Opetettiin sitä ennennii

LassilaTää toinen putkeen lukemani Lassilan Maijun tarina, ”Manasse Jäppinen” (1912), viepi lukijan syvälle Savvoon, Säämingin entiseen pitäjään,  ja on pittuuveltaan pitkän novellin mittanen. Tässäpä on erikoinen perhe, johon on vuan yksi pojan joloppi siunattu, ku naapurloissa suattaa olla kaksitoista takkupiätä nurkissa pyörimässä. Mutta Manasse-pojassa onkin savottaa usseemmalle kasvattajalle kun kotiväelle, ja apettakin tuo särpii kuin jättiläinen. Uattelevat vanhemmat, jotta poika söis vähemmän, jos luvun alkuun pääsis.

Tässä tarinassa on jottain syvällisen impivaaralaista, nimittäin sekin kertoopi kovapäisten jukuroitten koulukielteisyyvestä, mutta aika lailla erilaiseen sävvyyn kuin Kiven Aleksis. Jäppisten suvussa kun puustainta on kartettu jo monessa polovessa, eikä perheen isä, Jussi Belsepuupikaan tunnista kun i-puustaimen. Manassen äitimuori se issoo kirjaa lukkee luikuroi jo tavvaamatta, ja hällä on aatoksena, että pojasta pappi leivottais. Tää perhe on silleensäkkii erikoinen, että isä ei suostu antamaan Manasselle piiskaa, ja kun heillä pirtissä jostain asiasta reistataan, niin Manasse se lähtee kävelemään mäkkeen ja on kottoo poissa päivätolokulla.

Lassilan huumor on korkeamman asteen kielellä pelehtimistä, ja tässä hauskimmasta päästä ovat ihmisten nimet. Mikä ihmeen Manasse. tul het mieleen. Näitten savolaisnimien hulluus tuntuu nykypäivänäkii koomiselta, samalla tavalla ku Jaakko Teppo laulaapi Pamelasta, tai joku antaa tyttärelle nimeksi Esmeralda Pöllänen. Osattu sitä on ennennii kulttuurirajoja rikkoo ja ihmeellisyyksiä varta vasten keräillä.

T’ässä on semmonen koulumestari että oksat pois, hää ylemmällä kasvatusopillisella viekkauvella sua jukuroitten huomion itteensä ja käyttääpi meleko kysseenalaisii keinoja, juuri semmosii, jotka seminaarinmäellä kiellettäis het kättelys. Ku hänen luokkaan tulloo näitä oppihaluttomii koltiaisii, niin hän ensin tarinoi näille omista nuoruuven koiruuksistaan ihan liikaa. Kato se kasvattajan auktoriteetti kun on kysseessä, ja se aikuisuuven raja rikkoontuu – tää Pietari Isaskar Touhunen onkin semmonen kaveriopettaja ihan pahimmasta päästä.

Ku nyt tekstiä lukkee tämän päivän perspektiivistä, nii tässä penikoitten silimänkiännössä suattaapi silti olla jottain itua. Sekin on ihan läpäleissonia, että aateehootee tai asperkeri olisvat jottain tän päivän kotkotuksii. Ainahan noita on ollunna, huastavia mukuloita. Lassilaa lukiessa tullee sellanen armollinen olo, ettei sitä vanhempana itteensä loputtomiin soimaa, vuan tilanteen näkkee laajemmin. Sitä kyssyy, että onko se luokkahuone tietyn ikkään tulleiden jukuripoikien paikka laisinkaan. Kun ei nuo oo tuhmia, vaan mieluummin oppisvat mualimasta ojan poskessa. Mie vannon, että jos Lassila elläis tännään, niin suattaispa tuo olla suivaantunu kaiken maailman PISA-tulosten suistutukselle. Taitaispa olla vaihtoehtosempien menetelmien guru.

Tässä tarinassa Lassila heittää koko lukutaijon opettamisen puuhan lekkeriks, käyttäen hyväkseen semmosta kiänteistä petakokikkaa, missä oppiminen tapahtuu vähän viärän koivun kautta. Tämmöseen vejätykseen pystyykin vuan savolainen luonne.

2 kommenttia artikkeliin ”Opetettiin sitä ennennii

    • Hei Miia, sen on pakko ollut tuolloin v. 2014 löytynyt yleisellä Google-kuvahaulla. Valitettavasti en muista hausta mitään, eikä mulla enää ole sitä konetta, jolla olen tuolloin kirjoittanut. Kiitos vierailusta ja iloa syksyysi!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s