Poniemännälle kyytiä

tulkkiInna Patrakovan romaani Tulkki (Ajatus Kirjat, 2010, suom. Salla Pyykkönen) vie meidät yritteliään ja kekseliään maahanmuuttajanaisen maailmaan – maassa, jossa muualta tulleiden korkeaa koulutusta ja arvokasta tietotaitoa ei osata käyttää hyväkseen, vaikka sitä olisi tarjolla halvalla ja huonoin työehdoin.

Olga on suomalaisesta miehestään eronnut espoolainen yksinhuoltaja ja pakkoyrittäjä, joka myy tulkki- ja businesskonsulttipalveluja helsinkiläisessä toimistohotellissa. Kotoutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan on ollut kivistä, mutta Lizka-tytär viihtyy isänsä kotimaassa, erityisesti sen hevostalleilla. Eräänä yönä baarista kotiin tullessaan Olga törmää olohuoneessaan siivekkääseen yksisarviseen. Hän luulee sen olevan juoppohullun harhanäky, mutta aamulla näky osoittautuu todelliseksi: hänen tyttärensä on pelastanut makkaratehtaalle lähdössä olevan iäkkään Stefanie-ponin.

Poni palautetaan omistajalleen ratsastustallin emännälle, joka suostuu luovuttamaan eläimen uusille omistajille tallin vuokrapaikkaa vastaan. Tallipaikka on kalliimpi kuin kaksikon asunnon vuokra, mutta hyväsydäminen äiti keksii keinon tyttärensä harrastuksen tukemiseksi. Poniharrastus vie tyttären mukanaan niin, että häntä tuskin näkee iltaisin kotona; tällä välillä Olga ehtii perehtyä golfin, purjehduksen ja itsesäälisen siiderin kittaamisen jaloihin harrastuksiin, deittailemaan kaikenlaisia Janeja ja Jareja ja melkein luopumaan toivosta uuden kumppanin löytymisestä. Kunnes löytyy Oleg, moskovalainen tosikosija, joka pyrkii naisen sydämen perusteelliseen valloitukseen järeämmillä aseilla kuin tyypillisillä shampanjapulloilla ja konvehtirasioilla.

Olgan seikkailut esitetään kepeässä chicklit-formaatissa, mutta väliin mahtuu vakavampaakin analyysia suomalaisen monikulttuurisuuspolitiikan sudenkuopista. Patrakova tuntee selvästi monikulttuuristen projektien maailman kuin omat taskunsa, ja sieltä käsin uskaltaa ravistella sen totuttuja kuvioita. Kirjan paras episodi liittyy kokouksiin Helsinkin kaupungintalolla, jossa ollaan perustamassa monikansallista osaamiskeskusta. Sali on täynnä toisilleen ennalta tuttuja instituutioiden avainhenkilöitä – mukana on vain yhdet uudet kasvot, jotka kuuluvat Savolaisen Olgalle Vantaan työvoimatoimistosta. Ainoana maahanmuuttajana kultapossukerhossa Olgalle ollaan jo petaamassa projektin edellyttämää kiintiötyöpaikkaa, mutta Olga pilaa mahdollisuutensa säännöllisiin kuukausituloihin ja lomaetuuteen saamalla raivarin keskellä kokousta.

Vaikka teoksessa shoppaillaan, bailataan ja juoruillaan miesystävien tavoista kiima-aikana melko tyypillisin naisviihteen keinoin, Olga on silti juureva, jopa sielukas chicklit-sankari. Kustantaja kutsuu häntä venäläiseksi Bridget Jonesiksi, mutta menisi hän täydestä ilman vertausta yhteen kuuluisimmista britti-ikoneista. Vaikka työttömyys ja köyhyys ovat jatkuvia uhkakuvia Olgan arjessa, hän pysyy lapsineen ja poneineen Suomessa siksi, että Venäjän uudet konservatiiviset arvot ahdistavat häntä. Jos häntä pidettiin nuorena feminismin arkkipiispana vain siksi, että hän ei halunnut rakentaa elämäänsä aviomiehen palvelijana, Suomessa asuessaan feministiset ajatukset ovat vain jalostuneet. Olga on sitä naistyyppiä, jonka tapaamisen tyttökaverien uudet sulhaset haluavat kieltää, sillä tapaamisten jälkeen heidän perheidyllinsä saattaisi murentua.

Pidin teoksessa enemmän töihin liittyvistä kohtauksista kuin miesseikkailuista – kohtaamiset Suomi-poikien kanssa ovat välillä kategorisen yliampuvia, tosin maanmiehiäkään ei päästetä helpommalla. Kaikki nettideittailun viidakossa koetut pettymykset eivät johdu kulttuurieroista, vaan Patrakova analysoi virtuaalimaailman uusia pelisääntöjä yleisemmälläkin tasolla. Miehiä tavatessaan Olga kohtaa outoja slavofiilejä, jotka odottavat venäläisen tyttöystävän esittävän kävelevää matkamuistoa. Toisaalta joidenkin suhdeviidakossa sähläävien romeoiden elämäntilanne olisi kaoottinen, täyttäisipä heidän pelkääjän paikkansa minkä maalainen nainen tahansa, tai vaikka robotti.

Lastenkasvatuksesta Patrakovalla on myös kiinnostavia havaintoja. Venäläistä tapaa kasvattaa tyttärestä tulevaa vaimoa hän karsastaa erityisesti, kun taas suomalaisten lasten ja nuorten käytöstapojen puutteeseen puututaan myös. Teoksessa päästään kurkistamaan Moskovan uusrikkaiden sisäsiittoiseen maailmaan, jossa jo kymmenvuotiaita tyttöjä käytetään kauneushoitoloissa ja design-butiikeissa oikeanlaisten oopperavedinten löytämiseksi. ”Kunnon perhetytön” taidoista ja luonteenpiirteistä hän saa aikaan osuvaa parodiaa.

Kesällä lukemani Kultahammas (Ajatus, 2012) oli Tulkkia astetta terävämpi ja kaunokirjallisempi teksti, jossa venäläinen veijarihuumori pääsi täysiin oikeuksiinsa. Vaikka teoksissa on sisällöllisesti joitain yhtymäkohtia, ne saattavat palvella eri lukijakuntia. Nautin Tulkista sympaattisena viihdepläjäyksenä, mutta Kultahammas veti draamallisesti ja kerronnallisesti puoleensa kuin häkä ja jäänee paremmin mieleen vielä ufompien kuvakulmiensa vuoksi. Näiden kokemusten rohkaisemana etsin varmaan käsiini myös Patrakovan kolmannen teoksen Naapurit (2011), joka kertoo mökkinaapuruudesta.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s