Taikalaatikko halki Euroopan

SärkyvääAnnoin juuri luovan kirjoittamisen ryhmälleni tehtävän kuvailla ullakolle unohdetun ja sieltä muiden löytämän aarrearkun sisältöä. Ryhmäni ei usein lämpene läksyehdotuksilleni, sillä heillä on omaakin matskua työstettävänään, mutta itseäni tehtävä inspiroi suuresti. Lisäksi työstän lapsuuteni ja nuoruuteni tärkeitä esineitä Pinterestissä – työkalu, joka on osoittautunut yllättävän hedelmälliseksi kirjoittamisen suhteen. Ja tähän rakoon sattui vielä Jari Järvelän uusin romaani Särkyvää (Tammi, 2014). Tässäpä riittää ihmettelemistä…

Järvelällä on ollut tuottelias kirjavuosi: keväällä julkaistu Tyttö ja pommi huitelee jo monissa ulkomaisissa kustantamoissa, eikä Särkyvää ole paukuiltaan kevyempää kamaa. Teokset ovat ilahduttavan erilaisia, eikä niiden lukeminen putkeenkaan tuntuisi hankalalta ajatukselta.

Päähenkilö Teemu on tehnyt kotimaassa kauheimmasta kauheimman teon, jota hän päättää paeta Ladalla Euroopan ääriin, Pamplonaan, kaupunkiin, jossa hän nuorena särki sydämensä, pettyi itseensä ja miehisyyteensä periespanjalaisen fiestan aikana, jossa juostiin härkien perässä kilpailussa miehisestä rohkeudesta. Teemu ei uskaltanut geimeihin mukaan lainkaan, kun taas hänen matkakumppaninsa Akun uusi ruotsalainen tuttavuus säntäsi mukaan täysin purjein. 46-vuotiaana hän näkee tapahtumissa elämänsä negatiivisen käännekohdan – hän valitsi alle parikymppisenä nössöilyn ja turvallisuushakuisen elämän – opiskelu, elämänkumppanin valinta ja perheen perustaminen noudattivat samaa ennalta kirjoitettua kaavaa.

Maanisemmat meistä ovat intohimoisia tulevaisuuden suhteen, masentuneisuuteen taipuvaiset taas märehtivät menneisyydessä. Itse harrastan kumpaakin, mutta koen usein kärsimättömyyttä sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät päästä irti mistään hiekkalaatikon kiusaamisesta. Teemu kuuluu siihen miestyyppiin, joka vielä nelikymppisenäkin itkee sitä, että sisko päihitti tämän lähes kaikissa urheilulajeissa. Teemun maailmassa kaikki nykypäivän vastoinkäymiset johtuvat siitä, että häntä väärinymmärrettiin lapsena. Siksi hän kuljettaa autonsa takakontissa muistojen laatikkoa, johon hän on kerännyt todisteaineistoa elämänsä epäonnistumisista vuosien varrelta.

Road movie Euroopan halki Tanskasta kyytiin hypänneen nuoren Agnesin kanssa on outoudessaan miltei psykedeelinen. Keskiössä ovat enemmän Teemun omat mielenmaisemat kuin maantieteellinen tai kulttuurishistoriallinen paikkojen kuvailu. Osa kappaleista on Teemun matkan varrelta lähettämiä blogikirjoituksia, joihin käyvät kommentoimassa niin miehen toilailuun kypsyneet työkaverit, sisko ja anonyymit neuvojat, joita lähinnä kiinnostaa miehen blogin alkuvaiheessa mainitsema kesämökin tuholaistorjunta. Blogin kommentit kertovat paljon päähenkilön suhteesta läheisiinsä ja nykykulttuurin tyypillisistä tavoista kommunikoida. Tosin helpottavaa asperger-taipuvaisten lähipiirille saattaa olla, että perheen yksioikoinen kaikkitietävä voi nykyään purkaa turhat höyrynsä ventovieraiden blogeihin sen sijaan, että jakaisi besserwisser-tietouttaan läheisille.

Teoksessa on jotain yhteistä Järvelän aiemman Zombien (Tammi, 2010) kanssa, mutta ei häiritsevällä tavalla. Ylemmällä kaunokirjallisen intertekstuaalisuuden tasolla teos taitaa olla kuittailua Hemingwayn miehisille sankaruusmyyteille. Minulle Ja aurinko nousee oli – yllättävää kyllä – yliopiston kirjallisuusopinnoissa poikkeuksellisen vahva lukukokemus siitä huolimatta, että teos kuului pakollisiin tentittäviin. Silti koin kerrassaan voimaannuttavana, kun Teemun eksä Heli tuhosi miehensä arvokkaan kappaleen vaahtokylvyssä – symbolisena eleenä suhteelle, jossa yhteistä säveltä ei tainnut koskaan ollakaan. Vaikka Teemu tuntuu todelliselta Hemingway-fanina ja haluaa odysseiansa aikana kokeilla miehisiä rajojaan luonnon armoilla, hänen perusluontonsa on vähemmän sankarillinen. Hän laskee elonsa viimeisiä päiviä ja elää sen mukaisesti.

Onko Teemu sitten rikollinen vain tyypillinen nurkkaan ahdettu aviomies, jolla ei koskaan ole annettu sananvaltaa pienimmässäkään asiassa, siitä lukijat voivat olla montaa mieltä. Teoksen nerokkuus piilee siinä, ettei se anna valmiita vastauksia miehen kriisiin. Heli-vaimo ei hänkään aivan reilulta tiimipelaajalta vaikuta, mutta ottaen huomioon Teemun itsesäälisen märehtimisen tason, eivät puntit ehkä olisi koskaan voineet asettua tasan hänen ihmissuhteissaan. Itseironiaan hän tällä eeppisellä matkallaan jo kykenee, minkä kautta häntä voi helposti sympatiseerata.

Teos on hirtehinen, suorastaan ilotteleva, kuvaus vakavan rikoksen tehneen ja itsetuhoisen ihmisen mielenmaisemista. Herää kysymys, voiko sellaisille asioille kuin pyromania tai itsetuhoisuus ylipäänsä nauraa – ilmeisesti voi, ainakin itse tein niin. Teoksen filosofisin kysymys kuitenkin oli, voiko ihminen liftata samanaikaisesti kahteen suuntaan.

 

2 kommenttia artikkeliin ”Taikalaatikko halki Euroopan

  1. Terve Anu, ja kiitos hienosta arviosta! Blogauksesi ovat aina tosi paneutuneita, olen iloinen että olet kirjoittanut niinkin monesta kirjastani. Pääset aina jotenkin pintaa syvemmälle. Olen löytänyt itsellenikin lukemista käsittelemistäsi kirjoista. Sä pidät kyllä hyvää, mielenkiintoista blogia.

    Kirjoitin Tyttöä ja pommia & Särkyvää osin samaan aikaan, ja vasta kun ne olivat jo lähes valmiit tajusin, että turva-sana oli molemmissa aika olennainen. Tytössä ja pommissa pyöri turvapalvelijoita, siis vartijoita, tekemässä yhteiskuntaa heidän silmissään turvallisemmaksi – ja Teemu oli viettänyt työelämänsä kaupitellessaan ihmisille turvalaitteita elämän onnellistamiseksi. Mitenkään johdonmukaisesti en Teemun ammattia alun perin valinnut, se lähti varmaan siitä palovaroittimesta, joka oli yksi Teemun roudaamista tavaroista – ja markkeerasi hänen Heli-suhteensa alkua ja loppua, molempia.

    • Hei Jari, paljon kiitoksia vierailusta taas. Eikö alitajunta ole ihmeellinen, se taatusti valitsee romaanihenkilöille juuri sopivat ammatit. Itse yritän kirjoittaa yhdestä 1800-luvun räätälistä, jonka esikuva oli olemassa suvussani ja josta on olemassa yksi valokuva. Fiktiota se on, ei mitään sukututkimusta, vaikka sukututkimuksena projekti alkoi. Susipareista, karanneista, kadonneista ja lehtolapsista kirjoitan, ja myös romaneista, jotka pakotettiin valkolaisiksi. Ei ole helppoa, mutta juttu on vaivannut mua puolitoista vuotta ja ajallinen panostus oli aineistonkeruuvaiheessa valtava. Työn kuvaus ja kielen tuunaaminen vaikeinta. Sun nuohooja-aiheista kirjaa ihailtiin bloggareiden tapaamisessa Tampereella viimeksi, sitä en ole lukenutkaan. Voisin lukea esimerkkinä ammattiin perehtymisestä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s