Helmiäisenvärinen tuska

HämäläinenHelvi Hämäläisen Kadotettu puutarha (WSOY, 1995) on ollut kuukausitolkulla yöpöytäni täkylukemistona, mutta tiheään aseteltu teksti ja pitkät lauseet ovat vieneet lukijansa unten maille pomminvarmasti. Nyt kokeilin lukemista pystyasennossa päiväsaikaan, jolloin pääsin jo parempaan tulokseen. Teos on skandaalinkäryisen Säädyllisen murhenäytelmän jatko-osa, joka sai odottaa kustantamista 43 vuotta WSOY:n halutessa välttää uutta myrskyä vesilasissa. Hämäläinen kirjoitti itsensä paitsioon ja unohdukseen paljastamalla lähipiirinsä kinkkisiä ihmissuhdekuvioita fiktiivisessä muodossa. Hän teki tosin loistavan comebackin 1990-luvulla, jolloin tämänkään tekstin kuvaama mielenmaisema ei enää järkyttänyt suomalaista yleisöä samalla tavalla kuin sen edeltäjä teki 1940-luvulla.

Kadotettu puutarha on perhedraaman lisäksi mainio sotaromaani, joka tutkii isänmaallisuuden ilmaisemisen luokkaulottuvuutta. Tapaamme kulturellin ja pidättyväisen Tohtorin ja hänen rouvansa Elisabetin, jotka ovat lähettäneet molemmat poikansa rintamalle. Pariskunnan Helsingin-kodissa majailee myös Tohtorin sisar Naimi erikoisen, egosentrisen miehensä Arthurin kanssa. Kaikki Suomen 1900-luvun kulttuurihistoriaa vähänkin tuntevat tietävät, että Arthurin hahmo on luotu loistavan Olavi Paavolaisen persoonasta, ja että Hämäläisen tapa kuvata entisen rakastajansa persoonaa ei ole kiltti. Arthurin natsihurmoksen vaihtumista äärivasemmistolaiseen puuhasteluun tutkitaan säälimättömästi.

Kadotettuja puutarhoja on kaksi: Arthur ja Naimi ovat menettäneet Kannaksen-huvilansa jo sodan alussa ja heti sodan päätyttyä tohtori ja Elisabet menettävät Porkkalan-kesäkotinsa uuden neuvostotukikohdan alueelle. Suuria tunteita käsitellään diskreetisti kuunliljapenkeillä ja perennojen edessä, siellä harrastetaan myös edistyneempää emotionaalista kiristystä. Kesäkoti elämäntapana on köyhtyneelle tohtorisperheelle ehdoton must, johon palataan heti kynnelle kyettyä. Kunnialliseen kesäasumiseen kuuluu ilman muuta myös kotiapulainen ja piano.

Elisabet-rouva on teoksen laajin hahmo, jonka naisellinen huolenpito, aistillisuus ja erotiikka ottavat kaikkialla helmiäismäisen asun. Hämäläinen ymmärtää Elisabetin naiiviutta ja moraalisen ylemmyyden tuntoja rakentaen hahmosta uskottavan aikansa porvarisrouvan kuvan – jos pilkkaa tai ironiaa on, se on kovin lempeää. Elisabet käy edelleen läpi miehensä yli kymmenen vuotta sitten tapahtunutta syrjähyppyä päivittäin, sillä rakkauden hedelmä Maaret on hänen ottotyttönsä. Isän identiteettiä pimitetään kasvavalta tyttäreltä viimeiseen saakka, mutta lopulta Elisabet päättää paljastaa tytölle heidän elämäänsä varjostaneen perhesalaisuuden.

Teoksessa tehdään paljon kuolemaa ja vietetään hautajaisia. Tohtorin ja Elisabetin Leo-pojan kaatuminen jatkosodassa on jo ennakoitavissa, ja pojan kuoltua Elisabet joutuu päivittämään käsityksiään isänmaallisuudesta. Hänen kokemansa menetys kun ei lopulta ole sen ylevämpää kuin Porkkalan kylän eukkojen. Perheen toinen poika Pekka ottaa rajusti välimatkaa vanhempiensa pikkusievästä sivistyksestä tuoden jopa perheen kesäkotiin ”sellaisen naisen” vierailulle. Elisabet kieltää talossaan banaalien sotaiskelmien kuten Eldjankajärven jään rallattamisen, sillä laulun tekstit iljettävät häntä. Romaani onkin täynnä kiinnostavia havaintoja helsinkiläisen sivistyneistön ja kansankulttuurin välisestä kuilusta.

Teoksen kielenkäyttö otti välillä nuppiin, ja jotkut päivälliskeskustelut tuntuvat koomisen teennäisiltä. Elisabet puhuu varhaisteini-ikäiselle Maaretille tämän isäänsä kohtaan osoittamasta ”aversiosta”. Välillä on kohtia, joissa kaikki adjektiivit ovat vierasperäisiä, eli kaikki on diskreettiä, barbaarista, pateettista tai banaalia. Keskustelut kärsivät ylenpalttisista kuvauksista, eli niitä on välillä vaikea seurata, kun sivuun mahtuu vain yksi tai kaksi repliikkiä.

Pidin teoksen tunnelmista ja liioitellusta dramatisoinnista, turhauduin välillä kerrontatekniikkaan ja pitkäpiimäiseen porvarilliseen ”hapatukseen”. Näissä parisuhteissa ja perheissä kun ei jätetty mitään asiaa analysoimatta puhki. Tekstiä dominoi neuroottisuus ja tietynlainen eettis-esteettinen ylemmyydentunne, joka nyt yli 60 vuoden viiveellä herättää varmasti monessa nykylukijassa hilpeyttä.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s