Foliopipo kireällä

MinŠ, Dosentti ja JaneFredrik Lång on minulle uppo-outo suomenruotsalainen kertoja, jonka teoksen Minä, Dosentti ja Jane (Tammi, 2009, suom. Marja Kyrö) nappasin poistohyllystä. Teosta kuvataan kansitekstissä ”groteskiksi komediaksi, joka ei ole missään nimessä vaaraton.” Teoksessa kiinnosti eniten kuvaus syrjäytyneen kirjallisuuskriitikon elämästä maassa, jonka The Päivälehden kulttuurisivut ovat muuttuneet viihdesivuiksi ja jossa nuorempi polvi ei enää osaa, viitsi tai halua lukea varsinaista kritiikkiä. Kriitikon ammatti on museoitumassa, sillä ”kirjan niin kutsuttu lukuarvo tai sen puute nostetaan esiin eikä tätä niin kutsuttua lukuarvoa pääasiassa edes ilmaista sanoin ja lausein, eli toisin sanoen älyllisesti, vaan korkeintaan epä-älyllisesti” (93).

Teoksessa lukuisat havainnot ravistelivat erityisesti tätä pidäkkeettömättä kirjoista viihteellisesti kirjoittavaa kirjablogistia, sillä Långilla on myös pistävää sanottavaa bloggaamisesta. Osa sanottavasta tuntuu myöhäiskeski-ikäisen, hyväosaisen kulttuurieliitin joutavalta marinalta, osa taas tuntuu aiheelliselta. Mediatalon meininki esitetään tässä kuitenkin siedettävämpänä kuin sen kirjallisuuden laitoksen, josta päähenkilö on valmistunut ja jonka professuuria sijaistaa sukuvaakunoilla elvistelevä nuoruudenystävä Dosentti.

Päähenkilö Dick Soderstrom ei ole helppo karaktääri, eikä kirjailijan tarkoituksena ole saada lukijaa samastumaan hänen asemaansa. Hän on vanhan koulun kriitikko, Itävallan kirjallisuuden spesialisti, joka kirjoittaa kritiikkinsä edelleen kirjoituskoneella. Vanhoina hyvinä aikoina hänellä on ollut jopa huone päivälehden toimituksessa, mutta nyt hänen palveluksiaan halutaan enää freelance-pohjalta. Tästä huolimatta hän käy toimituksen viikkokokouksissa uskollisemmin kuin kukaan muu, ja tästä johtuen hänelle edelleen annetaan armonpaloja, kuten verkkoliitteen kolumni, jonka mediajolpit nimeävät OMG:ksi. Mies elää perintövaroilla ja vaimonsa tuloilla vetäytyen entistä enemmän omiin, harhaisiin maailmoihinsa.

Dickin ja Janen avioliitto on rakoillut jo kauan; vaimon on vaikea ymmärtää miehensä kiinnostusta maa- ja avaruussäteilyyn ja kasvavaa sähköallergiaa. Kun Dick alkaa näyttäytyä ihmisten ilmoilla foliopipo päässä, avioliiton loppulaskenta alkaa. Mies passitetaan psykiatrin puheille, joka antaa diagnoosiksi rajatilapersoonallisuuden/pakkomiellehäiriön, mutta tämä ei Dickin menoa hidasta. Kuvioita sekoittaa myös Janen alkoholisoitunut kirjailijasisko April, joka on julkaisemassa kohukirjaa suhteestaan siskon avuttomaan nysväkemieheen. Sekä sisko että Jane kuolevat hämärissä olosuhteissa ja Dickin kertomus alkaa muistuttaa päivä päivältä enemmän huonoa dekkaria tai trilleriä – genrejä, joihin hän on kaikki kriitikkovuotensa suhtautunut alentuvasti.

Teksti oli hämmentävä siksikin, etten missään vaiheessa rekisteröinyt, missä maassa tarina tapahtuu. Soderstrom-nimestä päättelin kirjan kuvaavan suomenruotsalaisia Helsingissä, mutta nimen puuttuvat ö-pisteet olisivat voineet viitata amerikannokseen. Dickin mökkireissujen kuvaus kuulostaa perisuomalaiselta, ja pariskunnan asuminen periskandinaaviselta. Toisaalta tarinan loppuvaiheessa siirrytään keskieurooppalaiseen maisemaan: jäätyään leskeksi ja oltuaan aikansa suljetulla osastolla muissa maailmoissa Dick löytää itsensä Klagenburgista parantolasta. Lopulta miehelle löytyy autiotalo, jossa vallitsee sähkömagneettinen mykkyys.

Jollain tasolla tarina muistutti minua äskettäin lukemastani Juha Siron Linnun muotokuvasta, tosin Siron antisankari oli astetta sympaattisempi. Teksti ei ollut juonellisesti vaikeaselkoinen, vaan paikoitellen jopa vauhdikas – ongelmani tekstin ymmärtämisessä piili henkilöhahmojen karikatyyrimaisuudessa. Pervolla tavalla teoksessa on jopa yhtymäkohtia Paulo Coelhon uusimpaan: seikkaillaanhan tässäkin osittain alppimaisemissa, käsitellään aviokriisejä ja uskottomuutta ja käydään hakemassa huonoja neuvoja psykiatreilta ja psykoterapeuteilta. Tyylilaji on Coelhon täysi vastakohtapari, mutta lopputulema samansuuntainen. Elämän tarkoitusta ei löydy kummastakaan romaanista; tosin Lång ymmärtää olla sitä etsimättä keskittyen mitättömämpään napanöyhtään.

Lång tunnetaan suomenruotsalaisissa kirjailijapiireissä julkisuutta karttavana erakkona, joka on melkein ylpeä siitä, että hänen teoksensa saavat vain pieniä lukijamääriä. Minä, Dosentti ja Jane-romaanin kansikuva on sinänsä osuva, sillä koin ainakin itse Dickin seurassa monta kertaa karvat nostattavaa aversiota. Mies itse oli maailmalle niin allerginen, että hänen tarinansa kosketti vain postmodernin elämänpiirin äärimmäisenä satiirina.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s