Undinen kutsuhuuto

bachmannhenze1Ingeborg Bachmannin (1926-1973) Undine-hahmon muistan 1990-luvun feministisestä kirjallisuudesta ja seminaareista – muistaakseni Rosi Braidotti nosti itävaltalaisen Bachmannin ja brasilialaisen Clarice Lispectorin feministisiksi kulttuuri-ikoneiksi – molempien tuotanto on inspiroinut syvästi Braidottin teorianmuodostusta. Molempia pidetään ”vaikeina” kirjailijoina, ja molempien tuotanto taitaa olla aika lailla unohdettua eksklusiivisten yliopistopiirien ulkopuolella.

Bachmann aloitti kirjailijan uransa runoilijana; novellikokoelma Kolmaskymmenes vuosi (alk.1961, WSOY 1964, suom. Kyllikki Villa) oli hänen ensimmäinen proosateoksensa. Teos on maannut hyllyssäni vuosikausia avaamattomana; jopa sen kansi tuntuu yhtä luotaantyöntävältä kuin joku 1970-luvun tilastotieteen opintojen pruju. Olen lukenut teosta hitaasti pala palalta, ymmärtäen vain himpun verran. En edes väitä kykeneväni arviomaan tätä teosta minkään valtakunnan mittareiden mukaan; sen sijaan voin jättää teoksesta virtuaalisen muistijäljen mahdollista myöhempää käyttöä varten nyt, kun olen heittämässä sen kierrätykseen.

Teos koostuu viidestä erimittaisesta ja -tunnelmaisesta novellista, joista tunnistin etukäteen viimeisen, Undine lähtee. Undine on vittuuntunut merenneito, joka on saanut tarpeekseen tylsien äijänketaleiden kosiskelusta. Aina jostain nurkan takaa ilmestyy mies nimeltä Hans, jolla on päällään rispaantunut villapaita, joka maksaa kaikki laskunsa ajallaaan ja on uskollinen vaimolleen omalla tavallaan, vaikka ei voi vastustaa simpukoiden kutsuhuutoa. Undine on ikuinen toinen nainen, jolla ei ole kiinnostusta ryhtyä kenenkään yhdenpäivänvaimoksi, viikonloppuvaimoksi tai elämänloppuunastivaimoksi. Teksti on tyyliltään juhlava, ja toimisi mainiosti ääneen luettuna manifestinä.

BachmannToinen kokoelman teksti, joka vähän kosketti, on nimeltään Kaikki ja kertoo hankalasta isyydestä ja lapsen menettämisestä. Mieskertoja suorittaa vanhemmuutta ulkoisesti, mutta kokee suurta vieraantuneisuutta sekä pojastaan että vaimostaan. Perheessä ei koskaan oteta miehen sekasortoisia tunteita puheeksi, vaan vaimo kärsii tilanteesta stooalaisen hiljaa. Mies tietää lapsen olevan tuhoon tuomittu jo kauan ennen onnettomuutta ja kuolemaa. Teksti oli hyvällä tavalla ahdistava: miehen angstiin pystyi samastumaan, sillä hän ei analysoinut tunteitaan puhki tämän päivän terapeuttisella kielellä.

Muista teksteistä en oikein saanut otetta. Avainnovelli, Kolmaskymmenes vuosi, saattaa kertoa Bachmannin oman elämän kipuilusta, vaikka siinäkin kertoja on mies. Siinä liikuttiin dekadentisti ja boheemisti Rooman ja Wienin väliä vatvoen kaiken maailman lihallisia ja platonisia kohtaamisia. Bachmannista itsestä tiedetään, että hän vietti puolet elämästään asuen Roomassa, ehkä näin jättäen taakseen saksankielisen kirjallisen maailman ja totutut piirit.

Bachmannin henkilöhistoria inspiroi minua enemmän kuin hänen teoksensa. Hän oli natsin tytär, jonka elämän suuri rakkaus oli runoilija Paul Célan, romanianjuutalainen pakolainen. Bachmann ja Célan eivät koskaan asuneet yhdessä paria kuukautta pidempään; molemmat elivät omissa suhteissaan toisaalla, mutteivät päässeet eroon toisistaan, vaan jatkoivat rakkaussuhdettaan kirjeiden muodossa. Célan hukutti  itsensä Seineen plagiaarisyytteistä johtuvan häpeän vuoksi vuonna 1970. Bachmann poltti itsensä ja asuntonsa tupakalla ja kuoli intensiivihoidossa roomalaisessa sairaalassa kolme viikkoa onnettomuuden jälkeen epäselvissä olosuhteissa – kuoleman syyksi epäiltiin lääkeriippuvuudesta johtuvaa epätoivoa (eli myös mahdollista itsemurhaa). Bachmannin ja Célanin kirjeenvaihto on julkaistu englanninkielisenä käännöksenä Intiassa: Correspondence by Ingeborg Bachmann and Paul Célan (Seagull Books, Kolkata, 2010). Tämän lukisin mielelläni sen kulttuurihistoriallisen arvon vuoksi.

Lapsellisesti lapsettomuudesta

Pydä_luoksen_fat_6737Espanjalainen Albert Espinosa (s.1973) on elokuvan ja draaman moniottelija, joka on julkaissut neljä romaania – kaksi näistä on suomennettu Bazarin toimesta. Pyydä luokse sun (Bazar, 2014) nousi kirjaston uutuuspöydän merestä freesillä kansikuvallaan, johon tartuin ilman mitään ennakkotietoa tekijästään. Tällaiset kohtaamiset ovatkin parhaita: tekstiin ryhtyy silloin puhtaalta pöydältä ja sillä on enemmän yllätettävää. Valitettavasti kaltaiselleni kirja-addiktille sokkotreffit ovat todella harvinaisia.

Teoksessa on nelikymppinen mieskertoja Dani, jonka pitkäaikainen tyttöystävä on jättänyt tämän. Miehellä on erikoinen ammatti: hän on kadonneiden lasten ja nuorten etsijä, siis jonkinlainen yksityisetsivä, jonka epätoivoiset vanhemmat palkkaavat, kun yhteistyö poliisin kanssa ei tuota hedelmää. Miehen maine on jo kiirinyt ulkomaille, ja erokriisin keskellä hän saakin tutkintapyynnön Italian Caprin saarelta.

Capri on miehelle tuttu nuoruudesta, sillä hänkin on kadonnut 13-vuotiaana isoveljeltään, joka oli silloin pojan ainoa huoltaja. Danin lapsuus ja  nuoruus on ollut täynnä surua ja sairautta; tämän lisäksi mies on lyhytkasvuinen kuten olivat hänen edesmenneet vanhempansakin. Aikuisiässä hän on selättänyt lyhytkasvuisuuteen liittyvän identiteettikriisin, mutta muistot koulukiusaamisesta ja ympäristön satuttavista sanoista silti elävät. Fyysinen poikkeavuus vaikuttaa myös miehen perheen perustamishaaveisiin – hän on tehnyt tyttöystävälleen selväksi, ettei haluaisi kasvattaa kääpiölasta.

Tiiviin miniromaanin juoni on ilahduttavan outo – tässä eletään samaan aikaan monella tasolla ja käydään läpi elämän merkittäviä kohtaamisia, jotka ovat olleet käänteentekeviä. Danille merkittävät toiset ovat yhdeksänkymppinen yksinäinen Martin-herra, jonka hän kohtaa lapsena sairaalassa ja joka lahjoittaa tälle kuolinvuoteellaan kuvakokoelman elämänsä tärkeimmistä majakoista, ja George-herra, joka ottaa karkurin hoiviinsa Caprin saarella opettaen tälle tärkeitä asioita elokuvista ja älyllisestä keskustelusta. Matkustaessaan takaisin käänteentekevälle saarelle Dani ei pelkästään ratkaise kaappaustapausta, vaan pääsee lähemmäksi omaa kriisiään ja sen aikaista totuuttaan.

Luin teoksen hotkaisemalla ja suhtauduin siihen aluksi epäilevästi. En ollut vaikuttunut Espinosan kielestä, jota pidin liian simppelinä ja Paulo Coelho-tyylisenä. Erityisen paljon kirjassa ärsytti runsas kolmen pisteen käyttö, joka antoi tekstistä teini-ikäisen vaikutelman. Yllättävää kyllä, teos silti jäi voimallisesti mieleeni muhimaan ja olen naureskellut sen hassuille yksityiskohdille jo monta päivää – eli teos tekikin salakavalan vaikutuksen viiveellä. Sielullinen sukulaisuus Coelhon kanssa näkyy lähinnä kerrontatekniikassa – muuten teos on aivan omanlaisensa, arvoituksellinen ja monitasoinen. Luulen sen puhuttelevan mitä erilaisempia yleisöjä – sairauden, lapsettomuuden, yksinäisyyden, traumaattisten nuoruusmuistojen ja muiden ikävien peikkojen kanssa eläviä lukijoita.

Itselleni teoksen vahvin anti liittyi pohdintaan lapsen saamisesta ja lapsettomuudesta. Danin kipuilu tuntui hämmentävän rehelliseltä ja aidolta, mutta Espinosa onnistui käsittelemään aihetta epäsentimentaalisesti ja sormea osoittamatta. Teoksen musikaalinen puoli yllätti myös jo sen nimen tasolla, ja opin myös kolumbialaisesta vallenato-musiikista, josta en ole koskaan aiemmin kuullut. Pohtien Espanjan tämän hetken talouskriisiä ja maan henkistä tilaa, tuntuu sydäntä lämmittävältä, että maasta tulee tämän tyyppistä toivoa ja taisteluhenkeä nostattavaa ”hyvän mielen kirjallisuutta”. Yleensä sivuutan genren varsinkin, jos kustantaja mainostaa teosta sellaisena, mutta Espinosan suhteen olin onneksi ennakkoluuloton. Miehen omaelämäkerrallinen, syövästä toipumisesta kertova Keltainen maailma (Bazar, 2014) lähtee luultavasti luentaan piakkoin myös.

 

 

Taistelijalentäjän depersonalisaatio

Anyuru

”Öisin näen kirjoja, jotka hajoavat niin kuin savukkeeni hajoavat  sateessa, joka huuhtoo kaupunkia. Kirjoja, jotka hajoavat kuin maat, kuin painavasta, märästä hiekasta  rakennetut veistokset, kirjoja, jotka musrkaantuvat kuin murtuvat aallot.”

Ruotsalais-ugandalaisen Johannes Anyarun (s.1979) teosta Myrsky nousee paratiisista (Schildts & Söderströms, 2014) on suositeltu minulle asiantuntevilta tahoilta koko vuoden. Jo vinkistä kuultuani tiesin, etten kykenisi lukemaan alkuperäistä ruotsinkielistä teosta, puolikielinen kuin olen. Ottaen huomioon kirjailijan poeettisen taustan ja romaanin aihepiirin raskauden, en mitenkään olisi päässyt alkuperäisteoksessa kymmentä sivua pidemmälle. Luen edelleen joitain dekkareita ja kevyempää chicklit-tyyppistä tekstiä ruotsiksi tarvittaessa. Ruotsiksi lukeminen ei kuulu elämäni suuriin haasteisiin, mutta aina yhden alkukielisen teoksen selättäminen tuntuu minusta juhlalliselta. Nykyisin näin käy korkeintaan kerran vuodessa…

Outi Mennan käännös tuli tällä viikolla sopivasti eteeni, eikä lukukokemus suomeksikaan ollut mutkaton. Anyaru kirjoittaa edesmenneestä isästään, joten genren rajakin tulee vastaan – onko kyseessä romaani vai muistelma? Isän tarina kerrotaan kuitenkin niin kaukaisesti, että teksti menee korkeammasta romaanitaiteesta. Hän on mies nimeltä P, raa’asti kohdeltu lapsi ja nuori, jolla jo olisi kotimaan taakkojen kanssa tarpeeksi työstettävää. Hänen onnensa kantamoinen on kutsu uudelleenkoulutukseen Kreikan ilmavoimiin, kolmen vuoden kurssille Ateenaan, jossa hänestä on tarkoitus kouluttaa uuden linjan taistelijalentäjä ja samalla ilmailualan ammattilainen kaikkiin tehtäviin. Koulutuksessa hän kokee jo olevansa melkein jumalien kaltainen, ja kreikkalaisten suhtautuminen pikimustiin uusiin kandidaatteihin on harvinaisen kunnioittavaa.

P:n uran nousujohteen katkaisee Idi Aminin vallankaappaus v. 1971. Kreikan armeija ei tiedä, mitä tehdä mustilla sotilaillaan, lähettääkö heidät kotiin vai etsiäkö heille turvapaikkaa. Harva haluaa takaisin, moni etsii uutta uraa Euroopan lentoyhtiöissä. P on tässä vaiheessa kauttaaltaan epäpoliittinen ihminen, joka on tosissaan kiinnostunut pilvien muodostuksesta ja koneiden teknisistä ominaisuuksista enemmän kuin sosialismin ja kapitalismin painista. Hänen langi-heimoonsa kuuluu oppositiotaistelija Milton Obote, joka on sotilaskaappauksen aikana paennut jonnekin sosialistiseen Afrikkaan, mutta langius ei merkitse nuorelle miehelle paljoa. Hänen kunnialleen tärkeämpää on hankkia palkkatyö lentäjänä Afrikassa kuin jäädä Eurooppaan hoitamaan paskaduuneja. Siksi hän hakeutuu Samiaab myrkytysruiskuttajaksi. Sambia kuuluu väärään leiriin eikä miehellä ole mitään mahdollisuutta päästä maahan vakoilijoiden pelossa.

Afrikan etnisten ryhmien keksimisestä brittien aikaansaamana Anyarulla onkin paljon sanottavaa. Jo tiettyyn pisteeseen modernisoituneiden romaanihenkilöiden ei ole helppoa alkaa esittää heimovanhinta, kun arkielämässä tärkeintä on saada tuoreita muffinsseja leipomosta tai oikeanlaatuista olutta työpäivän jälkeen. Tälle porukalle yhdessä olo on tärkeämpää kuin etnisyys, kieli tai uskonto. Etnisyys on romaanin isoin kysymysmerkki, jota avataan säästeliäästi, mutta samalla ansiokkaasti uteliaisuutta herättäen. Romaanissa seikkailevat länsinilootit, langit, acholit ja bugandalaiset muiden lähinaapurikansojen mukana. Toivon, ettei etnisyyden kartoittaminen jäisi Anyarulla tähän.

Suurin osa romaanista keskittyy raakaan poliittiseen kuulusteluun sosialistisen ja kapitalistisen Afrikan rajamailla. Kirja ei sovi herkkähermoisille, mutta kuka tahansa Nelson Mandelan tai Ken Saro-Wiwan kohtaloihin perehtynyt osaa sijoittaa tarinan oikeaan slottiinsa. Silmittömään kidutukseen ei kuitenkaan sorruta, koska kuulusteltaville ja kuulustelijoille lopulta pääasiallinen arjen piristäjä on yhteinen tupakka. Pakolaisleirit ovat vankiloiden raaka jatkumo, joilta moni tulee kidnapatuksi armeijaan, jonne hän ei tietoisesti halua. Ugandan, Kenian ja Tansanian yhteinen historia tulee tässä mahtavasti toteen, ja luulen, että eniten teoksesta saavat irti toisen tai kolmannen sukupolven siirtolaiset. Kirjan kuvaaman diasporan ihmiset asuvat tällä hetkellä kaikilla mantereilla. Harva tunnistaa edes kymmenesosaa Anyarun mainitsemia komplekseja tai ongelmia. Siksi toivoisin teoksen käännettävän mahdollisimman monelle kielelle.

Romaanin isähahmo P on todellinen paradoksi ja mysteerio. Hän on rakastunut kreikkalaiseen tyttöystäväänsä syvästi, mutta tytön vanhemmat torpedoivat liiton. Keniassa maanpaossa oleva mies tutustuu ruotsalaiseen vapaaehtoistyöntekijään, jonka kanssa avioliitto tulee ajankohtaiseksi. Pariskunta ei edes alussa suunnittele muuttoa Pohjolaan, mutta P:n kohtalo määrää tulevan perheen sävelet. Perhe elää yhdessä lasten ensimmäiset vuodet, mutta ero on väistämätön. Anyarun projektina onkin ollut poissaolleen isän elämänvaiheiden selvitys, mihin hän pystyy harvinaisella analyyttisyydellä ja lämmöllä.

Myrsky nousee paratiisista on harvinaisen yksityiskohtainen, poeettinen ja riipivä postkoloniaali dokumentti kansasta ja valtiosta, joka on rakennettu koloniaalisten tuntojen mukaan ja jonka mahdollinen yhtenäisyys ilmenee tulevaisuudessa vain yhteisestä poliittisesta tahdosta, jolla ei ole mitään tekemistä perinnön, kielen tai uskonnon kanssa. Isän rikkonainen, erehtyvä ja kuolemansairas hahmo tuo teokseen harvinaista syvyyttä, joka ylittää yksilön ymmärryksen rajat. Isän ja pojat harvat kohtaamiset itkettävät epäsentimentaalisesti, ei yhteisten hukattujen muistojen tasolla vaan levelillä, jolle harvalla on helppoa sanoitusta.

Teos kertookin rajoja ylittävästä globaalista depersonalisaatiosta, jonka kokemiseen tavalliset pohjoismaiset kansalaiset ovat liian persjalkaisia ja juurtuneita.

Villahousut konjakkipulloa vastaan

Stages of ChaosHyllystäni löytyi suomalaisen sodanjälkeisen draaman antologia Stages of Chaos: The Drama of Post-War Finland (SKS, 2005) Pirkko Kosken ja Steve Willmerin toimittamana. Ja kappas, koska minulla on Paavo Rintala-teemaviikko käynnissä, myös tästä kirjasta löytyi Rintalan näytelmä Pojat englanninnoksena. Tai tarkennuksena The Boys, or Once Upon a War on Vesa Tapio Valon dramatisoima ja Marja ja Steve Willmerin teksti Rintalan alkuperäisen romaanin pohjalta. Pojat muistetaan parhaiten leffaversiona (1962), jossa päätähtenä oli hyvin nuori Vesa-Matti Loiri. Vaikka tekstiä haluttiin teatterin lavalle, Rintala kieltäytyi yhteistyöstä kolmen vuosikymmenen ajan. Teksti saatiin Oulun kaupunginteatterin lavalle vasta 1990-luvulla.

Vaikka rakastan teatteria ja olen sitä vakavasti harrastanut, näytelmien lukeminen ”kuivana” ilman esiintymistarkoitusta ei ole heiniäni. Luen korkeintaan yhden näytelmätekstin vuodessa, enkä koe itseäni kyvykkääksi kommentaattoriksi. Tämä teksti oli poikkeuksellisen valovoimainen – se imaisi mukaansa kerralla ja tuntui universaalin ymmärrettävältä.

Käännös tuntui myös perusteellisen oikeanlaiselta, vaikka en ole lukenut montaakaan suomalaista tekstiä englanniksi enkä siksi osaa vertailla. Minna Canthia ja Aleksis Kiveä olen joskus tavannut jotain englanninkielistä kurssia varten. Suuri osa englanninnoksista on amerikansuomalaisten siirtolaisten talkootyöllä aikaansaamaa; olisi tärkeää, että myös Suomessa vaikuttavat kaksikieliset innostuisivat enemmän klassikkojen kääntämisestä.

Näytelmässä seikkaillaan Oulun Raksilan työväen kaupunginosassa keskellä toista maailmansotaa, vuosina 1941-2. Saksalaiset eivät vielä ole alkaneet polttaa Lappia, vaan kansojen välillä vallitsee jonkinlainen yhteisymmärrys. Natsiarmeijan hallinnollinen tukikohta on lähellä, ja nuoret pojat ovat luonnollisesti kiinnostuneita sen toiminnasta, eritoten business-mielessä. Villahousuja vaihdetaan kameroihin ja konjakkipulloihin. Muuten heistä on huvittavaa seurata saksalaisten sotilaiden ja kulmakunnan tyttöjen heilastelua Oulun puistoissa ja meren rannalla. Kepeitä ja puolivakavia lupauksia satelee puolin ja toisin, vaikka kaikki tietävät, että yhteistyö ja avunanto on haurasta ja saattaa päättyä päivänä minä hyvänsä.

PojatPoliittisesti Raksilan väki kärsii edelleen kansalaissodan traumoista eikä koe fasistien läsnäoloa keskuudessaan hyvällä. Suur-Suomi-henkisiä naapureita ei ole kellään, mutta jotkut pakenevat maailmantuskaa herätyskristillisyyteen. Vienon ja Leevin suurperheessä isä palaa lomilta pussit täysinä ja lyhyt kohtaaminen johtaa aina Vienon uuteen raskauteen, minkä aviomies tulkitsee Jumalan tahdoksi. Uskonnollisuus ja poliittisuus vuorottelevat tekstissä sopivasti. Syvää tietoisuutta tavallisella kansalla ei vielä ole natsien hirmuteoista. Rintalan kirjoittajan positio on armollinen ja anteeksiantava. Kaikki surevat yhtä lailla kaatuneita sukulaisiaan, joilla olisi ollut elämä edessä, myös saksalaiset. Kenties Suomeen lähetetyllä saksalaisella nuorisolla on käynyt tuuri ja heillä on vielä sodan tässä vaiheessa varaa käyttäytyä reilusti arjalaisiksi uskottuja vaaleita veljiään ja sisariaan kohti. Tekstin pääasiallinen sävy on pasifistinen: sotaa ei millään lailla oikeuteta tai ihannoida, mutta se on hyväksyttävä vakavana asioiden tilana.

Musiikkipuoli valaisee ajan henkeä Lili Marlenesta Tiernapoikiin; myös Schubertin liedit ja suomalaiset sota-ajan iskelmät loistavat läsnäolollaan. Kaiken kaikkiaan toiminnallinen teksti kutsuu kokemaan kaiken tämän keplottelun, flirttailun, nyrkkeilyn ja hurmoksellisen jalkapallon peluun livenä, mielellään jollain pohjoisella lavalla. Antologia kokonaisuudessaan tuntuu lukemisen arvoiselta kannesta kanteen. Vaikka vanhojen kirjojen läpikäyminen johtuu meillä karsimisoperaatiosta, säästelen tätä teosta jollekulle Suomi-fanille, joka ei vielä osaa suomea – lahja tuntuu sen arvoiselta ja saattaa johtaa johonkin yhteistyöhön, jota ei vielä olla nähty.

 

 

 

Paskantärkeydestä eroon

1064_maatyomiesjakuu555

Paavo Rintala-lukuhaasteeni jatkuu – hänen kirjansa tulevat nyt eteen kaikkialla, sattumalta tai johdatuksen kautta. Tässä viimeisin kohtaaminen:

Väino on tullut perheineen Pohjois-Savon pientilaltaan Majbyn kartanon maille Uudellemaalle torppariksi pakoon köyhyyttä ja kurjuutta. Työkseen Väinö tekee mitä isäntä sattuu tarvitsemaan, mutta enimmäkseen metsähommia ja hevosenhoitoa. Väinöllä on risat hampaat ja reistaileva pumppu, mutta lääkäriin hän ei suostu lähtemään, kun reissuun menisi kokonainen työpäivä. Pihapiirin ukkojen kanssa on tullut takavuosina ryypättyä rankastikin, mutta vanhemmiten Väinö joutuu panemaan ryypyt sordiinolle, kun kunto ei kestä.

Väinön lapset ovat oppineet isomman maailman tavoille. Poika Asko on noussut metallimiehenä ay-aktiiviksi ja käyttää kaiken ylimääräisen aikansa opintopiireihin ja rauhanaktivismiin. Idealistina hän ei edes ryyppää, vaan parantaa suu vaahdossa maailmaa. Tytär Laila on jäänyt Helsingissä työttömäksi ja palannut Majbyhyn piiaksi useammalle hienolle rouvalle. Lailalla on kuitenkin selvät sävelet elämässään ja hänen odotetaan menevän hyviin naimisiin, ei millekään viinaanmenevälle rengille (kun rengit ja piiat alkavat olla uudessa maailmassa vähissä). Perheen iltatähti Martti on joutunut apukouluun, vaikka vanhemmat eivät pidä lastaan heikkolahjaisena. Väinöä valistetaan siitä, että kyseiseen laitokseen joutuvat kaikki kouluja käymättömien ja mustalaisten lapset. Isänä hän on asiasta harmissaan, muttei osaa toimia tilanteen korjaamiseksi.

Väinön perheen tarina on ihailtavan nyansoitunut ottaen huomioon, että se kerrotaan noin 150 sivussa. Mukaan mahtuvat myös kyläyhteisön sekalaiset kohtalot, niin herrojen kuin työläisten. Mehevin hahmo on diplomaatin rouva Elisabet, jonka mies on joutunut virkakierrossa kotikomennolle ja joka on tämän vuoksi ikävystyä kuoliaaksi. Elisabetin vieraantunutta arkea Rintala parjaa tarkkanäköisen lempeästi: naisen tapa paeta suomalaista ikävää sänkyyn kannetun aamukaakaon ja ranskalaisten naistenlehtien parissa tuntuu syntisen dekadentilta. Elämä nousukkaan rasvanahkaisen diplomaatinalun rinnalla ei koostunutkaan Ingresistä ja lakkalikööristä, vaan pariskunta kohtasi ulkomailla enemmän vodkanhuuruista örvellystä. Tyhjyyteensä Elisabet pohtii jopa oman uran aloittamista. Majbyn väki ehdottaa, että rouva perustaisi sikalan, mistä rouva loukkaantuu syvästi. Sen sijaan hän perustaa Helsinkiin taidegallerian, jossa hän pistäytyy aina tarvittaessa taideopiskelijatyttöjen hoitaessa työt nälkäpalkalla.

Vähennettyään ryyppäämisensä minimiin Väinöstä kasvaa kotikutoinen vilosohvi, joka kykenee haastamaan sosialismin riemuvoitosta humaltuneen poikansa rehelliseen keskusteluun ihmisen vapaudesta. Väinö suhtautuu skeptisesti niin poliittisiin ismeihin kuin organisoituun uskontoon. Vuorisaarnaa hän kutsuu ilkikurisesti mäkihöpinäksi. Suomettumista havaitaan ihan pihapiirissä, kun diplomaattipariskunta viihdyttää neuvostoliittolaisia delegaatioitaan koko kylän huviksi. Maailman nälänhätää pohditaan yhdessä päivälehtiä ääneen lukien – tosin Väinön omat muistot nälästä ovat vielä niin akuutteja, että kehitysmaiden ryöstöviljelyyn ei mielikuvitus yllä. ”Synti on syödä enemmän kuin tienaa” on Väinön elämänohje edistyksestä haaveilevalle pojalleen.

Maatyömies ja kuu (Otava, 1983) on tyylikäs, lämminhenkinen romaani pienten ihmisten arjesta, johon ei kuulu yhtään tyhjää päivää. Temaattisesti teoksessa on paljon yhtymäkohtia äskettäin lukemani Kalle Päätalon Mustan lumen talven kanssa, mutta lyhyiden lauseiden mestari Rintala ei turhia jaarittele. Suomalaisen yhteiskunnan suuri rakennemuutos dokumentoidaan tässä tarkasti ja taloudellisesti. Mystiikkaa, elämänfilosofiaa ja runollisia kuvia tarjoillaan juuri sopivasti. Suosittelisin teosta erityisesti nuorille lukijoille, joilla ei ole omakohtaista muistoa ajasta, jolloin kaupoista ei saanut kaikkea ja jotka eivät ole koskaan nähneet eläintä teurastettavan.

Halleluja-burgerin resepti on hukassa

WintersonJeanette Winterson (s.1959) on kuulunut feminististen kertojien suosikkeihini jo pitkään, mutta löytyipä hyllystäni taas yksi lukematon romaani häneltä. Boating for Beginners (Minerva, 1985) on postmoderni versio Raamatun luomiskertomuksesta, jossa Nooan arkkia varustellaan ristiriitaisissa tunnelmissa. Kyseessä on aikansa lapsi – tämän tyyppinen feministinen sadunkerronta kun on ollut suosittua angloamerikkalaisessa maailmassa 70-luvulta saakka. Romaani on kevyttä parodiaa, jonkun sortin poliittista kreisibailausta, josta toivon mukaan kukaan ei turhaan pahoita mieltään.

Päähenkilö Gloria on ammatiltaan norsunhoitaja, ja joutuu Ukko Nooan eläintenkerääjäksi, sillä Nooa on heidän perhetuttunsa. Kirjassa eletään jännittäviä poliittisia aikoja: Britanniaa muistuttavassa valtiossa väki on jakaantunut herätyskristillisiin ja sosialistisiin voimiin. Nineveh on sosialistinen valtio valtion sisällä, jota kristityt pitävät synnin pahimpana pesäkkeenä. Vastaiskuna feministeille, vegetaristeille ja muun sortin mädättäjille Nooa haluaa kansaa johdateltavan esimerkiksi ruoan muodossa. Poliittisesta asetelmasta tulee mieleen Suomen viimeaikaiset evankeliset liikkeet – romaanin Nooa on vähän kuin Jouko Piho, Leo Meller tai Juha Ahvio. Vielä enemmän ajattelin Benny Hinniä, kaatoprofeettojen kaikkien aikojen suosikkiani, jonka videoita katson silloin, kun tarvitsen hard core-viihdettä.

Nooa palkkaa Glorian äidin suunnittelemaan Hallelujah-purilaisen kristityn kansakunnan lippulaivatuotteeksi. Valitettavasti käsintehdyt gourmet-purilaiset eivät kelpaa, sillä uudessa valtiossa halutaan matalapalkkaisia kouluttamattomia burgertyöntekijöitä – siksi pihvin on oltava koneellisesti tuotettu. Mrs Munde ottaa tehtävänsä niin vakavasti, että menettää työn tohinassa toisen kätensä.

Gloriaa on kasvatettu Herran kurissa ja nuhteessa – ainoa sallittu ei-kristillinen lukemisto hänellä on ollut myös perhepiiriin kuuluvan menestyskirjailija Bunnyn romanttinen fiktio. Bunny on Barbara Cartlandin seksikkäämpi versio, joka kirjojen kirjoittamisen lisäksi kehittelee tehokkaita laihdutustuotteita läheiselle luksuskylpylälle. Tehokkain selluliitin poistaja on muurahaishoito, mutta valitettavasti guru ei voi taata siitä henkiinjäämistä heikoimmille sydämille. Nooan kulttiin kuuluvat naiset ottavat kauneudenhoitorituaalinsa vakavasti, mutta kultin sisäpiirissä myös kyseenalaistetaan tiettyjä kristittyjä tapoja kuten tipattomuutta.

Nooan suurin kapina ei liity hampurilaisiin, vaan laajempaan ruokareformiin: hän haluaa poistaa maasta jääkaapit ja pakastimet ja näin palauttaa naiset keittiöön valmistamaan terveellistä ruokaa miehilleen ja lapsilleen. Kultin vastustajat kysyvätkin: ”missä tämän päivän feminismi olisikaan ilman pakasteita?” Brittien rakkautta pakastettuun ruokaan olenkin ihmetellyt kirjojen ulkopuolella jo pitkään: tässä ennustetaan jo Iceland-nimisen ketjun massamenestystä maan köyhien parissa. En ole aina itse osannut pitää oikeutta kokkaamattomuuteen feministisenä kysymyksenä, mutta tässä kirjassa se tuntuu itsensä tiedostavan naisen perusoikeutena.

Oikeastaan Nooan arkin varustelu onkin filmiteollisuutta, eli karismaattinen johtaja Nooa haluaa tuottaa mahdollisimman eksoottisen ja kansaa kaatavan elämyksen. Filmin kuvaamisen vaiheessa menin juonen kanssa jokseenkin sekaisin – henkilöitä oli yksinkertaisesti liikaa näin ohueen tarinaan, enkä jaksanut pysyä jokaisen sivuhenkilön persoonassa kärryillä.

Jeanette-Winterson-006Teos oli yksityiskohtien tasolla hauskuuttava, mutta ei vahvinta Wintersonia. Kirjan hyperaktiivinen tunnelma ei täysin vakuuttanut. Verrattuna esimerkiksi teoksiin The Passion, Oranges Are Not The Only Fruit ja The Power Book tässä teoksessa ei päästä vastaavan sukupuolipoliittisen syvyyden ja kypsyyden tasolle.

Wintersonia on suomennettu Bazar-kustantamon toimesta viime vuosina, mikä on taatusti lisännyt kiinnostusta tämän kulttuuri-ikonin tuotantoon myös Pohjolan perukoilla. Jos et pidä englanniksi lukemisesta, suosittelenkin teoksiin Ei appelsiini ole ainoa hedelmä (2007), Intohimo (2006) ja Majakanvartija (2005) tutustumista. Wintersonin tuotanto on ilahduttavan monipuolista, ja omassa lukuhistoriassani suurimman vaikutuksen on tehnyt hänen kykynsä rakentaa miltei sukupuolettomia hahmoja rakkauskertomuksiin.

Ruoka-asioista mainitakoon vielä, että Winterson on toiselta ammatiltaan luomutuotteiden kauppias – hänellä on Verde-niminen kauppa ja deli Lontoon Spitalfieldsissä. Siinä olisi tälle kirjafriikille upea täsmäkohde, vaikka tuskin Maestroa tiskin takaa päivittäin löytääkään.

Postilaatikosta putoavat lapset

olehyvaVaroitus! Tämä teksti sisältää puhdasta suitsutusta!

Kirjastosta löytyi teos, jonka kansikuvan kuviot muistuttivat erästä lempipaitaani. Paita on Indiska-myymälästä, mutta on hyvin afrotyylinen. Siis ennen Riikka Takalan Ole hyvä-romaanin (Atena, 2014) kansitekstin lukua pohdin jo, olisiko sen ystävällinen kädenojennus minua varten.

Kyllä se oli. Harvoin tulee eteen romaania, jonka maailma on pelottavan lähellä omaa elämää ja sen paradokseja. Vaikka en harrasta afrikkalaista tanssia (rummutusta kyllä), teoksen kolme päähenkilöä, nelikymppiset työttömät Aava, Viola ja Elli muistuttavat minua. He puuhastelevat itse keksimissään hyväntekeväisyysprojekteissa ja pelastavat maailman lapsia, vaikka heissä itsessäänkin olisi riittävästi pelastettavaa. Heidän ystävyytensä on syntynyt tanssikurssilla, jota pitää jostain Länsi-Afrikan maasta tuleva pariskunta Florence ja Alain. Naiset pohtivat, miksi Florence vaikuttaa aina niin surulliselta, ja päättelevät sen johtuvan hänelle tehdystä ympärileikkauksesta. Neuvokkaina ja maailman menoa seuraavina tarmopesäkkeinä he päättävät auttaa…

Naisten rahankeruuprojekti on kreisi ja vastuuton, ja päättyy hulvattoman nolosti. Lisäksi heidän postiluukuistaan sataa maksumuistutusten lisäksi kuvia orpolapsista. Lapsettomalla Violalla on afrikkalainen kummilapsi, jonka maksut ovat toistamiseen myöhässä ja josta järjestö haluaa hänen luopuvan. Violan pesänrakennusvietti alkaa ottaa  roisimpia muotoja: koska hänellä ei ole varaa Väestöliiton hoitoihin, hän suunnittelee raskaaksi tulemista nettideitin avulla. Hän nauraa ironisesti kuvitellulle adoptiohaastattelulle, jossa hänen taloudellista ja psyykkistä vakauttaan arvioidaan. Karaokebaarien kaljavaahdosta siinneitä raskauksia kun ei syynätä läheskään niin tunnollisesti kuin sosiaalista äitiyttä.

Takalan tyyli on suorasukaista ja pitkälti nyansoitua: tekstin huumori piilee järjettömissä arjen yksityiskohdissa, jotka osoittavat suomalaisen yhteiskunnan sisäisiä elintasoeroja. Kolmikosta hankalimmassa asemassa taitaa olla ikuinen graduntekijä Aava, joka on naimisissa varakkaan taidekeräilijän kanssa. Mies ei usko, että hänen työttömyytensä on aitoa, vaan piikittelee tälle jatkuvasti työnhausta. Aava on menestyneen miehensä kotiorja, jota ei enää oteta mukaan taiteenkeruumatkoille. Aava sinnittelee samoilla korvauksilla kuin muutkin miehen high tech-asunnossa ja varastaa tältä eksoottisia pikku patsaita myytäväksi hyväntekeväisyyskirppiksellä. Takala onnistuu osoittamaan köyhyyden naisistumisen eri tasoja: pitkäaikaistyöttömyys vaikuttaa eri tavoilla sinkkuäitiin, lapsettomaan sinkkuun ja naimisissa olevaan, vaikka psykologinen ulottuvuus onkin samansuuntaista.

Kirjassa onnistuneinta on Takalan paljon viljelevä vastakatse. TE-toimiston aulassa Viola kohtaa, ”ensikertalaisen kuoleman laaksossa”, nuoren vastavalmistuneen naisen, joka on menettää järkensä hitaassa jonossa. Viola päättää kertoa tälle elämän totuuksia, mutta samalla tyttö arvioi Violaa ”toivottomana” tapauksena tatuointeineen ja rempseine tekstiteepaitoineen. Tytön katseessa näkyy pelko työttömyys-nimisen syövän leviämisestä häneen etäispesäkkeinä. Samalla TE-toimistossa arvioidaan naisten rahankeruuprojektia kuntouttavana työtoimintana. Takala muistuttaa osuvasti niistä byrokraattisista vaikeuksista, joihin työtön voi joutua puuhastellessaan liikaa.

Vahvin vastakatse on tanssinopettaja Florencella, joka nousee romaanin aikana neljänneksi kertojaksi. Florence säälii hänen uskollisimpia oppilaitaan haistaen heistä nousevan epätoivon – hän kun onnistuu äskettäin maahan tulleena mamuna elättämään itsensä kohtuuhyvin. Florence ei ole kiltti ja vähään tyytyväinen ”arjen sankari”, vaan rääväsuinen kulttuuripersoona, joka on todennäköisesti postkoloniaalin teoriansa lukenut. Naisten tehdessä yllätyshyökkäyksen hänen kotiinsa pullistelevan säästöpossunsa lahjoittamiseksi Florence ei voi pidätellä kiukkuaan: ”Tämä teidän projektinne…tekeekö se teistä minun mustan perseeni asiantuntijoita, eksperttejä oikein?”, hän kysyy vaivaantuneella illallisella.

Vaikka Takala kirjoittaa raskaasta yhteiskunnallisesta teemasta, hän onnistuu tekemään sen ilolla. Nautinnollisuus ja jopa sensuelli ote tekevät tästä kirjasta erikoisen helmen, joka toivon mukaan ravistelee ihmisten piintyneitä ennakkoluuloja työttömyydestä. Maahanmuuttoteema nivoutuu jouhevasti tarinaan eikä tunnu päälleliimatulta, kuten joissain suomalaisissa nykyromaaneissa käy. Romaani on erinomaisen tiivis ja tasapainoinen, jättäen lukijalle tarpeeksi omaa oivallettavaa. Tätä naiskolmikkoa jäi oikein ikävä, sillä tuskin kaikilla pitkäaikaistyöttömillä on näin hauskaa keskenään ja toimivat verkostot.

Foliopipo kireällä

MinŠ, Dosentti ja JaneFredrik Lång on minulle uppo-outo suomenruotsalainen kertoja, jonka teoksen Minä, Dosentti ja Jane (Tammi, 2009, suom. Marja Kyrö) nappasin poistohyllystä. Teosta kuvataan kansitekstissä ”groteskiksi komediaksi, joka ei ole missään nimessä vaaraton.” Teoksessa kiinnosti eniten kuvaus syrjäytyneen kirjallisuuskriitikon elämästä maassa, jonka The Päivälehden kulttuurisivut ovat muuttuneet viihdesivuiksi ja jossa nuorempi polvi ei enää osaa, viitsi tai halua lukea varsinaista kritiikkiä. Kriitikon ammatti on museoitumassa, sillä ”kirjan niin kutsuttu lukuarvo tai sen puute nostetaan esiin eikä tätä niin kutsuttua lukuarvoa pääasiassa edes ilmaista sanoin ja lausein, eli toisin sanoen älyllisesti, vaan korkeintaan epä-älyllisesti” (93).

Teoksessa lukuisat havainnot ravistelivat erityisesti tätä pidäkkeettömättä kirjoista viihteellisesti kirjoittavaa kirjablogistia, sillä Långilla on myös pistävää sanottavaa bloggaamisesta. Osa sanottavasta tuntuu myöhäiskeski-ikäisen, hyväosaisen kulttuurieliitin joutavalta marinalta, osa taas tuntuu aiheelliselta. Mediatalon meininki esitetään tässä kuitenkin siedettävämpänä kuin sen kirjallisuuden laitoksen, josta päähenkilö on valmistunut ja jonka professuuria sijaistaa sukuvaakunoilla elvistelevä nuoruudenystävä Dosentti.

Päähenkilö Dick Soderstrom ei ole helppo karaktääri, eikä kirjailijan tarkoituksena ole saada lukijaa samastumaan hänen asemaansa. Hän on vanhan koulun kriitikko, Itävallan kirjallisuuden spesialisti, joka kirjoittaa kritiikkinsä edelleen kirjoituskoneella. Vanhoina hyvinä aikoina hänellä on ollut jopa huone päivälehden toimituksessa, mutta nyt hänen palveluksiaan halutaan enää freelance-pohjalta. Tästä huolimatta hän käy toimituksen viikkokokouksissa uskollisemmin kuin kukaan muu, ja tästä johtuen hänelle edelleen annetaan armonpaloja, kuten verkkoliitteen kolumni, jonka mediajolpit nimeävät OMG:ksi. Mies elää perintövaroilla ja vaimonsa tuloilla vetäytyen entistä enemmän omiin, harhaisiin maailmoihinsa.

Dickin ja Janen avioliitto on rakoillut jo kauan; vaimon on vaikea ymmärtää miehensä kiinnostusta maa- ja avaruussäteilyyn ja kasvavaa sähköallergiaa. Kun Dick alkaa näyttäytyä ihmisten ilmoilla foliopipo päässä, avioliiton loppulaskenta alkaa. Mies passitetaan psykiatrin puheille, joka antaa diagnoosiksi rajatilapersoonallisuuden/pakkomiellehäiriön, mutta tämä ei Dickin menoa hidasta. Kuvioita sekoittaa myös Janen alkoholisoitunut kirjailijasisko April, joka on julkaisemassa kohukirjaa suhteestaan siskon avuttomaan nysväkemieheen. Sekä sisko että Jane kuolevat hämärissä olosuhteissa ja Dickin kertomus alkaa muistuttaa päivä päivältä enemmän huonoa dekkaria tai trilleriä – genrejä, joihin hän on kaikki kriitikkovuotensa suhtautunut alentuvasti.

Teksti oli hämmentävä siksikin, etten missään vaiheessa rekisteröinyt, missä maassa tarina tapahtuu. Soderstrom-nimestä päättelin kirjan kuvaavan suomenruotsalaisia Helsingissä, mutta nimen puuttuvat ö-pisteet olisivat voineet viitata amerikannokseen. Dickin mökkireissujen kuvaus kuulostaa perisuomalaiselta, ja pariskunnan asuminen periskandinaaviselta. Toisaalta tarinan loppuvaiheessa siirrytään keskieurooppalaiseen maisemaan: jäätyään leskeksi ja oltuaan aikansa suljetulla osastolla muissa maailmoissa Dick löytää itsensä Klagenburgista parantolasta. Lopulta miehelle löytyy autiotalo, jossa vallitsee sähkömagneettinen mykkyys.

Jollain tasolla tarina muistutti minua äskettäin lukemastani Juha Siron Linnun muotokuvasta, tosin Siron antisankari oli astetta sympaattisempi. Teksti ei ollut juonellisesti vaikeaselkoinen, vaan paikoitellen jopa vauhdikas – ongelmani tekstin ymmärtämisessä piili henkilöhahmojen karikatyyrimaisuudessa. Pervolla tavalla teoksessa on jopa yhtymäkohtia Paulo Coelhon uusimpaan: seikkaillaanhan tässäkin osittain alppimaisemissa, käsitellään aviokriisejä ja uskottomuutta ja käydään hakemassa huonoja neuvoja psykiatreilta ja psykoterapeuteilta. Tyylilaji on Coelhon täysi vastakohtapari, mutta lopputulema samansuuntainen. Elämän tarkoitusta ei löydy kummastakaan romaanista; tosin Lång ymmärtää olla sitä etsimättä keskittyen mitättömämpään napanöyhtään.

Lång tunnetaan suomenruotsalaisissa kirjailijapiireissä julkisuutta karttavana erakkona, joka on melkein ylpeä siitä, että hänen teoksensa saavat vain pieniä lukijamääriä. Minä, Dosentti ja Jane-romaanin kansikuva on sinänsä osuva, sillä koin ainakin itse Dickin seurassa monta kertaa karvat nostattavaa aversiota. Mies itse oli maailmalle niin allerginen, että hänen tarinansa kosketti vain postmodernin elämänpiirin äärimmäisenä satiirina.

 

Poniemännälle kyytiä

tulkkiInna Patrakovan romaani Tulkki (Ajatus Kirjat, 2010, suom. Salla Pyykkönen) vie meidät yritteliään ja kekseliään maahanmuuttajanaisen maailmaan – maassa, jossa muualta tulleiden korkeaa koulutusta ja arvokasta tietotaitoa ei osata käyttää hyväkseen, vaikka sitä olisi tarjolla halvalla ja huonoin työehdoin.

Olga on suomalaisesta miehestään eronnut espoolainen yksinhuoltaja ja pakkoyrittäjä, joka myy tulkki- ja businesskonsulttipalveluja helsinkiläisessä toimistohotellissa. Kotoutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan on ollut kivistä, mutta Lizka-tytär viihtyy isänsä kotimaassa, erityisesti sen hevostalleilla. Eräänä yönä baarista kotiin tullessaan Olga törmää olohuoneessaan siivekkääseen yksisarviseen. Hän luulee sen olevan juoppohullun harhanäky, mutta aamulla näky osoittautuu todelliseksi: hänen tyttärensä on pelastanut makkaratehtaalle lähdössä olevan iäkkään Stefanie-ponin.

Poni palautetaan omistajalleen ratsastustallin emännälle, joka suostuu luovuttamaan eläimen uusille omistajille tallin vuokrapaikkaa vastaan. Tallipaikka on kalliimpi kuin kaksikon asunnon vuokra, mutta hyväsydäminen äiti keksii keinon tyttärensä harrastuksen tukemiseksi. Poniharrastus vie tyttären mukanaan niin, että häntä tuskin näkee iltaisin kotona; tällä välillä Olga ehtii perehtyä golfin, purjehduksen ja itsesäälisen siiderin kittaamisen jaloihin harrastuksiin, deittailemaan kaikenlaisia Janeja ja Jareja ja melkein luopumaan toivosta uuden kumppanin löytymisestä. Kunnes löytyy Oleg, moskovalainen tosikosija, joka pyrkii naisen sydämen perusteelliseen valloitukseen järeämmillä aseilla kuin tyypillisillä shampanjapulloilla ja konvehtirasioilla.

Olgan seikkailut esitetään kepeässä chicklit-formaatissa, mutta väliin mahtuu vakavampaakin analyysia suomalaisen monikulttuurisuuspolitiikan sudenkuopista. Patrakova tuntee selvästi monikulttuuristen projektien maailman kuin omat taskunsa, ja sieltä käsin uskaltaa ravistella sen totuttuja kuvioita. Kirjan paras episodi liittyy kokouksiin Helsinkin kaupungintalolla, jossa ollaan perustamassa monikansallista osaamiskeskusta. Sali on täynnä toisilleen ennalta tuttuja instituutioiden avainhenkilöitä – mukana on vain yhdet uudet kasvot, jotka kuuluvat Savolaisen Olgalle Vantaan työvoimatoimistosta. Ainoana maahanmuuttajana kultapossukerhossa Olgalle ollaan jo petaamassa projektin edellyttämää kiintiötyöpaikkaa, mutta Olga pilaa mahdollisuutensa säännöllisiin kuukausituloihin ja lomaetuuteen saamalla raivarin keskellä kokousta.

Vaikka teoksessa shoppaillaan, bailataan ja juoruillaan miesystävien tavoista kiima-aikana melko tyypillisin naisviihteen keinoin, Olga on silti juureva, jopa sielukas chicklit-sankari. Kustantaja kutsuu häntä venäläiseksi Bridget Jonesiksi, mutta menisi hän täydestä ilman vertausta yhteen kuuluisimmista britti-ikoneista. Vaikka työttömyys ja köyhyys ovat jatkuvia uhkakuvia Olgan arjessa, hän pysyy lapsineen ja poneineen Suomessa siksi, että Venäjän uudet konservatiiviset arvot ahdistavat häntä. Jos häntä pidettiin nuorena feminismin arkkipiispana vain siksi, että hän ei halunnut rakentaa elämäänsä aviomiehen palvelijana, Suomessa asuessaan feministiset ajatukset ovat vain jalostuneet. Olga on sitä naistyyppiä, jonka tapaamisen tyttökaverien uudet sulhaset haluavat kieltää, sillä tapaamisten jälkeen heidän perheidyllinsä saattaisi murentua.

Pidin teoksessa enemmän töihin liittyvistä kohtauksista kuin miesseikkailuista – kohtaamiset Suomi-poikien kanssa ovat välillä kategorisen yliampuvia, tosin maanmiehiäkään ei päästetä helpommalla. Kaikki nettideittailun viidakossa koetut pettymykset eivät johdu kulttuurieroista, vaan Patrakova analysoi virtuaalimaailman uusia pelisääntöjä yleisemmälläkin tasolla. Miehiä tavatessaan Olga kohtaa outoja slavofiilejä, jotka odottavat venäläisen tyttöystävän esittävän kävelevää matkamuistoa. Toisaalta joidenkin suhdeviidakossa sähläävien romeoiden elämäntilanne olisi kaoottinen, täyttäisipä heidän pelkääjän paikkansa minkä maalainen nainen tahansa, tai vaikka robotti.

Lastenkasvatuksesta Patrakovalla on myös kiinnostavia havaintoja. Venäläistä tapaa kasvattaa tyttärestä tulevaa vaimoa hän karsastaa erityisesti, kun taas suomalaisten lasten ja nuorten käytöstapojen puutteeseen puututaan myös. Teoksessa päästään kurkistamaan Moskovan uusrikkaiden sisäsiittoiseen maailmaan, jossa jo kymmenvuotiaita tyttöjä käytetään kauneushoitoloissa ja design-butiikeissa oikeanlaisten oopperavedinten löytämiseksi. ”Kunnon perhetytön” taidoista ja luonteenpiirteistä hän saa aikaan osuvaa parodiaa.

Kesällä lukemani Kultahammas (Ajatus, 2012) oli Tulkkia astetta terävämpi ja kaunokirjallisempi teksti, jossa venäläinen veijarihuumori pääsi täysiin oikeuksiinsa. Vaikka teoksissa on sisällöllisesti joitain yhtymäkohtia, ne saattavat palvella eri lukijakuntia. Nautin Tulkista sympaattisena viihdepläjäyksenä, mutta Kultahammas veti draamallisesti ja kerronnallisesti puoleensa kuin häkä ja jäänee paremmin mieleen vielä ufompien kuvakulmiensa vuoksi. Näiden kokemusten rohkaisemana etsin varmaan käsiini myös Patrakovan kolmannen teoksen Naapurit (2011), joka kertoo mökkinaapuruudesta.

Salaseurojen kuningatar

luokan+ikävin+tyttöNuortenkirjallisuushaaste jatkukoon. Nyt uidaan nostalgian syvimmissä vesissä. Hyllystäni löytyi Mary Marckin klassikkoteos Luokan ikävin tyttö (Otava, 1925), josta minulla näyttää olevan painos vuodelta 1951. Luin Marckin Eeva-sarjaa noin kymmenvuotiaana koululaisena ja ihastuin helsinkiläistyttöjen viattomaan optimismiin. Tämänkin teoksen olen saattanut nielaista, mutten muistanut sitä yhtä hyvin kuin Eevan seikkailuja.

Liisa on teini-iän kynnyksellä kipuileva kiltti perhetyttö, joka on valittu ainoana perheestään käymään yhteiskoulua; muut sisarukset ovat kotiopetuksessa. Luokassaan Liisa kokee ulkopuolisuutta ”intressanttien” tyttöjen dominoidessa sosiaalista kenttää. Liisa kokee jäävänsä syrjään siksikin, että hänen monilapsisessa perheessä suositaan harmaanruskeita leninkikankaita ja ommellaan järkeviä malleja muodikkaiden sijasta. Teos sivuaa kevyellä tavalla koulukiusaamista ja syrjään jättämisen tematiikkaa, vaikka mitään vakavaa ei pääsekään tapahtumaan.

Uuden kouluvuoden alkaessa Liisa onnekseen pääsee jalomielisen Nellin suojelukseen, joka on ehdottoman ”intressantti”, onhan hänen äidillään oma budoaari.  Yhdessä Nellin kanssa he päättävät perustaa salaseuran, jonka missiona on päästä eroon turhasta sivistyksestä. Nelli on nuori kapinallinen, joka on poistanut neidonkammaristaan japanilaiset naiselliset sermit ja sisustanut sen uudelleen hirvenpäillä ja muulla metsästyssälällä. Yhdistyksen nimeksi valitaan Vapaus, ja tyttöjen riemuksi siihen liittyy myös muutama oman luokan poika.

Liisa asuu perheineen Töölössä, joka on ilahduttavan lähellä hiihtolatuja. Liisan äiti on niin kiinnostunut politiikasta, ettei tällä aina riitä aikaa kasvavien tyttärien huolille. Usein tytöt saavatkin viettää aikaa keskenään kotona, eikä ole epätavallista, että joukko päätyy seikkailemaan raitiovaunulla Sörnäisessä saakka. Kaveriporukka rakastaa pesiä Fazerin kahvilassa, jonne luokan pojat joskus kutsuvat tyttöjä salaisiin tapaamisiin. Nuorten äidit kannustavat seuraelämään, ja romaanin aikana Liisakin saa pitää ensimmäiset teinihippansa, 14-vuotissynttärit, joilla tanssitaan aikansa muotitanssia kotiljonkia.

Romaanin maailmankuva on läpikotaisin urbaani ja ylempi keskiluokkainen. Nuoret oppivat jo varhain seuraelämän sulavia sääntöjä, tyylikästä pukeutumista ja sisustamista. Veikkaisin, että romaanin todellisuus on 1920-luvulla koskettanut ehkä paria prosenttia väestöstä. Anni Swanin nuortenkirjat samoilta ajoilta ovat sosiaalisesti laajempia, sillä niissä on usein jännitteenä kaupunkilaisuuden ja maalaiselämän eroavuudet. Marckin teokset ovat kuitenkin olleet suosittuja vielä omassakin lapsuudessani ja niistä on otettu uusia painoksia kuin sieniä sateella. Ehkä kirjoissa kuvattu kahvilakulttuuri ja kaupunkilainen ”teinimeininki” alkoi oikeasti olla laajemman kansan ulottuvilla vasta 1950-60- luvuilla.

Juonellisesti ja kerronnallisesti romaani ei ole kummoinen, teksti puuroutuu paikoitellen antaen bulkkituotannon vaikutelman. Marckilta siis edelleen suosittelen Eeva-nimisiä kirjoja, joissa oli kiinnostavampia juonenkäänteitä kuin tässä.

Oikeassa elämässä Mary Marck-salanimeä käyttänyt kirjailija oli Kersti Bergroth (1886-1975), joka tunnetaan eritoten karjalaissävytteisistä näytelmistään. Antreassa kasvanut, Helsingissä nuoruuden vuotensa viettänyt ja kypsemmät vuosikymmenet Roomassa asunut Bergroth oli monipuolinen kirjailija ja kulttuuripersoona, jonka tuotantoon kuului yli 80 nimekettä. Bergroth toimi myös pitkään Suomen antroposofisen seuran puheenjohtajana. Hänen aikuisten romaaninsa ja näytelmänsä alkoivatkin kiinnostaa nyt, kun näytän taas henkisesti seilaavani jossain Vuoksen pyörteissä ja Laatokan laineilla.