Ilon epikriisi

kansi_eltm_6622Espanjalaisesta Albert Espinosasta on tainnut tulla syksyn trendikirjailijani, sillä luen häneltä jo toisen teoksen tässä kuussa. Keltainen maailma (Bazar, 2014, suom. Taina Helkamo) tuli luokseni Näin on kirjat-tapahtumasta Bazarin ystävällisen markkinointiassistentin ojentamana – kiitos arviointikappaleesta. Aloinkin lukea teosta uteliaana jo tapahtumassa, sillä edellisen lukemani pinkin teoksen (Pyydä luoksesi sun) juoni kannusti pikaiseen jälleennäkemiseen.

Keltainen maailma on Albertin omaelämäkerrallinen, hyvin luova ja totutuista kaavoista poikkeava sairauskertomus, jossa hän kutsuu kaikki lukijansa tunnustamaan väriä. Värin ei tarvitse olla keltainen, mutta teos kutsuu lukijoitaan tutkiskelemaan niitä värejä, jotka puhuttelevat juuri heitä. Koska itselläni on jo pitkään ollut vaikea suhde keltaiseen, varsinkin päälle puettavana värinä, teos antoi minulle ajattelemisen aihetta jo objektina.

Espinosan nuoruus kului syöpäpotilaana ”pulipäiden” osastolla, jonne tuotiin maan vaikeimpia lapsipotilaita aina Kanarian saarilta asti. Kun muut kaverit kehuskelivat neitsyyden menetyksillään, nuori Albert valmistautui luusyövän turmeleman jalkansa amputointiin ja järjesti jalalleen juhlat ennen leikkausta. Monet tarinan yksityiskohdat olisivat liian järkyttäviä jaettaviksi, ellei niihin tarttuisi oivaltava kirjailija. Moni Albertin rakkaiksi tulleista ”keltaisista” ystävistä ja huonetovereista lähtee liian aikaisin. Tapauksen toivottomuuden arvaa siitä, kun potilas haetaan vähin äänin kotiin kuolemaan. Osastolla pidetään vain niitä, joilla on vielä toivoa.

Albertin kymmenen vuoden epikriisi ei mahtuisi edes ostoskärryihin, ja se päivä, kun lääkäri päättää sen vetämällä viivan parantumisdiagnoosin alle on maaginen. Miksi hänet valittiin elämään kärsimysten jälkeen, kun niin moni kavereista vietiin – sitä hän ei ymmärrä. Tällä välillä Albert oppii käyttämään ensin tavallista proteesia, sitten teknologian kehittyessä hydraulisen ja lopulta sähkökäyttöisen. Uusimman jalan lataaminen tapahtuu samalla lailla kuin kännykän, joten Albert joutuu olemaan muutaman tunnin päivässä jalattomana. Albert on joutunut opettelemaan kävelemään elämässään neljä kertaa – joka kerta eri tavalla ja tyylillä.

Vastalääkkeeksi elämän tuomiin kipuihin ja kärsimyksiin Espinosa kehottaa ihmisiä pitämään elinkertomusta sairauskertomusten sijaan. Hän on pitänyt omiaan keltaisiin vihkoihin ja harmaisiin kansioihin, mutta värillä ei ole väliä – pääasia, että tuo väri tuo pitäjälleen iloa. Itselleni grafomaanille elämän ilojen tallentamisessa ei ole mitään uutta, mutta ihmettelin Espinosan insinöörintarkkoja neuvoja muistiinpanojen tekemisestä. On ilmiselvää, että hänen täsmälliset numeroidut kysymyslistansa eivät sovi kaikille, vaan jokainen elämän kirjoittaja laatii itselleen omat rutiinit.

”Keltaisten” ihmisten roolista hän pohtii seuraavaa: jokaisella ihmisellä on elämässä parikymmentä merkittävää kohtaamista, jotka osuvat jonnekin ystävyyden ja rakkaussuhteen välille. Kaikki nämä ihmiset eivät jää pysyviksi vieraiksi elämässä, vaan jotkut merkittävät kohtaamiset saattavat kestää vain muutaman tunnin tai päivän. ”Keltaiset” ovat niitä ihmisiä, joiden kanssa fyysinen läheisyys on erityisen miellyttävää, vaikkei eroottista. Tällaisten ihmisten kanssa hiljaisuuskin on luontevaa. Riippuu ihmisen henkisestä valveutuneisuudesta, tunnistaako hän ”keltaisensa”. ”Keltaiset” voivat myös tuoda apua parisuhteen jumitilanteisiin, sillä heidän läsnäolonsa vie kuormaa ensimmäiseltä suhteelta. Ihmisen ei tarvitse laittaa kaikkia läheisyyteen liittyviä paukkuja parisuhteen pussiin, vaan terveessä suhteessa tilaa riittää myös tavallisille ystäville ja ”keltaisille”.

Espinosa ei varmasti ole ensimmäinen, joka kirjoittaa läheisyydestä tähän suuntaan, mutta hänen pohdinnoissaan on ainakin minulle jotain uutta ja omaperäistä. Huomaan selvästi, etten ole pitänyt silmiä auki erityisten ystävien tunnistamisessa, sillä osasin mainita vain muutaman, ja olen jo elämäni keskipäivässä – jos minun kuuluu tavata 23 ”keltaista”, tässä alkaa olla jo kiire!

Onko Keltainen maailma sitten elämäntaito-opas vai luovan kirjoittamisen opas? Taatusti molempia, riippuu käyttäjästään, millaista tukea hän tarvitsee. Itse koin hänen neuvonsa hengittämisen ja kävelemisen opettelusta hyödyllisimmiksi. Muuten luin kirjaa koskettavana ja syvällisenä omaelämäkertana, jonka anti ei luultavasti tyhjenny yhdellä lukemisella. Erityisen innokas olisin kuulemaan, kuinka syöpäpotilaat ja syövästä selvinneet teokseen suhtautuvat.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s