Riäväkylän likat Sörkan kulmilla

sisaruksetPirkko Saision esikoisteos Elämänmeno on ensimmäisiä tv-sarjoja, joista muistan välähdyksiä lapsuudestani. ”Kaik on mänt, koko elämä” oli siitä napattu lentävä lause, joka kiersi perheessäni. Elämänmenokin on maannut hyllyssäni vuosikausia lukemattomana. Olen lähinnä perehtynyt Saision myöhempiin omaelämäkerrallisiin teksteihin, jotka toimivat takavuosina suurina inspiraation lähteinä.

Sisarukset (Kirjayhtymä, 1976) on Saision toinen romaani, joka ei saanut yhtä suurta suosiota kuin Elämänmeno. Veikkaisin, että Elämänmenossa karjalainen potku oli se kansaa ihastuttava lisäarvo. Sisaruksissa tapaamme Tampereelta Helsinkiin muuttaneen kolmikon Vilhon, Kertun ja Hiljan toisen maailmansodan aattona. Tai oikeastaan he ovat sisarpuolia, mutta ovat kasvaneet yhdessä. Kaikki ovat punaisten jälkeläisiä vaatimattomasta työläistaustasta, mutta 30-luvulle tultaessa politiikasta tulee vedenjakaja.

Tarina alkaa Hiljan isän kuolemasta ja hiljaisista hautajaisista. Haudattuaan isänsä Hilja päättää lähteä sisarustensa perään Helsinkiin. Hänellä ei ole enää syytä jatkaa Branderin leipomon apulaisena Tampereella, kun isän uusi rakastettu on tyhjentänyt asunnon. Vilhon perheen ahtaissa oloissa Sörnäisten kupeessa asuu myös Kerttu-sisko. Sisarukset jakavat keittiön laverin, ja Hilja joutuu todistamaan siskonsa paheellisia yöjuoksuja. Sisko viettää iltojaan kommunistien kokouksissa ja tapailee piirin vanhempaa johtohahmoa Olavia, joka on naimisissa. Vilhon ja Elman liittokin rakoilee vaimon kasvavan helluntailaisen hurmion vuoksi.

Pelkkänä työläisarjen kuvauksena teos olisi kieltämättä nuhjuinen, mutta sen hahmot eivät ole pelkkiä työläisiä, vaan myös täysvaltaisia poliittisia subjekteja, kansalaisia. Olavi on käynyt todistamassa Espanjan sisällissodan kauhut vapaaehtoisena partisaanina, ja tuo työläiskotiin ensi käden tietoa fasismin (”vaskismin”) voittokulusta Euroopassa. Kerttu pohtii päivittäin, mikä on hänen oma panoksensa kommunistiselle liikkeelle, sillä häntä syytetään reittä pitkin matkustamisesta. Talvisodan alkaessa peli on selvä: avoimesti kommunistisia sympatioita osoittavien rauhanaktivistien päivät vapaudessa ovat luetut.

Teos muuttuu perhedraamasta sotaromaaniksi, jossa fokus on kotirintaman oloissa. Punaisten lapsille lotta-aate on vieras, mutta Lindströmin pesulassa lottiin liittymiseen kannustetaan. Hilja ja Kerttu joutuvat työpaikallaan selvään paitsioon: Kerttu poliittisesta vakaumuksestaan ja Hilja siksi, että on kommunistin sisko. Hilja joutuu myös usein suureen vastuuseen veljensä lapsista, kuten kuljettamaan näitä maalle sukulaisiin evakkoon. Lopulta lapset lähetetään Ruotsiin sotalapsiksi, mutta heidän äitinsä päätyy hakemaan lapset takaisin henkilökohtaisesti, sillä huhut rajan pikaisesta sulkeutumisesta kiirivät. Pelko lasten lopullisesta menetyksestä länsimaailmaan rajan taa on konkreettinen. Lisäksi tässä pohditaan sopeutumista mahdollisiin sosialistisiin oloihin, kaalikeiton hajuun ja kolhoosielämään.

Teosta voi lukea monella tasolla. Ahtaiden olojen ja ruokapulan kuvauksena teos ei ehkä säväytä. Itse sain uutta tietoa kommunistien hankalasta asemasta sodan aikana ”ryssän kätyreinä”. Vankilaolojen kuvaus oli tässä vain lyhyt episodi; lisää sota-ajan poliittisista vankeuksista voi lukea esimerkiksi Elvi Sinervolta. Kertun vankilatoverista Sennistä tulikin etäisesti Elvi Sinervon hahmo mieleen.

Arkielämän erikoisin twisti liittyi tässä seksuaalisuuteen ja seurusteluun. Pariskuntien salatapaamiset kerrostalojen pesuhuoneissa jäivät mieleen – monille tämä on ollut ainoa mahdollisuus tavata vastakkaista sukupuolta. Sisarukset Kerttu ja Hilja ovat seurustelukuvioissaan varsin erityylisiä. Varautuneemman Hiljan kauhistus helsinkiläisten nuorten viinanhuuruisissa pippaloissa on kouriintuntuvaa. Naisten juominen on myös paheksunnan kohteena. Kerttu-sisko ei tosin ole pahasti viinaanmenevä, mutta hänen avoin tupakanpolttonsa sanomalehden ääressä on perheen muista naisista julkean miehekästä.

Teos ei näytä saaneen ylistävää vastaanottoa muilta blogisteilta. Moni nykylukija pitää tällaista realistista työväenluokan kuvausta aikansa eläneenä. On kuitenkin ilahduttavaa, että teosta luetaan edelleen. Saision kirjoitustyyli on muuttunut rajusti sitten 1970-luvun, samoin koko taiteellinen visio. Uskollisuus työväenluokkaa kohtaan pysyy, mutta dynaaminen taiteilija on löytänyt uusia keinoja kertoa työtä tekevän kansan ja myös työelämästä ulkoistettujen tilanteesta globaalissa taloudessa. Valitettavasti en ole ehtinyt seurata Tehdas-sarjaa kuin parin jakson ajan, mutta siitä vähästä näkemästäni pidin paljon. Tästäkin romaanista pidin, jopa Tampereen murteesta, joka ei laimentunut lainkaan sisarusten Helsinkiin muuton jälkeen. Oikeastaan koin teosta lukiessani olevani enemmän Tammelan torin reunalla kuin Sörkan kulmilla.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s