Olenko minä pelkkä kuvitelma?

nuoripaavopPaavo Rintalan (1930-1999) omaelämäkerrallinen teos Velkani Karjalalle (Otava, 1982) on matkustanut luokseni Lieksan ortodoksisen kirkon kierrätyskorista. Kirjaa olen lukenut muistiinpanoista päätellen erittäin stressaavalla junamatkalla kolmisen vuotta sitten, mutten lukemastani paljoa muista. Teoksen uudelleen lukeminen kannatti, sillä Rintala on pelkistämisen ja tiivistämisen mestari. Vajaan sataan sivuun hän onnistuu mahduttamaan perheensä evakkoreissun, sukuhistorian ja pakolaisuuden syvällisempää filosofiaa, myös globaalista näkökulmasta. Edelliseen postiini viitaten huomaan myös, että Rintala on se alkuperäinen ”mummoni ja Mannerheim”-kirjailija, joka 60-luvulla julkaisi kolme aihetta käsittelevää teosta. Rintalan tuotanto kiinnostaa suuresti, mutta en ehkä jatka tutustumista suoraan tuosta trilogiasta.

Teoksessa viisikymmentä vuotta täyttävä kirjailija palaa turistijunalla Viipuriin, lapsuutensa kaupunkiin, jonne nuorella Paavolla oli tapana matkustaa yksin kullerokimppuineen ja rapuineen mummoa ja muuta sukua tapaamaan. Rintala asui vanhempineen kiertolaisena Kannaksen maalaispitäjissä toteuttaen agrologi-isänsä haaveita kurkunviljelystä ja Ayrshire-lehmien jalostamisesta. Kaikenlainen teknologinen ja maataloustieteellinen edistys on Kannaksella suurta huutoa, ja Otto-isän persoona sopii paikalliseen kulttuuriin kuin nappi silmään, vaikka mies onkin kotoisin Saarijärveltä. Äidin suku on Pohjois-Savosta, mutta Paavoa kasvatetaan karjalaiseksi, maassa maan tavalla.

Evakkomatkaa kuvaillaan verevästi, muttei liian sentimentaalisesti. Rapujen, metsämansikoiden ja punaisen limonadin runsaudensarvesta äiti ja poika joutuvat mierontielle, asuen ensin isän umpimielisen suvun luona Keski-Suomessa, sitten äidin suvun luona Savossa ja lopulta päätyen Ouluun kerrostaloasuntoon. Leskiäidille tarjotaan tonttia Tervakoskelta Janakkala-järven rannalta, mutta hän kieltäytyy tarjouksesta, sillä hän ei edelleenkään usko olevansa leski. Äiti elää elämänsä loppuun saakka uskoen, että hänen miehensä on elossa Siperiassa jonkun himokkaan maatushkan hoivissa. Maatushka äitiä käy jopa sääliksi, sillä tämä joutuu kuuntelemaan kiihkomielisen miehen luentoja avomaakurkkujen optimaalisesta viljelystä.

Turistimatkalla Rintala kokee identiteettikriisin kuunnellessaan Intouristin kirjaviisaan puolikielisen oppaan virallista tarinaa Viipurista vanhana venäläisenä kaupunkina. Yrittäessään haastaa opasta ymmärtämään evakkojen tuskaa hän kokee tulevansa mitätöidyksi epähenkilönä. Todellisuudesta luopuminen merkitsee hänelle sitoutumista elämänikäiseen klovniuteen. Vierailut syvästi uskonnollisen, todellisuuspakoisen äidin luona muuttuvat raskaammiksi vuosi vuodelta, sillä äiti ryyppää juhlapyhinä traagisia sotamuistojaan samalla intensiteetillä kuin toiset kirkasta viinaa. Isäksi tullut nuori kirjailija ei myöskään tiedä, kuinka kertoisi suvun historiasta jälkipolville – ymmärtävätkö se koskaan täisaunan, syyhyn, syylien tai tytinän etymologiaa?

Ortodoksisen ja luterilaisen kulttuurin rinnakkaiseloa Rintala dokumentoi elävästi evakkoajoilta. Erityisesti Savossa ”venäjänuskoisten” pääsiäisrituaaleille raivataan tilaa isoissa maalaistaloissa. Nuori Paavo tuntee jo ortodoksien rukoukset ja tavat, mutta yhdessä asuminen tuo ortodoksisen kulttuurin vielä lähemmäksi. Uskonnollinen ero ei kuitenkaan näy arkisimmassa arjessa: kaikki lapset kokevat nöyryytystä täisaunoissa ja tultuaan ryssitellyksi kantaväestön toimesta. Ouluun muuttaessaan Paavo ja hänen äitinsä eivät kuitenkaan pyri pyyhkimään taustaansa, ja varsinkin äiti haastaa naapuruston eukkoja ahdasmielisyydessään. Karjalaisilla on tässä ainakin ruokakulttuuri ja rikas kielellinen perimä aseinaan taistellessa jäyhää peräpohjalaista mentaliteettia vastaan.

Teos avautuu paremmin historiallisena esseenä kuin perinteisenä omaelämäkertana. Pidin tekstiä raikkaampana ja modernimpana kuin monia tämän jälkeen julkaistuja muistelmia tai omaelämäkerrallisia romaaneja. Rintala saa arkiset objektit kuten ompelukoneet, moottoripyörät, isoäitien ikuiset tökötit ja pärekorit loistamaan erikoisuuttaan, ja samalla hän vertaa kotoisia asioita kuten äitinsä hurmoksellista virrenveisuuta muun maailman nostalgiseen musiikkiin. Virsi ”Tule kanssani herra Jeesus” svengaa paremmin, kun sitä soitetaan rinnakkain Harry Belafonten Banaaninlastaajan laulun kanssa. Ehkä tässä kirjassa on etiäisiä tulevasta, kuten Liljan Loiston Karjala takaisin-biisien reggaeversioista. Uskoisin, että jos Rintala olisi elänyt oikein vanhaksi mieheksi, hän olisi saattanut intuitiivisesti ymmärtää karjalaismielisten rastafarien postmodernin kutsuhuudon.

(Kuva: Paavo Rintala äitinsä kanssa vuonna 1942. Napattu Oulun kaupunginkirjaston sivulta, Rintalan perikunnan arkisto)

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s