Engelsmannia pakoon

Noora ja Oolanninsota, Laila KohonenLaila Kohonen on minulle tuiki tuntematon lasten- ja nuortenkirjailija, jonka teokseen Noora ja Oolannin sota (Tammi, 2005) päädyin ahkeralla googlettamisella. Kun ihminen yrittää sukeltaa kaukaiseen aikaan historiallisella tarkkuudella, silloin kaikki keinot on käytettävä. Autonomian ajan sotahistoria ei ihan ole ykköslukemistoani, mutta Krimin sodan vaikutuksia tuon ajan ihmisten arkeen on ollut selvitettävä. Siksi on ilahduttavaa huomata, että aiheesta on kirjoitettu jopa lapsille ja nuorille.

Noora ja Oolannin sota tuntuu enemmän lasten- kuin nuortenkirjalta, vaikka sen päähenkilö, kalastajan tytär Noora on jo 14-vuotias ja pelaa silmäpeliä suutarin kisällin kanssa. Ikähaarukointi tosin tuntuu turhalta, sillä viihdyin itsekin sen maisemissa 41-vuotiaana. Teoksessa seurataan pikkupiiaksi lähetetyn tytön sopeutumista suomenruotsalais-venäläiseen rikkaaseen perheeseen, jonka melkein satavuotias matriarkka, everstinna Maria Purpur asuu Kotkan saarella, kasarmien ja meren syleilyssä. Krimin ja sen sivutuotteen Oolannin sodan aikana kasarmi on tyhjentynyt ja saaren asukkaita evakuoidaan. Farmor Maria ei kuitenkaan haluaisi lähteä, vaan mieluummin jäisi kuolemaan paikalliseen ortodoksikirkkoon. Ortodoksisuuden tuntu on romaanissa elävä ja vahva. Se saattaa innostaa nuoria lukijoita jopa kirkkokiertueelle.

Engelsmannin kesäksi kutsuttiin siis kesää 1854, jolloin moni kansanihminen saattoi kuulla ensimmäistä kertaa tästä vieraasta kansasta.  Engelsmannit ovat tuntemattomia vihollisia, joihin kukaan ei oikein osaa suhtautua. Sotaa päivitellään suomalaisille turhana, mutta keisarin käskyä rannikkokaupunkien evakuoinnista ja arvoesineiden piilottamisesta totellaan. Kun Noora ja Maria-mummo kohtaavat engelsmannit saarellaan, he pelkäävät joutuvansa tuhopolton uhreiksi, mutta lopulta engelsmannit jopa tuovat kaksikolle ruokalähetyksen kirkon turvapaikkaan, jota ei polteta. Sotilaat kunnioittavat vanhojen ihmisten ja lasten koskemattomuutta.

Oolannin sodan tuhot olivat pahempia Pohjois-Pohjanmaalla, Kokkolassa ja Raahessa kuin Kymessä. Sodan tiimoilta minua kiinnostavat enemmän kuin taistelut sen aikaansaama jälkipyykki Britannian parlamentissa. Hyökkäys Suomeen kirvoitti esimerkiksi uskovaisissa kveekareissa niin suurta katumusta, että Pohjanmaalle lähetettiin sotakorvauksia yksityisten ihmisten varoista. Raahessa on vielä tätä nykyä Kveekarinkatu, ja Britanniassa on äskettäin tehty ooppera Lewesin kaupungissa olleista suomalaisista sotavangeista. Kaikki tämä ei mahdu Kohosen teokseen, mutta kotkalaisten kalastajien pohdinnat sodan syistä ja seurauksista tuntuivat autenttisilta. Sain siis teoksesta tuntuman siitä kielestä, jolla tapahtumia on aikanaan puitu.

Teoksen henkilöistä osa on oikeasti eläneitä, joten teos asettuu mukavasti fakta-fiktion tai faktion maastoon. Sodan jännityksen ja kauhujen lisäksi teos dokumentoi uskollisesti rahvaan ja ”paremman väen” suhteita ja rahvaan nuorten pakotettua aikaista itsenäistymistä, jota tämän päivän näkökulmasta lapsityövoimaksi kutsutaan. Kohosen kertoma tarina pikkupiian sopeutumisesta fiiniin salonkielämään on lempeän armollinen: arkiset koettelemukset eivät tässä ole puhdasta riistoa, vaan talon vanha emäntä suhtautuu piikoihin kokonaisina ihmisinä.

Vaikka teoksessa jännitystä riittää, se on kirjoitettu tarpeeksi ilmavasti nuoren lukijan tarpeita varten. Luonto ja aistivoimaisuus ovat tärkeämmässä roolissa kuin eksakti historia. Uppouduin lukijana täysin ajan henkeen ja saaristolaiselämän kuvaukseen, mutta olisin odottanut henkilöhahmoilta hieman enemmän särmää tai psykologista syvyyttä. Tällaisenaan tarina on suoraviivainen ja realistinen kahden toisistaan kaukaisen sukupolven selviytymistarina, ja kertomus nuoren ja hyvin vanhan ihmisen kohtaamisesta ääriolosuhteissa. Elämästä ja kuolemasta taistellessa yhteiskuntaluokalla ja statuksella ei enää ole suurta merkitystä. Jäljelle jää vain hauras ihmisyys.

Postaus liittyy myös bloggareiden haasteeseen ”Nostalgiset nuortenkirjat”, johon olen osallistunut viime viikkoina muutamalla tekstillä. Vaikka tämän teoksen etsin käsiini puhtaasti tiedonjanossa, se osoittautui hienoksi lisäksi wanhanaikaiseen tyttökirjakokoelmaani. Erityisesti toivoisin, että tämän tyyppistä fiktiota käytettäisiin hyväksi peruskoulun historian opetuksessa. Omalta koulu-uraltani en muista minkään tuntosarven nousseen aiheesta Krimin tai Oolannin sota, ja vasta parin vuoden aikana olen onnistunut muodostamaan aiheesta jonkinlaisen kokonaiskuvan, senkin johtuen sukututkimuksellisista syistä. Jos sota olisi joskus kerrottu tavallisen kansalaisen tai nuoren tytön perspektiivistä, laajempikin kansainvälispoliittinen draaman kaari olisi ehkä avautunut.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s