnille se on ylitsepääsemättömän vaikeaa, joten potkujen sijasta hän pyytää työntekijäänsä naimisiin. Tyttäret pitävät uutta liittoa ällöttävänä ja ottavat etäisyyttä koko kuvioon ja seurakuntaan; vielä hankalammaksi uusioperheen tilanne kääntyy, kun äitipuoli synnyttää kaksospojat. Uusi vaimokin kuolee pian synnytyksen jälkeen, eli Mr. St. John on vanhoilla päivillään neljän lapsen yksinhuoltaja.

Tarina varsinaisesti alkaa, kun Cicely ja Mabel palaavat kotiin isänsä avuksi velipuolien Charleyn ja Harry ollessa kolmivuotiaita. Tytöt ovat alle parikymppisiä, parhaassa naimaiässä, hyvin itsenäisiä ja neuvokkaita. Ensi töikseen he käyvät läpi isänsä tilikirjat ja kauhukseen toteavat, että isä on korviaan myöten veloissa, eikä 200 punnan vuosiansiot riitä elättämään viittä ja palveluskuntaa. Lisäksi pahin tapahtuu: varsinainen viranhaltija Mr. Chester kuolee Italiassa ja virka pannaan auki nuorille tulokkaille. Isän aikaansaamattomuus ja lammasmainen kiltteys sapettaa tyttäriä, jotka ovat valmiita puolustamaan hänen elämänuraansa ja kovaa työtä seurakunnan eteen. Köyhälistö pitää miestä kirkkoherranaan, mutta paikalliset silmäätekevät eivät hyväksy saamattoman sijaisen nousua viranhaltijaksi. Perheen ahdinko, jopa mahdollinen kodittomuus, on kouriintuntuvaa, mutta sen pää on toimintakyvytön.

Teos on tragikoominen, tarkkanäköinen ja viihdyttäväkin raportoidessaan tuon ajan normeista ja sosiaalisista estoista. Lastenhoitoakin käsitellään rehevästi, erityisesti käsityksiä siitä, kuinka kelvon lapsen kuuluu käyttäytyä. Kolmivuotiaita kaksosia pidetään vielä avuttomina ja helposti rikki menevinä ”vauvoina”, ja kun isosiskot yrittävät muuttaa kasvatuksen suuntaa, palkatut lastenhoitajat järkyttyvät. Tyttöjen suhde pikku veljiin on alusta asti luonteva, tosin heidän tilannettaan varjostaa visio varaäideiksi joutumisesta. Kuinka heidän omille suunnitelmilleen käy? Voiko heillä olla omia suunnitelmia keskellä tällaista katastrofia?

Pappisisää Oliphant kuvaa suht sympaattisesti jonkinlaisena aikansa ”beetauroksena”, väliinputoajana ja alisuoriutujana. Isä ei ryyppää, uhkapelaa eikä harrasta irtosuhteita, eikä hänen luonteensa ole ollenkaan hankala. Perhe pysyy koossa ja yrittää puhaltaa yhteen hiileen hankalassa tilanteessa. Feministinen kritiikin kärki kohdistuu tässä enemmän seurakuntainstituutioon kuin isään itseensä: tunkkaisia käsityksiä siitä, miten papin perheen kuuluisi elää ja kuinka papin tyttärien kuuluisi käyttäytyä tuuletetaan. Kaukaisella tavalla teos muistuttaa minua jopa Minna Canthin tuotannosta (erityisesti näytelmästä Papin perhe); tosin Canthilla ei tainnut missään teoksessaan olla näin kirjavia perhekuvioita. 1800-luvun brittiyhteiskunta on ollut monessa suhteessa liikkuvampi ja kehittyneempi kuin suomalainen. Toisaalta Canth tuntuu laaja-alaisemmalta yhteiskunnan kuvaajalta kuin Oliphant – ainakin tässä teoksessa huomio keskittyy lähes kokonaan pappissäätyyn ja varakkaisiin porvareihin. Tavalliset seurakuntalaiset eivät saa romaanissa kuin statistin paikan.

Kielellisesti teos tuntui ”oikealta” kaunokirjallisuudelta, ei kevyeltä viihdekirjallisuudelta. Tuntuu, että Oliphantilla olisi ollut kykyjä vaikka mihin, mutta joutui tyytymään nopeaan romaanien sarjatuotantoon elättääkseen perheensä. Tämä romaani ei ainakaan syyllisty sosiaalipornoon eikä ongelmien liialliseen kärjistämiseen – siksi se on mielestäni luotettava ajankuvaus, pieni tarina ihmisistä pattitilanteessa ja muistutus myöhemmän feministisen liikkeen saavutuksista. Oliphantiin voisi tutustua laajemminkin; suosittelen kirjailijaa kaikille, jotka ovat jo Eliotinsa, Austeninsa ja Brontënsa läpi kahlanneet janoten lisää.

Puunpalvojien salaseura

Anu Holopainen Welman tytöt Syysmaa 1Sain jostain vinkkiä Anu Holopaisen uusimmasta aikuisten romaansta Ilmestyskirjan täti (Myllylahti, 2014), joka tuntuisi minulle sopivalta romaanilta tässä keski-iän työnhakufrustraatiossa. Kirjailijan tuotantoa selatessani huomasinkin, että meiltä löytyy yksi hänen aiempi teoksensa, nimittäin nuorten fantasiakirja Welman tytöt (Karisto, 2003).

Welman tytöt aloittaa Syysmaa-sarjan, johon kuuluu yhteensä kuusi osaa. Tässä seikkaillaan keskiaikaisen oloisessa, mutta ajattomassa valtakunnassa, joka on onnistunut alistamaan naiset takaisin nyrkin ja hellan väliin ja kieltämään heidän koulutuksensa. Syysmaassa palvotaan puita, ja eri puunpalvontalahkoja on ainakin viisi, osa tuntemattomampia, kiellettyjä tai maan alle painuneita. Verrattuna merentakaiseen Kesämaahan, jossa naisilla on edelleen oikeus määrätä omista asioistaan, Syysmaan meininki vaikuttaa totalitääriseltä diktatuurilta. Mihinkään dystooppisiin naisen alistuskuvioihin ei kuitenkaan sukelleta (tyyliin Margaret Atwood), vaan alistaminen on ”tavallista” isien ja veljien harjoittamaa määräysvaltaa, väkivaltaa ja liikkumisen estämistä. Tässä suhteessa nuori lukija voi suhteuttaa lukemansa vaikkapa uutisiin naisten asemasta Etelä-Aasiassa tai Arabian niemimaalla. Muuten Syysmaan tarina tuntuu aidolta fantasialta siksi, että aika, paikka ja kulttuuri ovat taitavasti etäännytetty mistään reaalimaailmassa tuntemastamme. Luin rivien välistä joitain kelttiläisiä ja mahdollisesti viikinkielementtejä ja kuvittelin Syysmaan Irlanniksi tai Islanniksi, mutta paremmin tekstiin pääsee mukaan, jos unohtaa olemassaolevat kansallisvaltiot.

Päähenkilönä kirjassa on 17-vuotias Adaira, jota ollaan naittamassa irstaalle, lihavalle, keski-ikäiselle ”kirjanoppineelle” vastoin tahtoaan. Matkalla miehelään häntä kuljettava hevoskärry ryöstetään ja hän löytää itsensä erikoisesta naisten yhteisöstä Varjolinnasta. Naiset elättävät itseään ryöstämällä rikkaiden taloja ja matriarkaatin johtohenkilö Welman muualla asuvan aviomiehen almuilla ja kontakteilla. Jokaisen yhteisön naisen tausta on erilainen, samoin pyhältä Villipihlajalta saadut erityiskyvyt. Adaira pystyy tiukan paikan tullen muuttamaan itsensä kurjeksi ja näin eksyttämään takaa-ajajansa.

Luonto on teoksessa hurmaavan aistivoimaista ja mystistä. Ihmisten elo vuodenaikojen syklissä tuntuu tervejärkiseltä, eikä kotiin sidotuilta nuorilta naisilta puutu selviytymis- tai itsepuolustustaitoja. Teksti on sopivan toiminnallista, kyseenalaistavaa ja alleviivaamattoman feminististä – monen tyyppiset nuoret naiset voivat samastua näihin tyttäriin ja kysyä omia kysymyksiään sen kautta maailman menosta ja naisten paikasta universumissa. Mainio sarjan aloitus: tarina koukutti sopivasti ja vakuutti Holopaisen kertojan taidoista myös aikuisfiktion saralla.

Yöaktivistiperheen pillerivastaava

Filmi poikkiTakavuosina minulla oli tapana roudata tyttärelleni mitä ufompia nuortenkirjoja poistomyynneistä ja kierrätyskoreista. Itsellenihän niitä roudasin, sillä tyttärellä oli ja on varma oma kirjamaku, erilainen kuin omani. Katse hänen perkaamattomaan hyllyynsä ja lukulista piteni taas metrillä.

Hanna Marjut Marttila (s.1961) tunnetaan enimmäkseen nuortenkirjailijana; olen saattanut lukea hänen aikuisten romaaniaan Lahjakas Anu Lovack (2005), mutta nyt ei löydy teoksesta muistijälkeä. Filmi poikki! Ensi-ilta tänään torstaina (Otava, 2007) tarttuu hankalaan ja raskaaseen aiheeseen, kaikkien valtakunnan mittareiden mukaan virallisesti syrjäytyneen perhen arjen hallintaan. Perheen lapset Tarina, 16 ja Torstai, 15 ovat saaneet asua kotona lastensuojelun erityistoimien tarkkailtavana, vaikka vanhemmilla on vakava alkoholiongelma ja isä on tämän lisäksi vaikeasti masentunut. He ovat ”yöaktivistiperhe”, tottuneet katkonaisiin yöuniin ja nopeisiin lähtöihin tarpeen vaatiessa.

Tässä käsitellään Tarinan toista vauvauutista; ensimmäisen vauvansa hän on synnyttänyt 14-vuotiaana suoraan adoptioon. Tämän jälkeen pikkuveli ryhtyy isoveljeksi ja siskonsa pilleri- ja kondomivastaavaksi. Tästä huolimatta sisko herättää veljen keskellä yötä ja kertoo uutisen vannomalla, että tällä kertaa hän pitää lapsen. Uutisesta syntyy elokuvista kiinnostuneen pojan päässä käsikirjoitus, jossa hän rankalla tavalla parodioi koko luuseriperheen elämäntapaa.

Torstai on uskottavanoloinen kertoja, mutta mielestäni häntä vaivaa puheripuli. Normaalisti elokuvien käsikirjoituksissa kun on enemmän toimintaa kuin selitystä, mutta Torstailla tuntuu olevan pakkomielle selittää tilanne puhki: hän käy läpi äidin nousukänniset kaikkivoipuusfantasiat, isän diagnoosit, isoäidin karjalaiset juuret, perheneuvoja Liisan manerismit ja elokuvateorian peruskäsitteet. Torstai on kai sitä tyyppiä, joka purkaa ahdistuneisuutta maaniseen pälpätykseen. Kun tilanne on päällä, toinen cinemaattinen perustoiminto on kehää käveleminen, kun muuta ei voi.

Aika-akseli teoksessa on muutama viikko, ja siinä ehtii tapahtua aivan liikaa, ottaen huomioon kuinka pientä vähävaraisen perheen arki on. Onnellisten ja onnettomien sattumusten johdosta pahin katastrofi vältetään ja perhe palaa dramaturgisen kaaren nollapisteeseen. Toivoa edelleen on, joka ikisellä, jopa puhumattomalla isällä, jonka lippalakin alta nousee perheneuvotteluissa tunteellinen hiki.

Marttilalla on kyky näyttää perheen kaikki jäsenet omavaltaisina toimijoina siitä huolimatta, että yhteiskunta säätelee lähestulkoon kaikkea heidän elämässään. Vanhempien yritys selättää alkoholiongelma tuntuu uskottavalta kaikkine selityksineen, repsahduksineen ja pakkomielteineen. Tässä teini-ikäisten lasten kanssa on sovittu, että viikko mennään antabuslääkkeen voimin ja perjantaisin saa kännätä. Perheen äiti on holtittoman alkoholisoitunut, kun taas masentuneelta isältä jäisi todennäköisesti viinat ostamatta, jos vaimo ei niitä hankkisi. Isä ei enää saa iloa viinastakaan, hän makaa viikot keittiön pirttisohvalla, mikä on kurjuuden virallinen näyttämö. Loppupeleissä saamme kuulla, että äiti on iältään vasta vähän yli kolmikymppinen ja lasten mummo on kuollut äskettäin 46-vuotiaana. Tässä siis puhutaan periytyvistä teiniraskauksista ja osattomuudesta. (Koskaan en ole aivan näin ”klassista” kuviota omin silmin nähnyt, nuoria vanhempia ja isovanhempia kyllä, mutta nuorena lasten saanti ei automaattisesti johda riippuvuuksiin tai työttömyyteen.)

Teos herättää taas kysymyksiä juomisen luokkaulottuvuudesta: kännikulttuuri kun ei voi olla puhtaasti geneettistä, vaan uskoisin sen olevan enimmäkseen sosiaalisesti opittua. Keskiluokkaisissa ”kunnon” perheissä saatetaan tissutella pitkin viikkoa syrjäytyneen perjantaipullollisen verran, mutta se harvoin nousee lastensuojeluasiaksi, koska ei näy turuilla ja toreilla. Kännin palvominen ja sen suunnittelu osaksi viikkokalenteria kuulostaa tragikoomiselta ja ah niin tyypillisen syrjäsuomalaiselta. Synkällä tavalla tässäkin on kyse elämänhallinnasta. Juomisen vähentäminen, jos ei kokonaan lopettaminen, on varsinainen taitolaji näin syvissä vesissä uiville.

Suosittelisin teosta sosiaalialan opiskelijoille ja ammattilaisille, en välttämättä kenellekään tuntemalleni nuorelle. Itse pidin kirjasta, erityisesti sen yllättävän raikkaasta kerronnasta, ottaen huomioon, kuinka vaikeista asioista puhuttiin.

Kohti Koillismaa-sarjaa

mustan_talven_lumi-paatalo_kalle-23101418-1818961713-frntlPäätalo-haasteen toisella rastilla kohtaan Kauko ja Elma Sammalsuon perheen matkalla kohti moderniteettia. Teos Mustan lumen talvi (Gummerus, 1969) on uskottava dokumentti suomalaisen maaseudun rakennemuutoksesta ja syvän suomettumisen ajasta. Koillismaa-sarjan viimeistä teosta on pidetty moniäänisempänä ja yhteiskunnallisempana kuin sarjan aiempia osia. Koska itse luen teoksia väärässä järjestyksessä, en pysty vertailemaan tätä kuin aiemmin lukemaani Iijoki-sarjan puolenvälin teokseen.

Tässä oli minulle enemmän pähkinää purtavaksi ja vieraampia oloja, joten jännitys pysyi paremmin loppua kohti. Kuitenkin teosten juonissa oli paljonkin yhteistä – perheen pää on uskoton ja märehtii sotamuistoja, ukot ryyppäävät muun tekemisen puutteessa, ja maailmanmenoa päivitellään maailman tappiin saakka. Tässä romaanissa pahin helmasynti on jankuttava toisto: varsinkin työttömyyttä, Ruotsiin muuttoa ja kylien autioitumista päivitellään monen henkilön suusta identtisin sanankääntein, mikä saa lukijan oikaisemaan pitkiäkin kohtia. Urbaani mieli ei taivu pitkiin puunkaatokohtauksiin, tosin ihmissuhdekuvaukset ovat paikoitellen kovinkin vetäviä. Onneksi niitä on ja verevää perhedraamaa.

Kiinnostuin teoksessa seuraavista teemoista:

*”Vanhojen piikojen” asema syrjäkylillä isäntämiesten jalkavaimoina – Päätalo kuvaa Kaukon suhdetta pankkineiti Senjaan raa’an suorasukaisesti kaunistelematta kummankaan lähtökohtia. Kiinnostavaa oli lukea, kuinka Sammalsuon suku, Elma-vaimo, Maija-äiti ja lapset asiaan suhtautuivat – suhde kun on koko kylän yleisessä tiedossa. Rankimmat kommentit tulevat Kaukon pojilta.

*Vammaisten asema. Toisen jalkansa sodassa menettänyt Teuvo-eno on liikuttava ja juureva henkilö, jonka älyllinen potentiaali jää käyttämättä hänen hyväksyessään peräkammarin pojan aseman. Vähien töiden aikana mies omistautuu tv:n katsomiselle, erityisesti tiede- ja luontodokumenteille. Apollo 8:n kuun valloitus on hänelle pyhä toimitus, jonka alkoholisoituneen isän ryyppyremmi pilaa huutamisellaan ja yrjöämisellään.

*Kunnallispolitiikka ja suomettuminen. Kauko Sammalsuo on ahkera sosialidemokraatti, kunnallispoliitikko ja lehtiin kirjoittaja, joka maltillisine, siltoja rakentavine linjoineen ei pysty loukkaamaan korpikommunistia eikä kokoomuksen änkyrääkään. Hänen poliitikkansa on särmätöntä, arkirealistista ja kauttaaltaan suomettunutta. Väriä tarinaan antaa suvun punaisempi historia ja pariskunnan humoristinen Leningradin-matka Kaukon kommunistisen siskon ja lankomiehen kanssa.

*Saksalaisten miehityksen pitkä varjo. Kauko Sammalsuon avioliittoa on varjostanut Elman sodanaikainen heilastelu saksalaisen sotilaan Hans Boehmerin kanssa – Kauko on ollut Elman eksästä sairaalloisen mustasukkainen mielisairautta lähentelevine oireineen. Nyt Hans Boehmer tulee vaimonsa kanssa tutkimaan sotaretkensä paikkoja, ja päätyy Sammalsuolle kylään. Nuorempi väki tulkkaa ahkerasti, vierailu sujuu erinomaisesti ja yksi kappale perheen saagassa saadaan loppuun kunnialla.

Teoksessa on paikoitellen täysin ruokotonta seksuaalista suunsoittoa, esimerkiksi Nestori-papan akanottosaagaa puidessa. Nestori käy hakemassa elävänlesken itselleen Kemistä, mutta akka ei sopeudu Nestorin alkeellisiin oloihin. Eniten Nestoria harmittaa salamasuhteessa ”mulkun tiskaaminen” eli naisen määräämä komento peseytymisestä ennen ja jälkeen aktia. Tuollapäin on tavallista jakaa moisia intiimejä detaljeja isän, tyttären ja vävypojan kesken. Näistä voisi tehdä (ja on ehkä tehtykin) vaikka kansatieteellisen gradun, sillä ne kuvastavat loistavasti vanhan kansan puheenpartta ja mentaliteettia ”luonnollisissa” asioissa.

Kielellisesti ja yhteiskunnallisesti Mustan lumen talvi oli informoiva, huumori pelasti puutumisen pahimmista soista. Mahdollisesti tämä sarjan viimeinen teos tiivisti jo kaikki Sammalsoiden aiemmat koettelemukset. Jos ”selekosten Proustiin” tulee vielä kattavan lukunäytteen jälkeen himo, aion seuraavaksi tutustua teokseen Kunnan jauhot (1973), jota minulle on suositeltu sosiaalipoliittisesta näkökulmasta.

PS: Minua kiinnostavin Päätalo-lukuprojekti on mestarin tyttärentyttärellä, 21-vuotiaalla Vilja Päätalolla, joka aloitti pappansa tuotantoon tutustumisen ja siitä bloggaamisen tänä kesänä: http://www.iijokisarja.fi/. Tässä on konstailematonta nuoren ihmisen hämmennystä ja myös rehellistä palautetta edesmenneelle isoisälle, joka kuoli jo Viljan ollessa 8-vuotias.

Lempeä kulttikirja kuolemasta

virgin-suicides-fashion-photo-shoot-neon-mamacita07 Jeffrey Eugenides (s.1960) on kirjailija, jonka tuotantoon olen ollut aikeissa tutustua jo pitkään, mutten ole saanut aikaiseksi. Nyt Virgin Suicides (alk. 1993, suom. Juhani Lindholm, Otava, 2003) tuli luokseni kuin seireenin kutsuhuuto, ja hotkaisin vetävän tekstin yhdessä iltapäivässä. Olen tietoinen leffan filmatisoinnista (by Sofia Coppola), ja ehkä olen siitä pätkän joskus nähnytkin, mutta aktiivista muistijälkeä ei minulla Lisbonin kummallisten siskosten tarinasta ole.

Romaanissa eletään 1970-lukua, aikaa, jolloin Yhdysvalloissa lapsuuden ja nuoruuden traumoja hoidettiin jo tehokkaasti mitä monimuotoisimmin terapioin. Lisbonin sisarusten outo käyttäytyminen herättää kyllä huomiota asuinyhteisössä ennen yhdenkään kuolemaa, mutta perheen syvästi uskonnollinen äiti ei usko terapian auttavan tyttöjään. Sen sijaan hän uskoo kovaan kuriin ja säädylliseen pukeutumiseen. Sisarusparvesta nuorimman, kolmetoistavuotiaan Cecilian keihästettyä itsensä terävään aitatolppaan, paikallinen sairaala ja tyttöjen koulu yrittää ojentaa auttavan kätensä eloon jääneille sisaruksille, mutta turhaan. Tytöt osoittavat jo merkittävää edistystä suruprosessissaan uuden kouluvuoden alkaessa, mutta perheen tradegia alkaa eräästä tanssiaisillasta, jolloin toiseksi nuorin tytär, viisitoistavuotias Lux tulee kotiin jääden äidin puhalluskokeesta kiinni.

Äiti päättää eristää tytöt koulusta, jotta tulevat ylilyönnit estettäisiin. He saavat käydä vain kirkossa sunnuntaisin, muuten perhe elää apaattista uneliasta varjotodellisuuttaan rapistuvassa talossa, jonka ruokkoamaton piha kertoo meiningistä neljän seinän sisällä. Ympäröivä yhteisö epäilee perheen vajonneen johonkin katolilaisuuden okkultistiseen kulttiin, mistä kertovat myös naapurien autojen ikkunanpyyhkimiin ilmaantuvat laminoidut Mariankuvat. Ikkunoissa sisarukset polttavat itsetehtyjä kynttilöitään jonkinlaisina SOS-merkkeinä naapurin pojille, jotka edelleen haaveilevat tavoittamattomista oudoista linnuista perheen eristynyttä hiljaiseloa vakoillen. Pojat toimivat myös kollektiivisina kertojina – ratkaisu, mikä toimii yllättävän hyvin juonen kehityksen kannalta.

Loppujuonta en paljasta, ihailen vain Eugenideksen tapaa löytää balanssi riipivän kauhukertomuksen ja lempeämmän aistillisen romantiikan välimaastosta. Ja koska sisarusten kuolema paljastetaan ensimmäisessä lauseessa, lukija lukupäätöksen tehdessään ei jää emotionaalisesti vellomaan päähenkilöiden kohtalon hetkissä. Tässä tutkitaan ennen kaikkea elämää ja elinvoimaa, ei niinkään epätoivoa ja kuolemanviettiä.

Vaikka Lisbonin sisarusten tarina on äärimmäinen, liioiteltu ja tyyliltään tietoisesti goottilais-romanttinen, sen vakavammat viestit ovat edelleen ajankohtaisia. Eugenides käsittelee esimerkiksi yhteiskunnan ylimedikalisoitumista ja terapiakulttuurin tunkeutumista ihmisten arkeen purevan kriittisesti: tässä lapset ja nuoret oppivat nopeasti käyttäytymään erilaisissa ryhmäterapiasessioissa aikuisten odotusten mukaan, esimerkiksi itkemälllä sopivissa kohdissa,  jotta ”tulosta” saataisiin nopeasti aikaan ja päästäisiin takaisin normaaliin päiväjärjestykseen.

Olen ymmärtänyt, että Eugenideksen myöhemmät teokset Middlesex (2002) ja Naimapuuhia (2011) ovat suuria amerikkalaisia kertomuksia monimutkaisine juonineen. Virgin Suicides on niihin verrattuna pienempi ja suoralinjaisempi tarina, joka taatusti on saavuttanut kulttikirjan maineen jo parin teinisukupolven parissa. Tarinankerronta on tässä aistivoimaista ja paikallista – teinien itsemurha-aaltoja ei pyritä selittämään maanlaajuisesti, historiallisesti tai poliittisesti, vaan keskiössä ovat tunnelmat ja juonen kehitys. Romaanin elokuvallinen potentiaali onkin ilmiselvä alkumetreistä saakka. Kauheaa sanoa, että viihdyin näin makaaberia aihetta käsittelevässä romaanissa, mutta ehkä se kertoo kirjallisuuden perimmäisestä tarkoituksesta: ei ole mitään teemaa, josta ei voisi kirjoittaa tai lukea. Kerronnan tapa on yleensä olennaisempaa romaanin onnistumisessa kuin valittu teema.

 

Äärimmäisen lahjakkuuden tragedia

Amy-Winehouse_profile_pictureLuen musa-aiheisia kirjoja aniharvoin; ensimmäinen varsinainen lukulistallani pomppiva teos on Morrisseyn uusi omaelämäkerta, joka on ollut bestseller julkaisupäivästä lähtien. Tien päällä mukaani tarttui toisen idolini Any Winehousen (1983-2011) epävirallinen biografia Amy Amy Amy: The Amy Winehouse Story (Omnibus Press, 2008), jonka on kirjoittanut pitkän linjan rock-toimittaja Nick Johnstone.

Amyn tarina tuli tutuksi ikävistä lööpeistä, eikä hänen meininkinsä paljon eronnut Tukiaisten sisarusten meiningistä pahimmillaan. Erona moniin julkkisnarkkareihin ja -juoppoihin oli kuitenkin lahjakkuus: Amy teki itse musiikkinsa ja oli ilmiömäinen eri tyylisuuntien yhdistäjä. Tämä biografia keskittyykin Winehousen musikaalisen uran kehitykseen ja ammatillisiin kohtaamiseen jättäen skadaaliaineiston taka-alalle. Koska teos on kirjoitettu pian Back to Black-menestysalbumin julkaisun jälkeen, tässä ei vielä puida Winehousen viimeisten aikojen syöksykierrettä, vaan annetaan toivoa urakehitykselle ja riippuvuuksista toipumiselle.

Musiikkitoimittaja Johnstone pitäytyy tässä musajournalismin manerismeissa, enkä oikein osaa lukea teosta kattavana elämäkertana, vaan koosteena lehtiartikkeleiden leikkeistä. Ongelmana kirjassa on, ettei Winehouse antanut projektille siunaustaan eikä yhtään haastattelua, joten biografia ei ole ”autorisoitu”. Saman tiedon saisi kuka tahansa Winehousen tuotannosta kiinnostunut googlaamalla, ja innokkaimmat fanit taatusti tietävät Amysta paljon enemmän kuin tähän ohueen esitykseen mahtuu. Teos tuntuu hätäisesti kokoon pannulta, tyyliin ”on taottava kun rauta on kuuma” – ja taatusti teos on myynytkin kuumimmassa markkinaraossa. Itse odotan musakirjoiltakin jonkun tason kaunokirjallista tai ainakin vahvan kerronnallista otetta; minulle ei riitä kooste levyjen myyntimenestyksistä tai keikkalistojen kronologinen läpikäynti. Tässä kirjoittaja ei ole yrittänyt tarpeeksi päästä kohteensa pään sisälle, vaan kertomus jää ulkokohtaiseksi.

Mitä uutta sitten opin? Oikeastaan tunnen Winehousen tuotannosta paremmin vain toisen albumin, Back to Blackin, ja opin nyt kuuntelemaan hänen Frank-levyään ja kaivelemaan siitä eri tyylilajeja ja vaikutteita. Kiinnostavinta Winehousen tuotannossa on karibialaiset vaikutteet, sillä hänellä oli karibialaistaustaisia kollegoja ja manageri ja hän myös lomaili paljon alueella. Tätä en ole ehkä osannut kuulla ilman johdatusta aiheeseen: itse usein miellän karibialaiset rytmit pelkästään reggaeksi, ja Amy oli enemmän innoissaan skasta. Myös motown-vaikutteet ovat vahvoja, ja Winehouse teki urallaan todellista kunniaa mustille naislaulajille (mm. Ella Fitgerald, Nina Simone, Aretha Franklin, Etta James, Erykah Badu) luovasti sekoittamalla ja uudelleentulkitsemalla heidän biittejään. Winehousen feminismi oli ilmiselvää muiden naisten arvostamista, vaikkakin hän lyriikoissaan puolustaa monessakin kohtaa perinteistä parisuhdemallia ja etsii vahvaa miestä, joka pystyy vastaamaan vahvan naisen tuomaan haasteeseen.

Psykologisella tasolla olen aina pystynyt samastumaan Amyn itsetuhoisuuden kanssa – herkkä ja syvästi tunteva nainen ei yksinkertaisesti kestänyt erojaan, eikä myöskään suhteiden intohimon laimenemista, mikä kuitenkin on lainalaisuus, jonka suurin osa meistä joutuu käymään läpi. Hänen tarinansa muistuttaa meitä julkisuuskulttuurin sairaimmista ulottuvuuksista, ja julkkisten mielenterveysongelmien ”tavallisuudesta” – periaatteessa Amy käyttäytyi kuin kuka tahansa vakavasti bipolaarinen henkilö, joka ei ole saanut hoitoaan ja lääkitystään kuntoon. Menestys ja varallisuus eivät pystyneet lievittämään hänen oireiluaan, vaan pikemminkin kiihdyttivät syöksykierrettä. Amy ei myöskään -ainakaan julkisesti- tunnustanut kokevansa häpeää kännisistä tv-haastatteluista tai perutuista tai keskeytetyistä konserteista.

Kaikkitietävät tabloid-journalistit ”keksivät”, että Amy kärsi myöhäistetystä teini-iästä – hän ei kuulemma kokeillut tarpeeksi rajojaan alaikäisenä kaiken huomion keskittyessä musiikkiin. Teoria tuntuu hataralta, sillä moni muu lahjakas muusikko ei ole sortunut huumeisiin itsetuhoisesti, vaikka ei ehtinyt sekoilla teininä. Hänen vanhempansa olivat monella tapaa huoltajan roolissa vielä tähden viimeisinä vuosina, ja roolin teki tavallisen ongelmanuoren vanhempia tuskaisemmaksi se, että Amyn pahimmat huumesekoilut olivat aina seuraavan päivän lööpeissä. Vanhemmat eivät jättäneet Amya yksin vaikeimpinakaan aikoina, ja ymmärtääkseni ovat selviytyneet Amyn kuolemaan liittyvästä julkisuushelvetistä jokseenkin selväpäisinä puhuen edelleen vakavaan sävyyn nuorten huumeongelmista ja vahvemman yhteiskunnallisen intervention tarpeesta.

Postuumisti Winehousin tarinasta tulee myös mieleen Alexandra Salmelan 27- eli kuolema tekee taiteilijan-romaani (Teos 2010), joka tuli ulos vuotta ennen Winehousen kuolemaa. Tuntui riipivältä saada tietää, että myös Amy lähti täältä tuossa kohtalokkaassa iässä.