Apsara ja anteeksianto

maailman lapsetKambodza on maa, josta harvoin kuulee uutisia tai raportteja muilta kuin Madventuresin pojilta. Itse muistan Kambodzan, tai Kamputsean kuten sitä aikanaan kutsuttiin, lapsuudesta maana, jonka lapsilla oli ikuinen nälkä. Puuro (tai minun tapauksessa useammin riisimurot tai kauratyynyt) piti syödä aamulla loppuun heidän vuokseen. Äitini jutuissa esiintyi usein myös biafralaisen lapsen hahmo, mutta koska olin syntynyt monta vuotta Biafran sodan jälkeen, en pystynyt samastumaan heidän hätäänsä. Biafraa ei enää ollut olemassakaan. Vielä tuolloin lastenkasvatuksessa in ja pop oli ns. yhteiskunnallinen metodi, eli lasten kuului tuntea päivittäistä solidaarisuutta muun maailman hätää kärsivien lasten kanssa, ja myös lievää syyllisyyttä siitä, että itse saa kasvaa rauhanomaisessa hyvinvoinnin kehdossa.

Ehkä hädän diskursseissa sekoitettiin Kambodzan lasten ja ns. venepakolaisten intressit, mutta maininta Kambodzan lapsista saattoi olla ensimmäinen imaginaarinen suhteeni Aasiaan. Pian sen jälkeen tulivat Afghanistan ja Pakistan. En ollut niinkään kiinnostunut Kiinasta tai Intiasta, vaan muistan uutisia pienemmistä maista.  Nuo siis olivat aikoja, jolloin perheet istuivat uskollisesti puoli yhdeksän aikaan katsomaan iltauutisia, eikä kukaan peittänyt lasten silmiä sotien kauhuilta.

Rannela PunainenTerhi Rannela ei ota kantaa suomalaisten lasten kansainvälisyyskasvatukseen, vaan on kirjoittanut hienosyisen romaanin Punaisten kyynelten talo (Karisto, 2013) punakhmerien aikaansaamasta kansanmurhasta ja siitä selviytymisestä. Rannela vieraili n. kuukausi sitten kirjabloggaajien tapaamisessa Tampereella ja kertoi kirjoitusprosessissaan. Kirjan idea oli jäänyt hänen ihonsa alle lomamatkalla Kambodzassa hänen käytyään dokumentaatiokeskuksessa, jota pidetään entisen vankilan ja kidutuskeskuksen tiloissa. Paikkaa voisi verrata Auschwitzin museoon, mutta on ilmeisesti pääkallopuistoineen vielä järkyttävämpi. Ulkomaisia turisteja usein kiinnostavat teloitettujen vankien kuvat, ja kirjan kannen kuva on yksi suosituimmista, minkä ympärille pysähdytään pitkiksi ajoiksi.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä, Chey Chan, entinen tekstiilitehtaan johtajatar ja esimerkillinen toveri, joka silti joutuu perheineen telkien taa. Pol Potin hirmuhallinto perustuu kuitenkin ydinperheen murtamisen ajatukselle, joten lapset riistetään vanhemmiltaan kouluikään mennessä sekä vankilassa että vapaudessa. Chey Chan on sellissä poikavauvansa kanssa eikä usko selviävänsä hengissä. Hänen tyttärensä Vanna on useammalla työleirillä, ja häntä kuljetetaan paikasta toiseen valehtelemalla, että tällä olisi uudessa paikassa toivo tavata vanhempansa. Vannankin toivo on murtumassa. Viimeisellä leirillä alkaa kiiriä huhu, että voittamaton punakhmerien armeija olisi kuitenkin murtumassa. Lasten näkökulmasta maailmanpolitiikka esiintyy taisteluna maissintähkistä ja villeistä kyyhkysistä, ja toivona perheen yhdistämisestä.

Rannela jakaa romaanin armollisesti kahtia: ensimmäisessä osassa pysytään tiukasti vuoden 1978 tapahtumissa, sodan viimeisissä kuukausissa, jolloin koko kommunistinen hallinto kääntyi toisiaan vastaan ja paranoia syveni äärimmäisyyksiin. Kerronta on tiivistä ja armotonta, eikä rivien väliin onneksi mahdu runoutta eikä muutakaan etnografista ihmettelyä. Toisessa osiossa ollaan vuodessa 2009, jolloin Vanna on jo nelikymppinen ja lähettämässä tyttäriään yliopistoon. Kolmekymmentä vuotta on se kipuraja, joka mahdollistaa naisen paluun lapsuuden kauhuihin. Hän lähtee matkalle etsimään kadotettuja sukulaisiaan ja totuuden sirpaleita vanhempiensa kohtaloista.

Kesä 2014 241Teoksessa kuvataan kauniisti tavallisten kambodzalaisten arkielämää ja sukupolvien erilaista muistia tapahtumista. Kansan köyhyydestä omaa tarinaansa kertoo lastenkoti, jonka kaikki asukkaat eivät olekaan orpoja, vaan jonne moni perhe lähettää lapsensa koulutettavaksi, kun varaa koulumaksuihin ei muuten ole. Kolmannen sukupolven edustaja onkin Vannan tytär Chanda, joka taistelee Särkyneen tytön kanssa luokan parhaimman oppilaan statuksesta ja paikasta apsara-tanssiryhmässä. Orpotytöille opetetaan vanhoja tansseja jo varainhankintamielessä, sillä ulkomaiset turistit jättävät orpokotiin isompia lahjoituksia nähtyään tyttöjen maagisen esityksen. Vanha korruptio ottaa valitettavasti nykyisyydessä uusia muotoja: esimerkiksi korkeita arvosanoja ei orpokodin koulusta tunnu saavan ilman dollareita. Lahjakkaidenkin tyttöjen on usein näissä oloissa helpompaa ajautua prostituutioon kuin taistella jatkokoulutuspaikasta. Rannela kysyy siis rivien välissä oivallisia kysymyksiä turismista elinkeinona ja länsimaisten turistien osasyyllisyydestä köyhyyttä ylläpitäviin mekanismeihin.

Anteeksianto nousee teoksen punaiseksi langaksi ja kantavaksi teemaksi. Vannan perheessä pohditaan, keiden vuoksi on aiheellista antaa anteeksi miljoonat tarpeettomat kuolemat. Vannan oma tausta on ristiriitainen ja hankala, olivathan hänen vanhempansa korkea-arvoisia punakhmerien kannattajia. Aviomiehen traumat tuntuvat vielä syvemmiltä. Kyläyhteisöt kokoontuvat näinä päivinä seuraamaan laajakankaille vielä elossa olevien punakhmerien oikeudenkäyntejä, eli harjoittavat kollektiivista suremista.

Olen lukenut ainakin yhden aiemman romaanin, jossa Pol Potin hirmuhallintoa käsiteltiin ja olen siitäkin blogannut (Kim Echlin 2009: Kadonneet). Teokset olivat ilahduttavan erilaisia rakenteeltaan ja kerronnaltaan, joten molemmat voi lukea rinnakkain ilman toiston pelkoa. Rannelan teos oli kieltämättä emotionaalisesti astetta raskaampi, mutta jos lukija selviää alkupuolen seikkaperäisistä kuulustelujen ja kidutuksen kuvauksista, hän saa loppuosassa yllättyä saamastaan täyteläisestä lähihistorian oppitunnista. Itseäni teos houkuttelee haaveilemaan Kaakkois-Aasian kierroksesta, mutta nojatuolimatkana tämä oli myös ikimuistoinen ja toivoa herättävä kuvaus.

Nuoret reppureissaajat, ennen Kaakkois-Aasian kiertueitanne lukekaa edes jotain matkakohteittenne poliittisesta historiasta. Pelkkä Madventuresien seuraaminen ei anna paljoa. Vaikka esim. Kambodzasta, Laosista tai Vietnamista ei ole olemassa isoa määrää yleistajuista kirjallisuutta, pieni vaiva lukemiston etsimiseksi kannattaa nähdä. Rannelan romaani on erinomainen johdatus sekä Kambozhan lähihistorian kipeimpään kauteen että paikalliseen nykykulttuuriin, ja tämän lisäksi kirjailija vielä jakaa lopussa käyttämänsä lähteet lukijoiden iloksi. Suosittelen tätä siis nuorille ja myös meille vanhoille, joilla on reaaliaikaisia muistikuvia (ei väliä kuinka hataria) yhdestä maailman verisimmistä puhdistuksista.

PS: Kansikuvan lisäksi aito lapsuuteni levynkansi 70-luvulta ja Rannelan esittelemä Peppi Pitkätossu khmerin kielellä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s