Laatokan legendaariset kaaleet

Sortavalalaissyntyisen Armas Lindin omaelämäkerrallinen romaani Caleb – romanipojan evakkotaipale (Like ja Rauhanpuolustajat, 2010) ei ole kevyttä luettavaa, varsinkaan taipaleen nykyisen Suomen-puolisella osiolla. Samalla tavalla kuin viime aikoina uskonnollisten yhteisöjen vankeudesta selviytyjät ovat kirjoittaneet sorron ja seksuaalisen hyväksikäytön kokemuksistaan, myös Lindillä on tarjottavana monta surullista juonentynkää, joista aikuisten sodassa yksin jääneiden naisihmisten nuoreen poikaan osoittama terrori oli paksuinta, ottaen myös huomioon, että poika tuli kulttuurissa, jossa kaikki vastakkaisen sukupuolen läsnäollessa riisuutuminen ja intiimiasioista puhuminen oli ehdoton tabu. Komean kasvavan tumman pojan ruumiin erotisointi ja esineellistäminen tuntui tutun puistattavalta  myös postkoloniaalin kritiikin näkökulmasta. Eristäytyneiden yhteisöiden ja laitoksissa eläneiden sorron narratiivit koskettavat ja ahdistavat, mutta nyt itsekkäistä syistä keskityn teoksen muuhun historialliseen arvoon, joka tuntuu ainutlaatuiselta.

Teos kertoo Karjalan alueen romaneista, joiden keskittymiä oli 1900-luvun alkupuolella erityisesti Sortavalassa ja Viipurissa. Sortavalassa oli tunnettu mustalaisleiri, joka oli 30-luvulla maan suurin romanikeskittymä. Tavallaan nuorella Armaksella oli yhteisönsä suoja hänen nuoren yksinhuoltajaäitinsä voimien loppuessa, mutta turva ei ollut aukoton. Myös paikkakunnan edistyksellisessä opettajaseminaarissa mustalaisia hyväksyttiin ja ruokittiin, mutta ns. ”hyväntekijöiden” joukkoon mahtui käärmeitä, joille tärkeintä oli saada kaalee pois kaaleen tavoista.

Lindin kertomus keskittyy lapsen ja teini-ikäisen pojan odysseiaan matkalla leiristä kohti lastenkoteja, mielivaltaista sijoitusta, huutolaisuutta ja vaivaistaloa. Jos Karjalan puolella romanien asemaan vielä löytyi sympatiaa, Pohjois-Pohjanmaalla tilanne oli karu. Hienoin teoksen episodi liittyy nuoren Calebin retkeen Valamon luostariin hyväntekijänsä opettajaseminaarin keittäjä-Siirin kanssa, joka sinetöi miehen kuulumisen rajantakaiseen maisemaan. Ortodoksisuuden lempeys ja munkkien avarakatseisuus koskettavat. Lind panottaa myös luonnon ja perinnemaiseman merkitystä rääkätyn ihmismielen korjaajana ja varaventtiilinä. Pientä kerjäläispoikaa välillä parhaiten kuuntelee reumaattinen mänty, ja Laatokan aallot kuiskuttavat: ”en minä mieltäsi pahoittaa tahdo”. Menneisyyden haamujen kanssa tilinteko ja anteeksianto onkin mahdollista vain harvinaisten inhimillisen lämmön ja luontoelämysten osoitusten kautta. Teoksessa on lyyristä evakkonostalgiaa aivan yhtä paljon kuin valtaväestön evakoilla, vaikka Suomen puolella romanit kuuluivatkin evakkojen pohjasakkaan.

Ruotsissa nykyisin asuvan Lindin narratiivi on sävyltään kriitiisempi ja angloamerikkalaisen analyyttisempi kuin monet muut romanitarinat samalta aikakaudelta. Sosiaalisesti konstruoidun ”rodun” ja rasismin käsitteet ovat hänellä normikauraa, kun vastaava käsitteellistäminen on Suomessa asuvien romanien teksteissä vasta nupullaan. Lind kritisoi myös aikansa ”suur-Suomen syyhyä” ja sen aiheuttamaa tuhoa ihmisten mielissä ja asenneilmapiirissä. ”Karjala takaisin”-porukkaan hän ei kuulu, vaikka henkilökohtainen koti-ikävä jyllää. Poikien saksalaismiehityksen aikaiset kolttoset ja kaupanteko muistuttavat läheisesti tänne aiemmin arvioimani Paavo Rintalan sotanarratiiveja. Tämä teos ja Rintalan vastaavasti evakkonäkökulmasta kirjoitettu Pojat muodostavat dynaamisen vuoropuhelun keskenään.

Teos tuntui kauttaaltaan kotoisalta, haikealta mutta samalta puhdistavalta. Lind on aikuisuudessaan onnistunut säilyttämään kirkkaiden ja toivoa antavien muistojen aarrearkun, mitä ilman hän olisi luultavasti hajonnut psyykkisesti. Teos saikin pohtimaan aarrearkun ideaa taideterapian ja luovan kirjoittamisen opetuksen kannalta.

 

 

Pulska emäntä ei aina ole kunniaksi

Johannes Linnankosken (1869-1913) Pakolaiset (1908) on tragikoominen romaani hämäläisistä, jotka joutuvat pakenemaan Savoon perheessä sattunutta hairahdusta. Päähenkilöinä ovat kaksi vanhaa ukkoa, Uutelan ja Keskitalon isännät, joista Uutela puhutaan Keskitalolle kotivävyksi varsin viekkaassa naimakaupassa. Uutela-lesken uusi morsmaikku on parikymppinen Manta, joka alistuu liittoon itsestään viisikymmentä vuotta vanhemman ukon kanssa vain yhdestä syystä. Uutela houkutellaan Savoon uudisraivaajaksi vaurastumisen toivossa. Totuus pakolaisuuden syystä paljastuu hänelle vasta myöhemmin, eikä tieto uuden perillisen syntymästä ole hyväksi hänen terveydelleen.

Vaikka sanonnan mukaan pulska emäntä on suvulle kunniaksi, tässä vaimon kasvava maha johtaa kauhukammioon. Manta ei näe aiheelliseksi Uutelan lepyttelyä, vaan kantaa häpeäänsä mykkänä. Uutelan ainoa uskottu on Mantan nuorempi sisko Hanna, jolle hän saa purettua kipeitä tuntojaan. Lasketun ajan lähestyessä Uutela kuitenkin pääsee sovintoon ainakin itsensä kanssa: koska hänellä ei ollut avioon mennessä aikomustakaan maata nuoren vaimonsa kanssa, vaan elää vanhan miehen tavoin, ei hänestä voi tulla hyväuskoista aisankannattajaa.

Teos muistuttaa paljon eri puolella maailmaa yleisistä lapsiavioliitoista ja muista järjestetyistä kuvioista, joissa päämotivaationa on suvun omaisuuden kartuttaminen. Uutelan liitto Mantan kanssa ei johdu kummankaan osapuolen materiaalisista tarpeista, vaan lähinnä vanhan miehen tarpeesta näyttää itselleen ja lähipiirille olevan vielä iskukunnossa. Liitolle nauretaan ja siitä supistaan ilkeitä sekä Hämeessä että Savossa.

Vaikka teoksen pääteema, aviottoman lapsen odotus, on tässä esitetty niin traagisena kuin se 1800-1900-lukujen vaihteessa tosiasiassa oli, mukana on hauskaa huumoria heimojen henkisistä ja kulttuurisista eroista. Linnankoski tuntee molemmat heimot eikä sorru helpoimpaan puskafarssiin, vaan erojen käsittely on nyansoitua. Hämäläisille savolaisten tavoissa on paljon ihmeteltävää: pehmeän leivän syöntiä he pitävät jumalanviljan tuhlaamisena, perunoiden kuorimista myös ja työtahtiakin epäilyttävänä. Rengit ovat joutilaita ja nenäkkäitä, haaskaten aikaa asemalla notkumiseen ja turhaan suunsoittoon. Savolaisissa talonpojissa on Uutelan ja Keskitalon silmissä jopa jotain vierasmaalaisen herraskaista, kun heillä tuntuu olevan enemmän aikaa ovenpielien jynssäämiseen kuin pellon raivaamiseen. Kieroja ja totuutta karttavia tässä ovat kuitenkin itse hämäläiset, eli etnisyyden pilkka sattuu kipeästi omaan nilkkaan.

Linnankoski kirjoitti teoksen asuessaan Lapinlahdella hämäläisperheessä, jonka tarina oli jotakuinkin romaanin tarinan suuntainen. Kuinka yleistä tämäntyyppinen sisäinen pakolaisuus Suomessa sitten oli, siitä minulla ei ole käsitystä. Omissa 1800-luvun sukututkimuksissani olen löytänyt maakunnasta toiseen muuttajia lähinnä nälkävuosien ajalta. Linnankoski on löytänyt ilmeisen erikoisen tarinan juonen, jollaiseen ei joka kylässä törmätty. Teosta on kehuttu Linnankosken parhaimpana romaanina; koska tämä on ensimmäinen lukemani häneltä, en pysty vertailemaan, mutta sain tästä teoksesta inspiraatiota omaan kirjoittamiseeni ja varsin järeän vaikutelman.

Sivistys vai siveelllisyys?

Arvid Järnefelt (1861-1932) tunnetaan tolstoilaisuuden vaalimisesta ja oudoista elintavoistaan. Lähdin tutkailemaan hänen tuotantoaan siinä toivossa, että löytäisin hänen teoksistaan rippeitä pietarilaisesta elämänmenosta 1800-luvun puolella, mutta en vielä päässyt omaelämäkerrallisessa Vanhempien romaanissa (1930) pitkälle. Sen sijaan aloitin miehen uraan ja ajatteluun tutustumisen teoksesta Heräämiseni (1894), joka on pitkähkö omaelämäkerrallisia tunnustuksia sisältävä eettis-siveellinen essee.

Järnefelt oli siis kuuluisan kosmopoliitin suvun vesa, maalari-Eeron veli, joka jo nuorena jätti juristin uransa etsien tietään kansan parissa. Häntä voisi pitää varhaisena hippinä, tai ainakin radikaalisesti vaihtoehtoisena eläjänä, joka kirjailijanuransa aikana työsti tolstoilaisia, kristillisiä ja anarkistisia ajatuksiaan eri genreissä. Vaelluksensa alkuvaiheessa hän yritti pyrkiä suutariksi ja konepajan mieheksi, mutta nämä kokeilut eivät kantaneet toivottua hedelmää. Lopulta hän päätti omistaa aikansa ja energiansa maanviljelykselle. Miehen tila Lohjan Virkkalassa on edelleen suvun omistuksessa ja sitä vaalitaan esi-isän oppien mukaan. Tila ei ole museo, mutta blogistaniassa näkyy joitain raportteja henkilöiltä, jotka ovat päässeet tilalla vierailemaan.

Essee alkaa railakkaasti Arvidin tunnustuksella itsesaastuttamisen harrastamisesta ja siihen liittyvästä syyllisyydestä. Hänen henkinen heräämisensä alkoi siis seksuaalisten kysymysten pohdinnasta: hän oli utelias siitä, millaisia vaikutuksia  autoerotiikalla ja bordelleissa käymisellä on yhteiskunnalle ja kuinka näistä hairahduksista keskusteltiin. Löydettyään aikalaisen kirjoittaman sydämellisen ja ei-tuomitsevan avioelämän oppaan hän koki vapautuvansa, sillä oppaassa kerrottiin, että itsesaastuttamista harrastavat lähestulkoon kaikki, joilla ei ole mahdollisuutta ”järjestettyyn siitineloon”. Vapaan rakkauden ajatuksen siemeniäkin hän idättää, tosin varsin ujossa muodossa. Pohdinnat vaikuttavat aikalaisen kynästä rohkeilta, ja niihin on luvassa jatkoa myöhemmässä teoksessa Kirjeitä sukupuolikysymyksistä (1915).

Korkeammalla tasolla Järnefeltin herääminen liittyy luopumiseen tekaistusta minäkuvasta, johon suurin osa meistä on taatusti elämänsä aikana syyllistynyt. Tämä esiintyy eri ihmisillä eri tyyppisenä keikarointina; Järnefeltillä itsellään se liittyi opintoihin, ammatinvalintaan ja sosiaalisen hyväksynnän hakemiseen Helsingin kosteissa herrakerhoissa. Tulevaisuuden kuului tarjota muutakin kuin selälletaputtajien huomion kalastamista. ”Missä on se elämän punainen lanka, jonka toisen pään olen kerinyt auki?”, hän kysyy.

Teksti muuttuu loppua kohti raamatulliseksi vakavamieliseksi abstraktioksi, joka ei herättänyt vastaavaa hilpeyttä kuin alkupuolen viinaan ja seksiin liittyvät havainnot. Luokka-analyysi on tekstissä iduillaan monessa kohtaa, mutta joku Järnefeltin äänessä nyppii, kun hän maalailee kuvia rakkaasta rahvaastaan. Sivistyksen ja siveellisyyden suhdetta hän pohtii erityisesti suutarinpajassa kertyneiden kokemusten kautta. Vaikka hän oppi suutarintyön alkeet, hän ei oppinut syljeksimään ja kiroilemaan kuin kollegansa. Hän katsoo itsensä sivistyneemmäksi kuin suutarit, mutta vain siitä armosta, että hänen vanhemmillaan oli varaa kouluttaa häntä. Siveellisyyden suhteen hän ei kehuisi ylempiä luokkia korkeampitasoiseksi, he vain juovat jalompia juomia ja harrastavat riitelyä ja muuta huonoa elämää suojatummissa tiloissa kuin rahvas.

Järnefeltin suomen kieli on ilmeikästä, mutta kovin koukeroista. Siihen täyspainoinen sukeltaminen vaatisi enemmän panostusta kuin mihin nyt pystyn. Miehen tuotannosta näytelmien kerrotaan olevan kevyemmästä päästä, sillä hän tuotti niitä tilaustöinä väliteoksinaan. Tämä heräämisen dokumentti oli paikoitellen piinallisen itsetietoinen ja moraalista ylemmyyttä toitottava. Historiallisena dokumenttina se kuitenkin hämmentää, sillä tämäntyyppinen intiimi tunnustuksellisuus ei vielä 1800-luvun puolella ollut suurinta huutoa.

Arvid Järnefeltin äidistä Elisabethista on enemmän uutta kirjallisuutta saatavilla; esimerkiksi Tarja Lappalainen on julkaissut teoksen Salonkielämää (2014), jossa käsitellään Elisabethin, Minna Canthin ja Juhani Ahon myrskyisiä välejä. Tavallaan tämän tyyppinen historiallis-kaunokirjallinen juoruilu kiinnostaa ja sitten ei. Järnefeltit ovat suku, josta tuntuu olevan materiaalia kaikissa sateenkaaren väleissä. Myös aiemmin lukemani Anni Swanin kirjeteokset sivuavat Järnefeltejä, sillä Saimi Swan oli naimisissa Eero Järnefeltin kanssa. Ruotsinkielisestä kulttuurista ja muusta kosmopolitismista puhdistautuneen fennomaanisen kulttuurieliitin piirit tuntuvatkin poikkeuksellisen sisäsiittoisilta.

Opetettiin sitä ennennii

Tää toinen putkeen lukemani Lassilan Maijun tarina, ”Manasse Jäppinen” (1912), viepi lukijan syvälle Savvoon, Säämingin entiseen pitäjään,  ja on pittuuveltaan pitkän novellin mittanen. Tässäpä on erikoinen perhe, johon on vuan yksi pojan joloppi siunattu, ku naapurloissa suattaa olla kaksitoista takkupiätä nurkissa pyörimässä. Mutta Manasse-pojassa onkin savottaa usseemmalle kasvattajalle kun kotiväelle, ja apettakin tuo särpii kuin jättiläinen. Uattelevat vanhemmat, jotta poika söis vähemmän, jos luvun alkuun pääsis.

Tässä tarinassa on jottain syvällisen impivaaralaista, nimittäin sekin kertoopi kovapäisten jukuroitten koulukielteisyyvestä, mutta aika lailla erilaiseen sävvyyn kuin Kiven Aleksis. Jäppisten suvussa kun puustainta on kartettu jo monessa polovessa, eikä perheen isä, Jussi Belsepuupikaan tunnista kun i-puustaimen. Manassen äitimuori se issoo kirjaa lukkee luikuroi jo tavvaamatta, ja hällä on aatoksena, että pojasta pappi leivottais. Tää perhe on silleensäkkii erikoinen, että isä ei suostu antamaan Manasselle piiskaa, ja kun heillä pirtissä jostain asiasta reistataan, niin Manasse se lähtee kävelemään mäkkeen ja on kottoo poissa päivätolokulla.

Lassilan huumor on korkeamman asteen kielellä pelehtimistä, ja tässä hauskimmasta päästä ovat ihmisten nimet. Mikä ihmeen Manasse. tul het mieleen. Näitten savolaisnimien hulluus tuntuu nykypäivänäkii koomiselta, samalla tavalla ku Jaakko Teppo laulaapi Pamelasta, tai joku antaa tyttärelle nimeksi Esmeralda Pöllänen. Osattu sitä on ennennii kulttuurirajoja rikkoo ja ihmeellisyyksiä varta vasten keräillä.

T’ässä on semmonen koulumestari että oksat pois, hää ylemmällä kasvatusopillisella viekkauvella sua jukuroitten huomion itteensä ja käyttääpi meleko kysseenalaisii keinoja, juuri semmosii, jotka seminaarinmäellä kiellettäis het kättelys. Ku hänen luokkaan tulloo näitä oppihaluttomii koltiaisii, niin hän ensin tarinoi näille omista nuoruuven koiruuksistaan ihan liikaa. Kato se kasvattajan auktoriteetti kun on kysseessä, ja se aikuisuuven raja rikkoontuu – tää Pietari Isaskar Touhunen onkin semmonen kaveriopettaja ihan pahimmasta päästä.

Ku nyt tekstiä lukkee tämän päivän perspektiivistä, nii tässä penikoitten silimänkiännössä suattaapi silti olla jottain itua. Sekin on ihan läpäleissonia, että aateehootee tai asperkeri olisvat jottain tän päivän kotkotuksii. Ainahan noita on ollunna, huastavia mukuloita. Lassilaa lukiessa tullee sellanen armollinen olo, ettei sitä vanhempana itteensä loputtomiin soimaa, vuan tilanteen näkkee laajemmin. Sitä kyssyy, että onko se luokkahuone tietyn ikkään tulleiden jukuripoikien paikka laisinkaan. Kun ei nuo oo tuhmia, vaan mieluummin oppisvat mualimasta ojan poskessa. Mie vannon, että jos Lassila elläis tännään, niin suattaispa tuo olla suivaantunu kaiken maailman PISA-tulosten suistutukselle. Taitaispa olla vaihtoehtosempien menetelmien guru.

Tässä tarinassa Lassila heittää koko lukutaijon opettamisen puuhan lekkeriks, käyttäen hyväkseen semmosta kiänteistä petakokikkaa, missä oppiminen tapahtuu vähän viärän koivun kautta. Tämmöseen vejätykseen pystyykin vuan savolainen luonne.

Tikusta asiaa

Ka, vihdoinpa tuo löytyi, kaunokirjallinen esikuva wanhojen aikojen kuvaamiseen: Lassilan Maiju. Tuo velemu ukko, joka kuuvella salanimellä tekstejään kassaan tuhras ja lukevaa kansaa nokasta vettää posotti. Ku tässä nyt sitä puhheenpartta koittaa ittäisen ihmisen suun mukkaiseksi suada, niin eipä sitä muuta ku tulitikkuja nuapurista lainaamaan. Tuo mainio rommaani on julukastu vuonna 1910 ja löytyypi ilimasena e-tekstinä Kuttenperkin palavelusta.

On siinä menoa ja meininkiä, kun Ihalaisen Antti ja Vatas-Jussi naimahommia toimittammaan lähtevät. Kyllä Jussille oman kylän akkakin kelpais, mutta kun hää Antin kanssa kihlakomppeita Join kaupunniin piäsee hommoomaan, niin ääni kellossa vaihtuupi ja errään rikkaan lesken ansaan lankeepi. Siinä kaikemmoista viärinkäsitystä tullee ja putkassakin kahteen otteeseen virutaan, porsaita metästettään päin maita ja mantuja ja omasta tammastakin hukkaan jouvutaan. Elläinten kuvvaajana tuo Lassila onkin mestari, siinä lukija syvän sykkyrällään sen ilikikurisen possun eloa seuraa. (Mie kun pijän eläinjuttuja ylleensä niin unettavina, että kirijoista ruuhkaan ne skippaamaan, niin tässä en ikävystynyt ollenkaan.)

Oli kaksinnaiminen silloin ennenkii iso synti, mutta kun ei ollut kapulaa, millä ukon perrään soittaa, nii joskus sitä ukko kuolleeks kuulutettiin. En mie aiemmin oo tullut ajatelleeks, kuinka osuva on se elävänlesken termi. Ja Lassila kyllä ossoo siitä vitsiä murjasta. Melekein alleni laskin, viimestään siinä vaiheessa kun Anna Liisalle tullee se kilipakosija, joka kipakkana räätälinä sipasee Ihalaisen ukon housut ittelleen sopivaksi eli puolet pienemmiksi. Semmosta se elo oli näissä maijonlämpimissä pitäjissä, eipä sitä palajoo hempeillä jouvettu, vaan suoraan asiaan mentiin eli toisen varallisuuven laskemisseen. Kuinka se nykyihminen siihen käestyis, jos joutuis lesken entisen ukon kamppeet niskaansa vetämään?

Mie ku olen näitä vanhoja lekentoja kammannut, että josko sieltä löytyis semmosta iloluontosempaa mennoo, kun alakaa se Impivaaran meininki jo unettaa, niin nyt lähti Lyyti kirjottammaan oikein kansakoulun opettajan ja lahdatun punikin kynästä. Siis oikeestihan se Maiju oli Tietäväisen poika Algotti Tohomajärveltä (1868-1918), ja Algotin elämä se vasta värikäs oli, se mitä siitä ylleisesti tiijetään. Hää ehti Pietarissakii puutavaraa tsaarin aikana toimittaa ja semmosen omituisen miesnaisen naija. Eipä ollunna mikkään tavallinen tallaaja tuo kynäniekka, siinä bohheemimmatki tekotaiteilijat rinnalla kalapenis.

Jotennii tuo Lassila vuan uhkuu semmosta sallivaa ja joustavaa mualaiselämän ihmisyyttä – sitä semmosta, ku mikkää ei oo niin nöpönuukaa. Vinkuroivatkin ukot ja akat sitä joutuvat sovinnolle, vaikka olisvat tuhmuuhksissaan pitkin kyliä poikki naineet. Villasella ne yöjuoksut sitten painetaan, kun ei lusikoita jakkoon jakseta panna. Aika palajonhan tässä yks jos toinen lämpimikseen löpäjää, eikä tottuus ole koskaan rautalangasta viännetty, vaan mahtuu jonnekin milijoonan palturinpuhheen välliin. Loppujen lopuksi koko tarina kääntyy isoksi juorukattilaksi, jossa poriseepi jos minkälainen mutuhuttu.

Tää on semmosta kreisibailuuta koko teos, että mie palan halusta nähdä tän lavalla. Kun en ylleensä lämpene muaseuvun kesäteatterin murrerunoille ja puskafarsseille, nii tässä oli semmosta ijätöntä ainesta, joka vuan paranee kuin vuosikertaviini. Siitäkii tykkäsin, että se viinanjuonti ei ollut näitten kylänukkojen ykkösharrastus, vaan hyö koiruuksia saivat aikaan mielen määrin ihan pelkkää kokkelia ryystäen. Pukkaan perrään vielä toisen arvion samalta äijän rohjakkeelta, kun piän sain näin jouhevasti avattua.

Engelsmannia pakoon

Laila Kohonen on minulle tuiki tuntematon lasten- ja nuortenkirjailija, jonka teokseen Noora ja Oolannin sota (Tammi, 2005) päädyin ahkeralla googlettamisella. Kun ihminen yrittää sukeltaa kaukaiseen aikaan historiallisella tarkkuudella, silloin kaikki keinot on käytettävä. Autonomian ajan sotahistoria ei ihan ole ykköslukemistoani, mutta Krimin sodan vaikutuksia tuon ajan ihmisten arkeen on ollut selvitettävä. Siksi on ilahduttavaa huomata, että aiheesta on kirjoitettu jopa lapsille ja nuorille.

Noora ja Oolannin sota tuntuu enemmän lasten- kuin nuortenkirjalta, vaikka sen päähenkilö, kalastajan tytär Noora on jo 14-vuotias ja pelaa silmäpeliä suutarin kisällin kanssa. Ikähaarukointi tosin tuntuu turhalta, sillä viihdyin itsekin sen maisemissa 41-vuotiaana. Teoksessa seurataan pikkupiiaksi lähetetyn tytön sopeutumista suomenruotsalais-venäläiseen rikkaaseen perheeseen, jonka melkein satavuotias matriarkka, everstinna Maria Purpur asuu Kotkan saarella, kasarmien ja meren syleilyssä. Krimin ja sen sivutuotteen Oolannin sodan aikana kasarmi on tyhjentynyt ja saaren asukkaita evakuoidaan. Farmor Maria ei kuitenkaan haluaisi lähteä, vaan mieluummin jäisi kuolemaan paikalliseen ortodoksikirkkoon. Ortodoksisuuden tuntu on romaanissa elävä ja vahva. Se saattaa innostaa nuoria lukijoita jopa kirkkokiertueelle.

Engelsmannin kesäksi kutsuttiin siis kesää 1854, jolloin moni kansanihminen saattoi kuulla ensimmäistä kertaa tästä vieraasta kansasta.  Engelsmannit ovat tuntemattomia vihollisia, joihin kukaan ei oikein osaa suhtautua. Sotaa päivitellään suomalaisille turhana, mutta keisarin käskyä rannikkokaupunkien evakuoinnista ja arvoesineiden piilottamisesta totellaan. Kun Noora ja Maria-mummo kohtaavat engelsmannit saarellaan, he pelkäävät joutuvansa tuhopolton uhreiksi, mutta lopulta engelsmannit jopa tuovat kaksikolle ruokalähetyksen kirkon turvapaikkaan, jota ei polteta. Sotilaat kunnioittavat vanhojen ihmisten ja lasten koskemattomuutta.

Oolannin sodan tuhot olivat pahempia Pohjois-Pohjanmaalla, Kokkolassa ja Raahessa kuin Kymessä. Sodan tiimoilta minua kiinnostavat enemmän kuin taistelut sen aikaansaama jälkipyykki Britannian parlamentissa. Hyökkäys Suomeen kirvoitti esimerkiksi uskovaisissa kveekareissa niin suurta katumusta, että Pohjanmaalle lähetettiin sotakorvauksia yksityisten ihmisten varoista. Raahessa on vielä tätä nykyä Kveekarinkatu, ja Britanniassa on äskettäin tehty ooppera Lewesin kaupungissa olleista suomalaisista sotavangeista. Kaikki tämä ei mahdu Kohosen teokseen, mutta kotkalaisten kalastajien pohdinnat sodan syistä ja seurauksista tuntuivat autenttisilta. Sain siis teoksesta tuntuman siitä kielestä, jolla tapahtumia on aikanaan puitu.

Teoksen henkilöistä osa on oikeasti eläneitä, joten teos asettuu mukavasti fakta-fiktion tai faktion maastoon. Sodan jännityksen ja kauhujen lisäksi teos dokumentoi uskollisesti rahvaan ja ”paremman väen” suhteita ja rahvaan nuorten pakotettua aikaista itsenäistymistä, jota tämän päivän näkökulmasta lapsityövoimaksi kutsutaan. Kohosen kertoma tarina pikkupiian sopeutumisesta fiiniin salonkielämään on lempeän armollinen: arkiset koettelemukset eivät tässä ole puhdasta riistoa, vaan talon vanha emäntä suhtautuu piikoihin kokonaisina ihmisinä.

Vaikka teoksessa jännitystä riittää, se on kirjoitettu tarpeeksi ilmavasti nuoren lukijan tarpeita varten. Luonto ja aistivoimaisuus ovat tärkeämmässä roolissa kuin eksakti historia. Uppouduin lukijana täysin ajan henkeen ja saaristolaiselämän kuvaukseen, mutta olisin odottanut henkilöhahmoilta hieman enemmän särmää tai psykologista syvyyttä. Tällaisenaan tarina on suoraviivainen ja realistinen kahden toisistaan kaukaisen sukupolven selviytymistarina, ja kertomus nuoren ja hyvin vanhan ihmisen kohtaamisesta ääriolosuhteissa. Elämästä ja kuolemasta taistellessa yhteiskuntaluokalla ja statuksella ei enää ole suurta merkitystä. Jäljelle jää vain hauras ihmisyys.

Postaus liittyy myös bloggareiden haasteeseen ”Nostalgiset nuortenkirjat”, johon olen osallistunut viime viikkoina muutamalla tekstillä. Vaikka tämän teoksen etsin käsiini puhtaasti tiedonjanossa, se osoittautui hienoksi lisäksi wanhanaikaiseen tyttökirjakokoelmaani. Erityisesti toivoisin, että tämän tyyppistä fiktiota käytettäisiin hyväksi peruskoulun historian opetuksessa. Omalta koulu-uraltani en muista minkään tuntosarven nousseen aiheesta Krimin tai Oolannin sota, ja vasta parin vuoden aikana olen onnistunut muodostamaan aiheesta jonkinlaisen kokonaiskuvan, senkin johtuen sukututkimuksellisista syistä. Jos sota olisi joskus kerrottu tavallisen kansalaisen tai nuoren tytön perspektiivistä, laajempikin kansainvälispoliittinen draaman kaari olisi ehkä avautunut.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Sävellä itsellesi elämä

Tein taas matkan kohti tuntematonta – nämä intuitiiviset lukukokemukset kannattavat melkein aina. Mirjam Lohen Hissimusiikkia (Teos, 2014) kutkuttaa jo fyysisenä objektina: kirjan kansi ja muoto muistuttavat cd-levyä ja herättävät odotukset musikaalisesta tekstistä.  Hissimusiikki, tai lounge, joksi sitä viime vuosikymmenellä kutsuttiin, on ilmiö, johon ei taida voida ottaa kantaa ilman edistynyttä postmodernia esteettis-ironista tajua. Kirjan nimi on ovela, sillä sen voi ymmärtää myös yhteiskunnallisesti, sosiaalisen nousun perspektiivistä. Tiedämmehän, että ainakin viimeisen seitsemänkymmenen vuoden aikana tietyissä kaupunkilaiskiinteistöissä on ollut herrainhissi.

Teoksen voi lukea romaanina tai novellikokoelmana, se asettuu jonnekin näiden välimaastoon. Se kertoo kahdesta (ilmeisesti) kainuulaisesta suvusta, joiden kohtalot lomittuvat etäisesti toisiinsa, vaikka kaikki henkilöt eivät koskaan kohtaa. Lukuja voi hyvällä mielellä lukea erillisinä. Ihmiskohtaloiden yhteyksien yhdistäminen vaatii lukijalta oman panoksensa. Itse en niinkään ollut kiinnostunut siitä, kuka oli toiselleen sukua, vaan enemmän tarinoiden yhtymäkohdista ja riitasoinnuista.

Luvut on enimmäkseen kirjoitettu miesnäkökulmasta- vain kahdessa puheenvuorossa kertoja on nainen. Isyys ja isättömyys vaihtavat paikkaa. Suomalaisen perhe-elämän dynamiikan suhteen tarinoissa ei ole mitään sellaista, mitä emme olisi jo aiemmassa kirjallisessa tuotannossa tavanneet. Kiinnostava painopiste on muualla.

Romaani on omanlaisensa sävellys, sekoitus korkeaa ja matalaa. Straussin valssit, Vivaldi ja Jenni Vartiainen kohtaavat. Kaikkihan ovat meille nyky-yhteiskunnassa jouhevaa ohikulkumusiikkia. Ehkä aikanaan Keski-Euroopassakin Strauss ja Vivaldi olivat kepeää viihdemusiikkia.

Lempikappaleeni oli numero 4, Vankioratorio, josta olen aidosti kateellinen. En ole kyennyt pukemaan omia työttömyyskokemuksiani tarpeeksi vahvoiksi sanoiksi, ja tämä oli kertomus, jonka olisin halunnut itse kirjoittaa, jos olisin osannut. Luku kertoo nelikymppisestä akateemisesta työttömästä Sakarista, joka häiriköi muita työllisyyskurssilla. Merkkivaatteisiin pukeutuva entisen urakiipijä tuomitsee kaikki ikäisensä ylipainoiset kotiäidit, joiden liiketoimintasuunnitelmissa ei ole järjen häivää. Tätien vaatteiden saumatkin halkeilevat, kun yrittävät tunkea ruhojaan vaatteisiin, joissa edustivat ennen lasten tuloa. Sakari ei ole luovuttanut. Hänhän ei tietystikään ole setä, vaan ikuinen alfauros, aina iskuvalmiudessa. Hänen shampanjapullokuvioinen käyntikortti kun on nerouden ruumiillistuma – kuka tahansa potentiaalinen asiakas lankeaa alitajuiseen viestiin ylellisyydestä. Sakarin oma mielenmaisema on edelleen parantumattoman suuruudenhullu, vaikka hänen ansiosidonnaisensa tuskin riittää omiin minimimenoihin vaimon hoitaessa kaiken.

Sakarin henkilöhahmo on niin vahva ja hauras samaan aikaan, että haluaisin nähdä hänet eron jälkeen työttömänä yh-isänä kaupungin vuokra-asunnossa lasten kanssa selviytymässä päivittäisestä metsästys-keräilystä lasten keräämillä pullorahoilla. Tuskin Sakari haasteestaan selviytyisi. Joutuisi suljetulle jo siinä vaiheessa, kun ensimmäinen ulosottoviraston kuori putoaa postilaatikosta.

Vankioratorio on niitä tarinoita, jotka määräisin pakolliseksi luettavaksi sosiaalipolitiikan tai kansantaloustieteen peruskurssille. Blogissani olen arvioinut viime aikoina vastaavia oivaltavia tekstejä työttömyydestä, kuten Riikka Takalan Ei kiitos (Atena, 2014). Molemmissa on samaa kyynisen ironista, lukijassa itkupotkuraivareita aiheuttavaa draivia. Kokonaisia romaaneja on vaikea myydä ei-humanisteille, mutta novellin mittainen teksti sopisi myös yhteiskuntatieteen kurssille.

Teoksessa vieraillaan myös kainuulaisen terveyskeskuksen vuodeosastolla, jonne nuoret ja vanhat ovat tuomittu mädäntymään. Kappaleessa 2 ”Lapsuuteni sankarille” seikkaillaan kieltämättä groteskilla vyöhykkeellä. Parhaimmillaan Lohi yhdistää groteskin surrealistisen revittelyn ja yhteiskunnallisen piiskaamisen rivien välissä.

Koska ensimmäiset neljä ”biisiä” tai kappaletta olivat melkoista tykitystä, välisoiton jälkeen musiikki vaimenee, ehkä nyansoituu, mutta samalla menettää osan särmästään. Teoksen loppupuolella liikutaan enimmäkseen pääkaupunkiseudulla, ruuhka-Suomessa, jossa röyhkeä kyynärpäätaktiikka ja anonyymi naapuruus ovat normeja. Henkilöiden siteet periferiaan haalistuvat. Riippuu lukijan positiosta, kumpi osa hissimusiikista kolahtaa,

Monikulttuurinen vanhuus

Minna Lindgrenin vanhuusaiheiset teokset ovat olleet lukulistallani jo toven, mutta vasta nyt pääsin käsiksi teokseen Ehtoolehdon pakolaiset (Teos, 2014) , joka on helsinkiläisten ysikymppisten ikinuorten saagassa toinen teos. Vasta toisen luettua toivoisin kiltisti, että kirjailija harkitsisi sarjan jatkamista. Siirin, Irman, Anna-Liisan ja Margitin seikkailut kun koukuttavat kuin häkä. Vastaavaa konseptia en ole tavannut muiden maiden kirjallisuuksista enkä televisiotuotannosta. Lindgren on löytänyt aidosti oman genrensä, joka samalla viihdyttää ja suivaannuttaa poliittisesti. Haluaisin ehdottomasti nähdä Ehtoolehdon naisten meiningin tv-sarjana. Teokset ovat ymmärrettäviä erillisinä, mutta maksimaalisen hauskuuden niistä varmasti saa, jos aloittaa teoksesta Kuolema ehtoolehdossa (Teos, 2013).

Ehtoolehdon palvelutaloon on tulossa putkiremontti, ja vanhuksia hajasijoitetaan eri puolelle Helsinkiä hätämajoitukseen remontin ajaksi. Siiri, Irma, Margit, Anna-Liisa ja tämän tuore suurlähettiläsmiehensä eivät halua toiseen laitokseen, vaan järjestävät majoituksensa itse. Suurlähettilään omistama kämppä Hakaniemessä on ylellisen dekadentti, ja kaupungin vanhushuollon ammattilaisten mukaan epäsopiva senioriasukkaille. Kimppakämpässä alkaa lapata jo riesaksi asti geriatrian ammattilaisia, kun Anna-Liisa saa tehostetun kotihoidon lähetteen. Suurin osa hoitajista on juuri koulunsa päättäneitä lähihoitajalapsosia, jotka eivät edes uskalla katsoa asiakkaitaan silmiin. Nämäkin ovat kuitenkin siedettävämpiä kuin keski-ikäiset kovakouraiset juuriharjalla pahoinpitelijät, jotka suorittavat pesutehtävänsä 8 minuutissa ja joista kaupunki saa tarvittavat tuottavuuspisteensä.

Siiri, Irma, Margit ja Anna-Liisa ovat teräksinen mummojengi, jotka eivät ole menettäneet kosketustaan nykyhetkeen. Anna-Liisa, entinen äidinkielen opettaja, saa päivittäisen viihteensä Kielikello-lehden lukemisesta, Irmalla on upouusi tabletti ja Siiri tekee tuttavuutta nigerialaisten maahanmuuttajamiesten kanssa Hakaniemen hallin lihatiskeillä. Muhis ja Metukka ovat erikoistuneet sisäelimiin, ja jakavat mielellään reseptejään uudelle ystävälleen. Tämä ulottuvuus tekstissä oli riemullisin siksi, että se tuntui läpikotaisen autenttiselta. Tunnen itsekin afrikkalaisia sisäelinten hamstraajia, ja olen kymmeniä kertoja turhautunut heidän piinallisen monimutkaisissa slow food-sessioissaan. Lindgren näyttää maahanmuuttajien arjen realistisesti, mutta samalla ilon kautta. Kellä muilla on niin paljon aikaa kuin satunnaisia keikkatöitä odottavilla kolmannen maailman ihmisillä ja ysikymppisillä tervaskannoilla? Vertauskohdat kehitysmaan tämän päivän ja 1920-30-lukujen Suomen kanssa ovat erityisen osuvia.

Teos sivuaa myös monikulttuuristuvan pääkaupunkiseudun korruptoituneita työmarkkinoita ja pikkurikollisuutta, mutta pääpaino on naisten ystävyydessä. Mummoissa eniten ihastuttaa ennakkoluulottomuus ja poliittisen korrektiuden puute. Siiri saattaa olla ensimmäinen ihminen afrikkalaisen maahanmuuttajan täällä asumisen polulla, joka oikeasti haluaa tietää, mitä on halal-liha. Hakaniemen pornahtavassa luolassa on mitä uskomattomampia kulinaarisia fiestoja, tervetullutta vaihtelua palvelutalon hajuttomaan ja mauttomaan bulkkiruokaan.

Vanhuspalvelujen ulkoistamisen ja työsuoritteiden atomisoinnin kritiikkinä teos on järeä. Tällä voisi hakata montaa päättäjää päähän suvereenisti. Työsuoritteiden kuvaus on yksityiskohtaista ja riipivää. Vaikka teksti on kauttaaltaan ilottelevaa, vakavampi puoli puskee läpi ja saa taatusti kunkin lukijan pohtimaan omaa tulevaisuuttaan. Kuinka pieleen palvelutuotannossa voidaankaan mennä ennen kuin edessä on totaalinen kapina? Kun virkeiden, aikaansa seuraavien ysikymppisten määrä koko ajan lisääntyy, onko mahdollista jatkaa samaa rataa?

Vakavin juonen käänne liittyy eutanasiaan. Siitäkin keskustellaan, ei osoiteta sormella oikeaa vastausta. Itse uskon vahvasti hoitotahtotestamenttiin, ja tämän teoksen luettuani aloin jo kirjoittaa omaani kaiken varalta.

Teoksen luettuani olen jopa helpottunut, etten päässyt lähihoitajakurssille tänä syksynä. Elämäntehtäväni saattaa olla muualla.

 

Taikalaatikko halki Euroopan

Annoin juuri luovan kirjoittamisen ryhmälleni tehtävän kuvailla ullakolle unohdetun ja sieltä muiden löytämän aarrearkun sisältöä. Ryhmäni ei usein lämpene läksyehdotuksilleni, sillä heillä on omaakin matskua työstettävänään, mutta itseäni tehtävä inspiroi suuresti. Lisäksi työstän lapsuuteni ja nuoruuteni tärkeitä esineitä Pinterestissä – työkalu, joka on osoittautunut yllättävän hedelmälliseksi kirjoittamisen suhteen. Ja tähän rakoon sattui vielä Jari Järvelän uusin romaani Särkyvää (Tammi, 2014). Tässäpä riittää ihmettelemistä…

Järvelällä on ollut tuottelias kirjavuosi: keväällä julkaistu Tyttö ja pommi huitelee jo monissa ulkomaisissa kustantamoissa, eikä Särkyvää ole paukuiltaan kevyempää kamaa. Teokset ovat ilahduttavan erilaisia, eikä niiden lukeminen putkeenkaan tuntuisi hankalalta ajatukselta.

Päähenkilö Teemu on tehnyt kotimaassa kauheimmasta kauheimman teon, jota hän päättää paeta Ladalla Euroopan ääriin, Pamplonaan, kaupunkiin, jossa hän nuorena särki sydämensä, pettyi itseensä ja miehisyyteensä periespanjalaisen fiestan aikana, jossa juostiin härkien perässä kilpailussa miehisestä rohkeudesta. Teemu ei uskaltanut geimeihin mukaan lainkaan, kun taas hänen matkakumppaninsa Akun uusi ruotsalainen tuttavuus säntäsi mukaan täysin purjein. 46-vuotiaana hän näkee tapahtumissa elämänsä negatiivisen käännekohdan – hän valitsi alle parikymppisenä nössöilyn ja turvallisuushakuisen elämän – opiskelu, elämänkumppanin valinta ja perheen perustaminen noudattivat samaa ennalta kirjoitettua kaavaa.

Maanisemmat meistä ovat intohimoisia tulevaisuuden suhteen, masentuneisuuteen taipuvaiset taas märehtivät menneisyydessä. Itse harrastan kumpaakin, mutta koen usein kärsimättömyyttä sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät päästä irti mistään hiekkalaatikon kiusaamisesta. Teemu kuuluu siihen miestyyppiin, joka vielä nelikymppisenäkin itkee sitä, että sisko päihitti tämän lähes kaikissa urheilulajeissa. Teemun maailmassa kaikki nykypäivän vastoinkäymiset johtuvat siitä, että häntä väärinymmärrettiin lapsena. Siksi hän kuljettaa autonsa takakontissa muistojen laatikkoa, johon hän on kerännyt todisteaineistoa elämänsä epäonnistumisista vuosien varrelta.

Road movie Euroopan halki Tanskasta kyytiin hypänneen nuoren Agnesin kanssa on outoudessaan miltei psykedeelinen. Keskiössä ovat enemmän Teemun omat mielenmaisemat kuin maantieteellinen tai kulttuurishistoriallinen paikkojen kuvailu. Osa kappaleista on Teemun matkan varrelta lähettämiä blogikirjoituksia, joihin käyvät kommentoimassa niin miehen toilailuun kypsyneet työkaverit, sisko ja anonyymit neuvojat, joita lähinnä kiinnostaa miehen blogin alkuvaiheessa mainitsema kesämökin tuholaistorjunta. Blogin kommentit kertovat paljon päähenkilön suhteesta läheisiinsä ja nykykulttuurin tyypillisistä tavoista kommunikoida. Tosin helpottavaa asperger-taipuvaisten lähipiirille saattaa olla, että perheen yksioikoinen kaikkitietävä voi nykyään purkaa turhat höyrynsä ventovieraiden blogeihin sen sijaan, että jakaisi besserwisser-tietouttaan läheisille.

Teoksessa on jotain yhteistä Järvelän aiemman Zombien (Tammi, 2010) kanssa, mutta ei häiritsevällä tavalla. Ylemmällä kaunokirjallisen intertekstuaalisuuden tasolla teos taitaa olla kuittailua Hemingwayn miehisille sankaruusmyyteille. Minulle Ja aurinko nousee oli – yllättävää kyllä – yliopiston kirjallisuusopinnoissa poikkeuksellisen vahva lukukokemus siitä huolimatta, että teos kuului pakollisiin tentittäviin. Silti koin kerrassaan voimaannuttavana, kun Teemun eksä Heli tuhosi miehensä arvokkaan kappaleen vaahtokylvyssä – symbolisena eleenä suhteelle, jossa yhteistä säveltä ei tainnut koskaan ollakaan. Vaikka Teemu tuntuu todelliselta Hemingway-fanina ja haluaa odysseiansa aikana kokeilla miehisiä rajojaan luonnon armoilla, hänen perusluontonsa on vähemmän sankarillinen. Hän laskee elonsa viimeisiä päiviä ja elää sen mukaisesti.

Onko Teemu sitten rikollinen vain tyypillinen nurkkaan ahdettu aviomies, jolla ei koskaan ole annettu sananvaltaa pienimmässäkään asiassa, siitä lukijat voivat olla montaa mieltä. Teoksen nerokkuus piilee siinä, ettei se anna valmiita vastauksia miehen kriisiin. Heli-vaimo ei hänkään aivan reilulta tiimipelaajalta vaikuta, mutta ottaen huomioon Teemun itsesäälisen märehtimisen tason, eivät puntit ehkä olisi koskaan voineet asettua tasan hänen ihmissuhteissaan. Itseironiaan hän tällä eeppisellä matkallaan jo kykenee, minkä kautta häntä voi helposti sympatiseerata.

Teos on hirtehinen, suorastaan ilotteleva, kuvaus vakavan rikoksen tehneen ja itsetuhoisen ihmisen mielenmaisemista. Herää kysymys, voiko sellaisille asioille kuin pyromania tai itsetuhoisuus ylipäänsä nauraa – ilmeisesti voi, ainakin itse tein niin. Teoksen filosofisin kysymys kuitenkin oli, voiko ihminen liftata samanaikaisesti kahteen suuntaan.

 

Onnellisuuden avaimet morsiamille

Tällainenkin on tullut Amazonista tilattua, ilmeisesti lähivuosina: Marie Stopesin (1880-1958) Married Love (1908) Oxfordin yliopistopainon juhlaklassikkopainoksena. Marie Stopes siis oli aikanaan naisten makuuhuoneonnen ja perhesuunnittelun edelläkävijä, jonka nimellä toimii edelleen Britannian tunnetuin seksuaaliterveyden klinikkaverkosto.

Stopes kirjoitti Married Loven johtuen omista nuoruuden pettymyksistään makuuhuoneen puolella. Nuori lääketiedettä opiskeleva kunnon perhetyttö ja älykkö ei ollut valmistautunut siihen, mitä häntä odotti. Opiskellessaan naistentauteja pidemmälle hän alkoi saada vastaavia kysymyksiä muilta naisilta. Stopesin elämäkerta kertoo kiinnostavalla tavalla ”suutarin lapsesta, joka kulki ilman kenkiä”. Hänen kolme avioliittoaan eivät olleet kestävää laatua. Opiskeluaikoinaan hän jopa lähti miehen perään Japaniin aikeenaan asettua aloilleen vieraaseen kulttuuriin, mutta häiden jälkeen japanilainen mies ei halunnutkaan lihallista suhdetta ja liitto päätyi onnettomasti. Nämä asiat on kerrottu Marie Stopesista postuumisti; teoksessaan hän käsittelee avioliiton solmukohtia yleisellä ja hyvin kohteliaalla tavalla.

Stopes vertaa löydöksiään ruotsalaisen kollega Ellen Keyn teosten kanssa. Key oli Stopesille merkittävä inspiraation lähde, mutta samalla hän koki Keyn yhteiskunnallisen pessimismin ja naisasian kiivauden vaikeaksi. Esimerkiksi äitiydestä hän on eri mieltä Keyn kanssa: jos skandinaavisille sinisukkasiskoille ”yhteiskunnallinen äitiys” oli tuohon aikaan ihanne biologisen äitiyden sijasta, hän itse uskoi, että brittinaisista oli yhdistämään työnteko ja äitiys tarmokkaalla tavalla.

Teoksen pointti ei kuitenkaan ole lasten saannissa tai ehkäisyssä, vaikka Stopes kannustaakin pitkiin väleihin synnytysten välillä. Puhe on naisen seksuaalisesta tyydytyksestä, ja niistä hermostollisista ongelmista, joita tyydyttymättömyys aiheuttaa. Orgasmista tässä on kyse, vaikka viesti esitetään salonkikelpoisella kielellä. Stopes piti parempana vaihtoehtona elää naimattomana kokonaan selibaatissa kuin avioliitossa, jossa puoliskot ovat toisilleen seksuaalisesti sopimattomia. Kirja on kirjoitettu eritoten nuorille, jotka vasta harjoittelevat rakkauden taitoja.

Vuonna 1908 ei ollut sopivaa puhua yksityiskohtaisesti asennoista tai tekniikoista, mutta ainakin henkisen, jopa mystisen, yhteenkuuluvuuden perään Stopes kuuluttaa. Hänen mukaansa seksiä pitää harrastaa vain silloin, kun kumpaakin haluttaa, ja molemmilta vaaditaan herkkyyttä aistia toisen halukkuus. Kaikenlainen kulttuurin tuoma ylistimulaatio voi olla avioliitolle haitaksi – halun pitää lähteä kumppaneista itsestään. Aikamatkailun ystävänä mietinkin, miten Stopes reagoisi tämän päivän ylitsepursuavaan virikkeellisyyteen, joka ei jätä pikkulapsiakaan rauhaan. Voiko jotain sellaista kuin ”luonnollinen halu” esiintyä nykyihmisellä, jonka aistit ovat kaikkialla eroottisten viestien kyllästämät?

Levon ja kiireettömyyden merkityksestä hänellä on myös paljon sanottavaa, ja hän siteeraa aikansa kliinisiä tutkimuksia, joissa todettiin seksuaalisen halun katoavan täysin naisilla, jotka tekevät raskasta ruumiillista työtä ja ylipitkiä päiviä. Olenkin aina itse pohtinut eri kodinkoneiden ja muiden sähköisten laitteiden – ja ylipäänsä sähkön – vaikutusta perhe- ja seksielämään. Stopes kirjoitti aikana, jolloin sähkö oli yleinen hyödyke ainakin Britannian kaupungeissa, mutta ei vielä kaikkialla Suomessa. Ainakin minusta täydellinen seksin tappaja olisi pyykinpesu käsin ja kaikkien tekstiilien silitys ajan hengen mukaan. Toisaalta aikana, jolloin sähköä ei ollut, aikuisilla tuskin on ollut muita viihdykkeitä iltaisin kuin ryyppääminen tai seksi.

Stopesin teos tuskin toimii informatiivisena parisuhdeoppaana vuonna 2014, mutta historiasta kiinnostuneille teos tarjoaa ikkunan tuon ajan edistyksellisimpään kärkeen – mistä Stopes jo uskalsi kirjoittaa, negatiivisesta palautepostin vyörystä tietoisena, suuri osa keskiluokan siveäksi koulutetuista nuorista naisista ei uskaltanut sanoa ääneen. Luokkaerot seksistä puhumisen suhteen ovat taatusti olleet suuria niin Britanniassa kuin täällä. Ylipäänsä ajatus, että suht luonnollisista ruumiin funktioista pitää ensin lukea opaskirja ennen kuin asiaa voi kokeilla ”luonnossa”, on kaupungistuneen, keskiluokkaisen moderniteetin tuotosta, hyvässä ja pahassa. Sama pätee niin seksioppaisiin kuin ruokaresepteihin.