Ylikypsän katastrofin todistaja

camp14Amerikkalaisen toimittaja Blaine Hardenin elämäkertateos Escape from Camp 14 (Pan Books, 2013) pitää lukea karaistuneella mielellä. Minulle on nyt kertynyt näitä vankila/kidutus/ääriolosuhdekuvauksia, mutta tämä teos kaikessa yksinkertaisuudessaan ja johdonmukaisuudessaan on pahimmasta päästä, mitä ikinä olen saanut käsiini. Teos on saatavilla myös suomenkielisenä käännöksenä Gummeruksen ja Amnestyn yhteistyönä.

Teos kertoo nyt kolmikymppisestä Shin Dong-huykista, jonka koti oli 23 ensimmäistä vuotta elämästään pahamaineinen vankileiri numero 14, jonne kerättiin ”pahimmat” valtion viholliset perheineen. Kim Il-Sungin kuuluisan juche-opin mukaan isien ja äitien synneistä kuuluu kärsivän kaksi sukupolvea heidän jälkeensä, jotta uhka valtiolle saadaan eliminoitua. Ylipäänsä kaikki tässä demokraattisessa kansantasavallassa tuntuu pohjautuvan geeniperimään. Leiri 14:lla jotkut kuuliaiset vangit saivat kuitenkin luvan perustaa perheitä, mutta perheen isä sai vierailla äidin ja lasten luona vain viitenä päivänä vuodessa ja noin yhdentoista vuoden iässä lapset eristettiin äideiltään. Käsitystä perheestä ei siis eliminoitu täysin, mutta leirillä ei ollut mahdollista ilmaista ihmiselämälle tyypillisiä tunteita perheenjäseniä kohtaan.

Shinistä tuli jo nuorena ilmiantaja, joka teki juuri kuten vartijat toivoivat. Annettuaan ilmi äitinsä ja veljensä karkuyrityksen hän joutui itsekin kidutettavaksi, sai seurata perheenjäsentensä teloitusta ja joutui takaisin leirin paariakastiin. Tästä hänen tarinansa varsinaisesti alkaa. Itsenäisen ajattelun kehittyminen on hidasta ja vaivalloista; etupäässä lasten ja nuorten toimintaa ohjaa vain yksi asia, nälkä ja pyrkimys tyydyttää sitä kielletyin keinoin. Ihmiskuva leirillä on pavlovilais-skinneriläinen. Kutsua vankien asemaa eläimelliseksi olisi loukkaus eläimiä kohtaan.

Harden kirjoittaa Shinin vaiheista niin kuin keskitysleirin kokemuksista voi ylipäänsä kirjoittaa: raa’an koruttomasti. Hän vertaa Shinin tarinaa esimerkiksi Elie Wieselin ja Anne Frankin tarinoihin, mutta suuri ero näiden välillä on se, ettei Shin Dong-huykilla ollut mitään vertailukohtaa leiriolojen ja ulkomaailman välillä. Hän ei lapsena tiennyt, että on olemassa valtio nimeltä Pohjois-Korea tai että maailma oli pyöreä. Suurta Johtajaakaan ei leirillä palvottu, sillä tätä paariakastia pidettiin ansaitsemattomana kansallisiin iloihin. Olisikin kiinnostavaa vertailla Shinin kertomusta pohjoiskorealaisen ns. normiarjen kuvauksiin, joita on viimeisen vuosikymmenen aikana julkaistu muutama.

Shin Dong-huyk kuuluu siihen ikäpolveen, josta iso osa kuoli nälänhätään 1990-luvun puolessavälissä. Vankileirillä kuoltiin enemmän kidutuksen aiheuttamiin komplikaatioihin ja hoitamattomiin sairauksiin kuin nälkään. Päästyään pakenemaan leiriltä mies ei nähnyt ulkopuolella suurta vapautta, mutta hän oppi varastelemaan riisiä ja vaatteita maaseudun kodeista talon väen ollessa töissä. Varsinaisesti hänen elämänsä alkoi vasta rajanylityksen jälkeen, eikä se ollut helppoa eikä vapaata Kiinassa, Etelä-Koreassa eikä unelmatehdas Kaliforniassakaan.

Teos avaa tärkeitä kysymyksiä ääriolosuhteissa syntyneistä traumoista ja stressistä. Shin Dong-huyk sai psykiatrista ja psykologista ammattiapua tilanteeseensa sekä Etelä-Koreassa että Yhdysvalloissa, mutta selviytyminen ja ulkomaailmaan sopeutuminen on ollut hänellä kuten tuhansilla hänen maanmiehillään ja -naisillaan hidas prosessi. Teos kuvaa hyvin totalitarismista paenneiden pakolaisten sopeutumisvaikeuksia uusissa maissa, joissa yhtäkkiä kuuluisi ottaa vastuu omasta elämästään. Länsimaiden näennäisessä vapaudessa kun sireeni ei soi herättäen työtätekevää kansaa aamulla kello kuusi, eikä sähkö mene poikki iltayhdeksältä. Harden kertoo pohjoiskorealaisten vaikeuksista pitää työpaikkoja ja elää parisuhteissa. Vaikka pakolaiselämän kuvauskaan ei ollut ruusuista, se oli ainoa osio teoksessa jota pystyi lukemaan analyyttisesti muistiinpanoja tehden ja uusia kysymyksiä kysyen. Alkuosa oli puhdasta pahoinvointia aiheuttavaa.

Pohjois-Korean kansan ja sieltä paenneiden pakolaisten asioista välittää vain kourallinen ihmisiä maailmassa. Ruoka-apua maahan on lähetetty 1990-luvun nälänhädästä saakka, mutta apu ei todennäköisesti mene oikeaan osoitteeseen. Yhdysvalloissa ja Etelä-Koreassa on vain muutamia ihmisoikeusjärjestöjä, jotka yrittävät edistää tietoisuutta mm. vankileireistä ja niiden oloista. Shin Dong-huyk on yksi kolmesta ulkomaille paenneista vankileireiltä selviytyjistä ja ainoa, joka on uskaltanut puhua kokemuksistaan julkisuudessa. Tällä hetkellä hän asuu taas Etelä-Koreassa ja on mukana mediaohjelmissa, joissa yritetään levittää tietoutta Pohjois-Korean oloista. Toivon mukaan kuulemme hänestä uudestaan ja mielellään hänen itsensä kirjoittamana. (Ensimmäinen koreankielinen todistajanlausunto julkaistiin kirjana ennen tätä, mutta teos vaipui unohduksiin. Saatuaan lisää elämänkokemusta ja opiskeltuaan maailman toimimista Dong-huykista varmasti vielä tulee mainio kirjailija tai toimittaja.)

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s