Sävellä itsellesi elämä

Lohi HissimusiikkiaTein taas matkan kohti tuntematonta – nämä intuitiiviset lukukokemukset kannattavat melkein aina. Mirjam Lohen Hissimusiikkia (Teos, 2014) kutkuttaa jo fyysisenä objektina: kirjan kansi ja muoto muistuttavat cd-levyä ja herättävät odotukset musikaalisesta tekstistä.  Hissimusiikki, tai lounge, joksi sitä viime vuosikymmenellä kutsuttiin, on ilmiö, johon ei taida voida ottaa kantaa ilman edistynyttä postmodernia esteettis-ironista tajua. Kirjan nimi on ovela, sillä sen voi ymmärtää myös yhteiskunnallisesti, sosiaalisen nousun perspektiivistä. Tiedämmehän, että ainakin viimeisen seitsemänkymmenen vuoden aikana tietyissä kaupunkilaiskiinteistöissä on ollut herrainhissi.

Teoksen voi lukea romaanina tai novellikokoelmana, se asettuu jonnekin näiden välimaastoon. Se kertoo kahdesta (ilmeisesti) kainuulaisesta suvusta, joiden kohtalot lomittuvat etäisesti toisiinsa, vaikka kaikki henkilöt eivät koskaan kohtaa. Lukuja voi hyvällä mielellä lukea erillisinä. Ihmiskohtaloiden yhteyksien yhdistäminen vaatii lukijalta oman panoksensa. Itse en niinkään ollut kiinnostunut siitä, kuka oli toiselleen sukua, vaan enemmän tarinoiden yhtymäkohdista ja riitasoinnuista.

Luvut on enimmäkseen kirjoitettu miesnäkökulmasta- vain kahdessa puheenvuorossa kertoja on nainen. Isyys ja isättömyys vaihtavat paikkaa. Suomalaisen perhe-elämän dynamiikan suhteen tarinoissa ei ole mitään sellaista, mitä emme olisi jo aiemmassa kirjallisessa tuotannossa tavanneet. Kiinnostava painopiste on muualla.

Romaani on omanlaisensa sävellys, sekoitus korkeaa ja matalaa. Straussin valssit, Vivaldi ja Jenni Vartiainen kohtaavat. Kaikkihan ovat meille nyky-yhteiskunnassa jouhevaa ohikulkumusiikkia. Ehkä aikanaan Keski-Euroopassakin Strauss ja Vivaldi olivat kepeää viihdemusiikkia.

Lempikappaleeni oli numero 4, Vankioratorio, josta olen aidosti kateellinen. En ole kyennyt pukemaan omia työttömyyskokemuksiani tarpeeksi vahvoiksi sanoiksi, ja tämä oli kertomus, jonka olisin halunnut itse kirjoittaa, jos olisin osannut. Luku kertoo nelikymppisestä akateemisesta työttömästä Sakarista, joka häiriköi muita työllisyyskurssilla. Merkkivaatteisiin pukeutuva entisen urakiipijä tuomitsee kaikki ikäisensä ylipainoiset kotiäidit, joiden liiketoimintasuunnitelmissa ei ole järjen häivää. Tätien vaatteiden saumatkin halkeilevat, kun yrittävät tunkea ruhojaan vaatteisiin, joissa edustivat ennen lasten tuloa. Sakari ei ole luovuttanut. Hänhän ei tietystikään ole setä, vaan ikuinen alfauros, aina iskuvalmiudessa. Hänen shampanjapullokuvioinen käyntikortti kun on nerouden ruumiillistuma – kuka tahansa potentiaalinen asiakas lankeaa alitajuiseen viestiin ylellisyydestä. Sakarin oma mielenmaisema on edelleen parantumattoman suuruudenhullu, vaikka hänen ansiosidonnaisensa tuskin riittää omiin minimimenoihin vaimon hoitaessa kaiken.

Sakarin henkilöhahmo on niin vahva ja hauras samaan aikaan, että haluaisin nähdä hänet eron jälkeen työttömänä yh-isänä kaupungin vuokra-asunnossa lasten kanssa selviytymässä päivittäisestä metsästys-keräilystä lasten keräämillä pullorahoilla. Tuskin Sakari haasteestaan selviytyisi. Joutuisi suljetulle jo siinä vaiheessa, kun ensimmäinen ulosottoviraston kuori putoaa postilaatikosta.

Vankioratorio on niitä tarinoita, jotka määräisin pakolliseksi luettavaksi sosiaalipolitiikan tai kansantaloustieteen peruskurssille. Blogissani olen arvioinut viime aikoina vastaavia oivaltavia tekstejä työttömyydestä, kuten Riikka Takalan Ei kiitos (Atena, 2014). Molemmissa on samaa kyynisen ironista, lukijassa itkupotkuraivareita aiheuttavaa draivia. Kokonaisia romaaneja on vaikea myydä ei-humanisteille, mutta novellin mittainen teksti sopisi myös yhteiskuntatieteen kurssille.

Teoksessa vieraillaan myös kainuulaisen terveyskeskuksen vuodeosastolla, jonne nuoret ja vanhat ovat tuomittu mädäntymään. Kappaleessa 2 ”Lapsuuteni sankarille” seikkaillaan kieltämättä groteskilla vyöhykkeellä. Parhaimmillaan Lohi yhdistää groteskin surrealistisen revittelyn ja yhteiskunnallisen piiskaamisen rivien välissä.

Koska ensimmäiset neljä ”biisiä” tai kappaletta olivat melkoista tykitystä, välisoiton jälkeen musiikki vaimenee, ehkä nyansoituu, mutta samalla menettää osan särmästään. Teoksen loppupuolella liikutaan enimmäkseen pääkaupunkiseudulla, ruuhka-Suomessa, jossa röyhkeä kyynärpäätaktiikka ja anonyymi naapuruus ovat normeja. Henkilöiden siteet periferiaan haalistuvat. Riippuu lukijan positiosta, kumpi osa hissimusiikista kolahtaa,

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s