Pulska emäntä ei aina ole kunniaksi

PakolaisetJohannes Linnankosken (1869-1913) Pakolaiset (1908) on tragikoominen romaani hämäläisistä, jotka joutuvat pakenemaan Savoon perheessä sattunutta hairahdusta. Päähenkilöinä ovat kaksi vanhaa ukkoa, Uutelan ja Keskitalon isännät, joista Uutela puhutaan Keskitalolle kotivävyksi varsin viekkaassa naimakaupassa. Uutela-lesken uusi morsmaikku on parikymppinen Manta, joka alistuu liittoon itsestään viisikymmentä vuotta vanhemman ukon kanssa vain yhdestä syystä. Uutela houkutellaan Savoon uudisraivaajaksi vaurastumisen toivossa. Totuus pakolaisuuden syystä paljastuu hänelle vasta myöhemmin, eikä tieto uuden perillisen syntymästä ole hyväksi hänen terveydelleen.

Vaikka sanonnan mukaan pulska emäntä on suvulle kunniaksi, tässä vaimon kasvava maha johtaa kauhukammioon. Manta ei näe aiheelliseksi Uutelan lepyttelyä, vaan kantaa häpeäänsä mykkänä. Uutelan ainoa uskottu on Mantan nuorempi sisko Hanna, jolle hän saa purettua kipeitä tuntojaan. Lasketun ajan lähestyessä Uutela kuitenkin pääsee sovintoon ainakin itsensä kanssa: koska hänellä ei ollut avioon mennessä aikomustakaan maata nuoren vaimonsa kanssa, vaan elää vanhan miehen tavoin, ei hänestä voi tulla hyväuskoista aisankannattajaa.

Teos muistuttaa paljon eri puolella maailmaa yleisistä lapsiavioliitoista ja muista järjestetyistä kuvioista, joissa päämotivaationa on suvun omaisuuden kartuttaminen. Uutelan liitto Mantan kanssa ei johdu kummankaan osapuolen materiaalisista tarpeista, vaan lähinnä vanhan miehen tarpeesta näyttää itselleen ja lähipiirille olevan vielä iskukunnossa. Liitolle nauretaan ja siitä supistaan ilkeitä sekä Hämeessä että Savossa.

Vaikka teoksen pääteema, aviottoman lapsen odotus, on tässä esitetty niin traagisena kuin se 1800-1900-lukujen vaihteessa tosiasiassa oli, mukana on hauskaa huumoria heimojen henkisistä ja kulttuurisista eroista. Linnankoski tuntee molemmat heimot eikä sorru helpoimpaan puskafarssiin, vaan erojen käsittely on nyansoitua. Hämäläisille savolaisten tavoissa on paljon ihmeteltävää: pehmeän leivän syöntiä he pitävät jumalanviljan tuhlaamisena, perunoiden kuorimista myös ja työtahtiakin epäilyttävänä. Rengit ovat joutilaita ja nenäkkäitä, haaskaten aikaa asemalla notkumiseen ja turhaan suunsoittoon. Savolaisissa talonpojissa on Uutelan ja Keskitalon silmissä jopa jotain vierasmaalaisen herraskaista, kun heillä tuntuu olevan enemmän aikaa ovenpielien jynssäämiseen kuin pellon raivaamiseen. Kieroja ja totuutta karttavia tässä ovat kuitenkin itse hämäläiset, eli etnisyyden pilkka sattuu kipeästi omaan nilkkaan.

Linnankoski kirjoitti teoksen asuessaan Lapinlahdella hämäläisperheessä, jonka tarina oli jotakuinkin romaanin tarinan suuntainen. Kuinka yleistä tämäntyyppinen sisäinen pakolaisuus Suomessa sitten oli, siitä minulla ei ole käsitystä. Omissa 1800-luvun sukututkimuksissani olen löytänyt maakunnasta toiseen muuttajia lähinnä nälkävuosien ajalta. Linnankoski on löytänyt ilmeisen erikoisen tarinan juonen, jollaiseen ei joka kylässä törmätty. Teosta on kehuttu Linnankosken parhaimpana romaanina; koska tämä on ensimmäinen lukemani häneltä, en pysty vertailemaan, mutta sain tästä teoksesta inspiraatiota omaan kirjoittamiseeni ja varsin järeän vaikutelman.

Mainokset

3 kommenttia artikkeliin ”Pulska emäntä ei aina ole kunniaksi

  1. Pitkästä aikaa googlasin Linnankosken Pakolaisia ja todella ilahduin, kun huomasin, että kirjaa ei ole kokonaan unohdettu. Minulla on nimittäin ”oma lehmä ojassa” Pakolaisten suhteen, olihan Linnakoskella romaania kirjoittaessaan esikuvana oikea perhe, joka oli muuttanut Hämeestä Savoon. Isoukkini perhe. Linnankoski sattui asumaan vuokralla samassa talossa, johon perhe muutti. Todellisessa elämässä isotätini Iida oli 23-vuotiaana mennyt naimisiin itseään 43 vuotta vanhemman Juho Kustaa Vanhalan kanssa. Vanhalahan oli alle 70-vuotias, eli nykyään ei yhtään kummeksuttavaa, jos rikas ukkeli nai nuoremman naisen. Ja sen voi vaan uskoa, että viriili pappa käytti avio-oikeuttaan, eli ”puksutteli” vaimoaan tämän tästä. Seurauksena oli raskaus. Harvalla tuon ikäisellä oli 1900-luvun vaihteessa niin nuorta vaimoa, joten juoruavat kyläläiset ilman muuta uskoivat, että lapsi on jollekin rengille. Ukkini, joka oli yksi romaanin esikuvista, kertoi, että pariskunta Iida ja Kustaa nukkui samassa huoneessa ja samassa sängyssä.
    Mitä sitten tulee perheen muuttoon, niin hämäläisellä tilalla oli tulvien vaivaamat savikkopellot. Savosta sai maata paljon halvemmalla, joten päätettiin vaan muuttaa, ei siinä sen kummempaa ollut. Perheellä oli ollut velkaa, jonka leskimies Vanhala oli maksanut, kun nai perheen tyttären. Isoukkini oli muuttaessaan vähän yli 50-vuotias, ei niin vanha nykyään ajatellen. Perheen , lähinnä perheen naisten, kannalta oli ikävää, että Linnankoski teki kirjassaan esikuvansa niin helposti tunnistettaviksi. Vanhalasta tuli Uutela ja muutkin nimet muuttuivat vain vähän romaania varten. Entä sitten lukijat? He uskoivat, että kirjailija oli kertonut totuuden. Iida-parka leimattiin huorintekijäksi ja sai kärsiä asiasta koko loppuelämänsä. Todellisuudessa hän synnytti tytön, joka eli vain muutaman viikon. Romaanissa lapsen isä Uutela kuoli, mutta tosielämässä kuoli isoukkini keuhkosairauteen ja Vanhala eli yli 90-vuotiaaksi (todellinen teräsvaari olikin!). Leskeksi jäätyään Iida repäisi ja otti itseään 25 vuotta nuoremman miehen ”korvaukseksi”.
    Kun Pakolaiset ilmestyi, se sai kritiikkiä. Nyt en muista kuka arvostelija vertasi romaania Selma Lagerlöfin romaaniin, jolloin Linnankoski kertoi, että romaani pohjautuu todellisuuteen: se on rivi riviltä eletty tragedia. Tätä puolusteli Linnankosken elämäkerran kirjoittaja Aarne Anttila, joka julkaisi jopa esikuvien nimet ja syntymäajat. Se lisäsi vettä myllyyn ja lukijat uskoivat, että Linnankoski kirjoitti dokumenttia.
    Taisi tulla jotenkin sekava tästä, mutta tällaisia taustoja tällä kirjalla. Terveisin Eila

  2. Olipa mielenkiintoinen sukutarina! Kertomasi herättää kysymyksiä fiktion kirjoittamisen etiikasta. Vaikka moisia ei ehkä 1900-luvun alkupuolella murehdittu, teos on kuitenkin aiheuttanut kirjaimellista harmia ainakin yhdelle henkilön reaalimaailman esikuvalle. Väittäisin, että 99% kirjailijoista käyttävät tuntemiensa ihmisten tarinoita hyväkseen tavalla tai toisella, mutta todellinen taito on siinä, että osaa maastota henkilöiden identiteetit tarpeeksi ovelasti. Tarinastasi tuli mieleen, että totuus on usein tarinaakin legendaarisempaa. Toivottavasti olette suvussanne kirjoittaneet näitä juttuja yleisemminkin ylös. Kirjoitan tosiaan itsekin puolifiktiota savokarjalaisesta suvusta ja se on yllättävän vaikeaa ja takkuista.

  3. Kyllähän tuossa Pakolaisten Mantassa olisi aineksia ”jatkoromaaniin”. Linnankosken kirjassa hänen roolinsa on olla lähinnä pahantuoja, jonka takia perhe joutuu muuttamaan kotikonnultaan ja joka aiheuttaa miehelleen ankaran sisäisen taistelun. Pakolaisten Mantan esikuva, isotätini Iida Heikkilä, miehensä sukunimen mukaan Vanhala ja myöhemmin Härmä, eli varsin vaiherikkaan elämän. Hän joutui tosiaan naimisiin itseään 43 vuotta vanhemman miehen kanssa, joka, kuten kirjassa, maksoi perheen velat. Kun Iidan isä kuoli ja perunkirjoitus tehtiin, Iida otti pääoman takaisin. Iida sai muutama kuukausi Alapitkälle muuton jälkeen tytön (kirjassa poika), joka eli vain muutaman viikon. Kirjassa kuoli Iidan mies, tosielämässä Iidan isä. Perhe muutti Alapitkälle v. 1902. Iida muutti miehensä kanssa v. 1906 Kurkimäkeen Kuopion eteläpuolelle kievarin pitäjäksi. Iidan mies jaksoi ajella kievarikyytejä vielä lähes ysikymppisenä, näin kertoi ukkini, Iidan veli Juho Heikkilä, joka itsekin kävi auttamassa kievarissa ja oli osakkaanakin.
    Kun Iidan mies Juha Kustaa Vanhala kuoli n. v. 1923, Iida meni pian tämän jälkeen naimisiin itseään 25 nuoremman Otto Härmän kanssa, joka oli ollut kievarissa renkinä. Luovuttuaan kievarin pidosta pariskunta muutti Alapitkälle sähkömyllyn hoitajiksi. Otto pääsi Lapinlahden Osuusmeijerin mylläriksi 1930-luvun alussa. Lapinlahdelle Otto rakastui erääseen naimisissa olevaan naiseen ja he saivat yhteisen tyttären, mistä on maininta kirkonkirjassakin. Ilmeisesti elämä Lapinlahdella tuli tuon suhteen takia vaikeaksi, joten Otto ja Iida muuttivat Lapinlahden eteläpuoliselle Mäntylahden kylälle myllyn ja sähkölaitoksen hoitajiksi. Iida kuoli yllättäen v. 1935. Otto sekosi sen jälkeen ja epäili, että häntä myrkytetään. Sukulaiset epäilivät, että Otto oli myrkyttänyt Iidan päästäkseen vapaasti olemaan rakastettunsa kanssa. Hän joutui vähäksi aikaa mielisairaalaan, mistä ukkini Juho Heikkilä haki hänet kotiinsa. Oton luokse muutti myös rakastettu ja pariskunta muutti Maaningalle Viantaan myllyn hoitajiksi. Otto asui viimeiset vuotensa Karttulassa.
    Olen kirjoitellut paljonkin suvun tarinoita muistiin. Tein mm. historian gradun lapsuuden historiasta isäni
    lapsuudenmuistojen pohjalta.
    Iidan tarina tunnettiin Pakolaisten pohjalta ja hänen uskottiin olleen miehelleen uskoton. Monet olivat olleet sitä mieltä, että Iidalla oli ollut suhde talon renkiin jo miehensä elinaikana. Hänen uskottiin halunneen ”korvata” aikaisempi ikäero ja otti muka siksi miehensä kuoltua niin paljon nuoremman uuden miehen. Kun mies sitten oli uskoton, Iidaa ei juuri säälitty, koska hänenkin uskottiin olleen aikaisemmin uskoton. Näin Iida joutui kärsimään Pakolaiset-romaanin takia.
    Terveisin Eila

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s